Viime aikona on käyty paljon keskustelua lukiolaisten lisääntyneestä stressistä ja menestymisen pakosta, kun ylioppilastodistuksen merkitys yliopistopaikoista kilpaillessa on noussut entistäkin painavammaksi. Helsingissä opintostressi on kuitenkin laajentumassa jo yläasteikäisiinkin, kun myös lukioon pääsy on käynyt entistä vaikeammaksi lukioiden keskiarvorajojen jatkuvasti noustessa.

Monessa lukiossa keskiarvorajat ovat nousseet voimakkaasti. Esimerkiksi Helsingin yhteislyseon lukioon pääsi vielä vuonna 2017 keskiarvolla 7,25, mutta viime vuoden valinnassa vaadittiin jo keskiarvo 7,92. Helsinkiläisten lukioiden alimmat keskiarvorajat ovat korkeampia kuin usein muualla maassa, jossa paikoin lukioon voi päästä jopa kutosen keskiarvolla. Helsinkiläinen yläasteikäinen ei ole mahdollisuuksiensa suhteen tasavertaisessa asemassa muualla maassa asuviin ikätovereihinsa.

Pohjasyy lukioon pääsyn vaikeutumiselle on lukioikäisten ikäluokkien kasvu, ja se että hyvätasoisiin ja helposti saavutettaviin helsinkiläisiin lukioihin hakeudutaan paljon myös kaupungin ulkopuolelta. Samalla kun osassa maata ikäluokat pienenvät, Helsingissä lukioikäisten ikäluokat jatkavat kuitenkin voimakasta kasvuaan. Kymmenen vuoden kuluttua lukioikäisiä ennustetaan olevan jo yli 5000 enemmän kuin tällä hetkellä.

Helsinki on varautunut kasvattamaan lukioiden opiskelijamääriä pääasiassa laajentamalla nykyisiä lukioita. Näillä arvioidaan pystyttävän hoitamaan kasvava opiskelijamäärä vuoteen 2024 asti, mutta on selvää, että nykyisten lukioiden kokoa ei pysty eikä kannata loputtomasti kasvattamaan.

Koska on tärkeää se, että lukioon pääsy on Helsingissäkin mahdollista jokaiselle sellaiselle, jolla lukio-opiskeluun on edellytyksiä, tarvitsemme Helsinkiin myös uusia lukioita. Samalla on huolehdittava siitä, että lukioverkko on myös alueellisesti kattava – myös lukioiden on syytä löytyä läheltä opiskelijoita.

Olin itse viitisentoista vuotta sitten tekemässä vetoomuksia lopulta vuonna 2009 lakkautetun Laajasalon lukion säästämiseksi, ja voisikin olla luontevaa että Helsingin lukioverkkoa laajennettaisiin käynnistämällä aiemmin lakkautettu Laajasalon lukio uudestaan. Laajasalon asukasmäärä on voimakkaassa kasvussa ja Kruunuvuorensiltojen valmistuttua alue olisi myös entistä paremmin eri puolilta kaupunkia saavutettavissa. Tähän tähtäävä aloite onkin äskettäin jo tehty Helsingin kaupunginvaltuustossa.Olennaisinta on huolehtia siitä, että helsinkiläiset – niin yläasteikäiset kuin lukiolaiset – voivat suhtautua elämäänsä ilman tarpeetonta huolta ja stressiä. Elämään on mahduttava muutakin kuin koulunkäynti, ja kaupungin on tehtävä voitavansa sen eteen, että lukioon opiskelemaan pääseminen ei muutu yläasteikäisten kannalta tarpeettoman hankalaksi, jos vaan muuten edellytykset lukio-opiskeluun löytyvät.

Voiko kaupungin voimakas kasvu johtaa kaupungin alueiden luonteiden yksipuolistumiseen ja siihen, että kaupungin koon kasvun haitat päihittävät sen hyödyt?

Hesari julkaisi näyttävän jutun yhdestä kunnallisvaaleissa keskeiseksi nousseesta kysymyksestä: luonnon ja rakennetun ympäristön suhteesta, ja siitä uhkaako runsas asuntorakentaminen helsinkiläisten lähiluontoa.

Kaupungin luonnon ja erilaisten kaupunginosien omaleimaisuuden puolustaminen on yksi keskeisistä teemoista, joka motivoi minuakin vaikuttamaan kaupunkipolitiikkaan. Minua huolestuttaa kaupungin rakentamisessa sitä uhkaava vauhtisokeus, se että kaupungin voimakkaasti kasvaessa samalla menetettäisiin jotain sellaista, jota ei saada takaisin – siis esimerkiksi luontoa ja kulttuuriympäristöä.

Kaupunkilaisten osallisuus suunnitteluun ei nyt ole aina toteutunut siten kuin sen pitäisi, vaikka osallisuuden lisääminen on ollut pitkään keskeisenä tavoitteena. Asukkaiden kotiseutuja koskevia suunnitelmia on tullut esille usein yllättäen, ja olemassaolevien vuorovaikutusprosessien vaikuttavuus jäänyt vähäiseksi. Kotiseutujen puolustamista ei pitäisikään leimata vain muutosvastaiseksi nimbyilyksi, vaan pyrkiä saamaan kotiseutuylpeys ja -rakkaus pikemminkin voimavaraksi – vaikka tietenkään ristiriidoilta ja pettymyksiltä ei aina yhteistä kaupunkitilaa kehitettäessä voidakaan välttyä.

On kuitenkin hyvä kysyä, millaista kaupunkikäsitystä nyt vahvoilla oleva kaupunkikehityksen linja edustaa ja missä määrin siinä on kyse etenkin mieltymyksistä tietynlaiseen kaupunkiympäristöön, eikä yksin kestävyystavoitteiden ja väistämättömänä pidetyn kaupungin voimakkaana jatkuvan kasvun pakottamista ratkaisuista.

Hesarinkin jutussa mainittu Facebookiin vuonna 2009 perustettu "Lisää kaupunkia Helsinkiin" -ryhmä on ryhmän perustajien omankin ymmärryksensä mukaan ollut merkittävä vaikuttaja siinä, millaiseksi helsinkiläinen kaupunkikehitys on viime vuosina muodostunut. Ryhmä on määritellyt itsensä alusta alkaen ryhmäksi niille, joiden mielestä "Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja." Lähtökohtana on siis mieltymys usein parhaiten ruutukaavassa toteutuvaan urbanismiin, sinänsä hyvä ajatus kaupungista, johon on helppo rakentaa kestävä liikennejärjestelmä, jossa on tarjolla paljon hyviä lähipalveluita ja kuitenkin myös puistoissa vihreää.

Olen itsekin ollut ryhmän jäsen vuosikausien ajan, ja nauttinut sen erittäin hyvin informoitujen ja innokkaiden keskusteluiden seuraamisesta. Se lienee Suomen paras kaupunkikehityksen keskustelufoorumi, ja se että mukana on keskeisiä kaupunkipolitiikkoja on taannut sen että keskusteluilla on myös vaikuttavuutta ja painoarvoa.

Mutta mitäpä jos suuri joukko helsinkiläisiä ei jaakaan samaa kaupunki-ideaalia ja halua asua sellaisessa kaupungissa, mitä ryhmä kertoo tavoittelevansa?

Tajusin nimittäin itse vuosia urbaanimpaa Helsinkiä kaivanneena, että eihän minun elämäntyylini itse asiassa ole koskaan ollut erityisen keskustaurbaani. Sen sijaan olen valinnoillani hakeutunut koko ajan kohti lähiöurbaania elämäntapaa, jossa ruutukaavakeskusta on suunnilleen puolen tunnin matkan päässä, kauppaa ei löydy oman korttelin kivijalasta, vaan pienen fillarimatkan päästä, mutta luonto sitäkin lähempänä ja pieneen metsään saattaa päästä melkein pihalta. Meitä luonnosta ja omaleimaisista kaupunginosista pitäviä on Helsingissä paljon, ja meidän identiteettimme on yhtä lailla helsinkiläinen.

Tavoitteeksi kaupungin eri alueiden monimuotoisuus

Helsingin kokoisessa kaupungissa on lukemattomia käsityksiä siitä, mikä tekee hyvän kaupungin ja hyvän asuinalueen. Rakastan Helsingin keskustaa, mutta en minä siellä haluaisi asua – ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Monimuotoisessa kaupungissa onkin olennaista, että myös kaupungin alueet ovat monimuotoisia. Siksi kaupungin kehitystä ei saa antaa liikaa dominoida vain tietyn käsityksen hyvästä kaupungista.

Tiiviin ja urbaanin kaupungin rakentamiseen aiemmin väljemmillekin alueille ajaa kuitenkin pari lähtökohtaisesti ihan hyvää perustetta. Ensiksi, tiiviissä kaupungissa liikkumisen tarve on vähäisempi, ja liikenne todennäköisemmin tapahtuu kestävämmin julkisella liikenteellä. Toiseksi, kun rakennetaan tiiviisti, luontoa säästyy rakennetun alueen ulkopuolella paljon enemmän kuin jos rakennettaisiin väljemmin. Kolmanneksi, kaupunkia tiivistämällä samalle alalle saadaan mahtumaan enemmän ihmisiä – ja rakentaahan täytyy rutkasti, jos Helsinki jatkaa kasvuaan ennusteiden ja myös joidenkin toiveiden mukaisella tavalla. Runsaalla rakentamisella hillitään myös asuntojen hintojen nousua.

En ole sinänsä näistä eri mieltä, ja tiivis rakentaminen vanhojen satamien tilalle ja vilkkaiden liikenneväylien varteen on oikein fiksua, mutta olen eri mieltä siitä, onko kaupungin runsas kasvu todella asia jota kannattaa tavoitella – tai jopa likipitäen kaupungistumisen pakottama luonnonlaki, jolle ei mahda mitään ja johon täytyy vain sopeutua.

Politiikka ei nimittäin ole vain yhteisten asioiden hoitamista, vaan myös yhteisten asioiden ohjaamista. On asioita, joihin poliittisella tahdolla ei voida vaikuttaa, ja joihin on vain sopeuduttava – kuten nyt vaikkapa planetaariset kestävyysrajat – mutta kaupungin koon kasvu ei ole täysin poliittisen vaikuttamisen tavoittamattomissa. On toki niin, että siihen vaikuttaminen on vaikeaa yksin kaupungin itsensä keinoin, mutta vaikuttaa siihen kyllä voidaan.

Tämä on kysymys, johon minulla ei ole antaa kunnallisvaaleihin suoraa valmista ratkaisuehdotusta (joitain sellaisia ovat esittäneet ehdokaskollegat Mari Holopainen ja Terhi Ainiala), mutta sen sijaan haluan nostaa esille kysymyksen: mikä on sopiva koko Helsingille?

Millaista Helsinkiä tavoittelemme?

Optimaalinen koko kaupungille on kaupunkitaloustieteen klassisia kysymyksiä. Ajatuksena on se, että kaupungin koon kasvu tuottaa paljon erilaisia hyötyjä, mutta ennen pitkää myös haittoja. Niin kauan kuin hyödyt ylittävät haitat, kaupungin kannattaa kasvaa, mutta jossain vaiheessa kaupungin koon kasvu ei enää lisää hyvinvointia, vaan vähentää sitä. Malleja on paljon ja ne painottavat kaikki erilaisia asioita, eikä siksi ole olennaista niinkään tarkastella mitään yksittäistä optimia etsivää mallia, kuin tunnistaa niiden kaikkien takana oleva perusasetelma: jokaisella kaupungilla on optimaalinen kokonsa, ja se lienee jokaiselle kaupungille erilainen.

Väitän, että Helsingistä tekee elämänlaatumittareissa mitattuna yhden maailman parhaista kaupungeista juuri se, että se on nykyisellään samalla riittävän suuri tarjotakseen kaiken sen mitä suurkaupungin kuuluukin tarjota, mutta yhtä aikaa riittävän pieni, väljä ja luonnon ympäröimä, että elämänlaatu on korkeaa, stressitöntä ja harmonista, ja että kaupunki tuntuu pääsääntöisesti hallittavalta, turvalliselta ja yhteiseltä. Harva pääkaupunki onnistuu yhdistämään nämä molemmat piirteet.

Voin aika vakuuttuneena väittää, että mikäli kaupunki jatkaa pitkään voimakasta kasvuaan nykyisellä alueellaan, ennen pitkää edellä mainitut elämänlaatuominaisuudet heiketä. Tuskin olemme vielä tässä vaiheessa saavuttamassa kipurajoja, ja Helsingillä on vielä varaa kasvaa, mutta jo tässä vaiheessa olisi olennaista avata keskustelu siitä kuinka paljon.

Siis jos Helsinki olisikin tulevaisuudessa jo melko lähellä optimaalista kokoaan, niin kaupungin erinomaisen elämänlaadun turvaamiseksi olisi ryhdyttävä miettimään paitsi sitä, miten kaupunkiin rakennetaan asuntoja uusille helsinkiläisille, myös sitä miten kaupungin kasvua ja samalla myös asumisen hinnan nousua ajan saatossa myös hillitään. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin sitä, että oman kaupungin kehittämisen lisäksi toimisimme muiden kaupunkien kanssa verkostona. Tällainen vaatisi ajattelutavan muutosta, ja edellyttäisi myös yhteistyötä valtion ja muiden kuntien kanssa, mutta samalla avaisi myös mahdollisuuksia kokonaan uudenlaiselle alueelliselle yhteistyölle – ja toivottavasti myös laajemmalle ja kokonaisvaltaisemmalle hyvinvoinnin kasvulle.

Samalla olisi toki välttämätöntä huolehtia myös niistä asioista, joissa ei ole varaa epäonnistua: vaativien ilmasto- ja muiden kestävyystavoitteiden saavuttamisesta.

(Kuvat: Helsingin kaupunki, Tero Pajukallio)

Kruunuvuoren viimeinen huvila, Villa Hällebo paloi perjantaina 7. toukokuuta. Vaikka tuhoutumisen välitön syy luultavasti onkin tuhopoltto, varsinainen syy on huvilan päästäminen rappioitumaan, mihin on johtanut kaupungin vuosikymmenien takaa peräisin oleva välinpitämättömyys varsinkin esikaupungeissa sijaitsevia vanhoja, vähän myytäviä tai käyttöön muuten otettavia rakennuksia kohtaan.

Ensimmäisessä kuvassa on huvila vuonna 2000. Toisessa viime syksynä.

Hyvin tyypillisesti näitä vanhoja rakennuksia olisi vuosien ja vuosikymmenten varrella ollut moni valmis vapaaehtoisesti korjaamaan ja ylläpitämään. Näin Hällebonkin kanssa. Vielä tammikuussa jo pahasti rapistuneen huvilan suhteen oli vireillä toiveikkuutta.

Valitettavasti Hällebon kohtalo on kaikkea muuta kuin poikkeuksellinen. Sama kohtalo on ollut monella muullakin, varsinkin esikaupunkialueella sijaitsevalla vanhalla rakennuksella. Kaupungilla ei ole ollut halua eikä varaa niitä kunnostaa ja ylläpitää, mutta ei myöskään intoa antaa kaupunkilaisten ottaa niitä vastuulleen.

Yritin itse suunnilleen kymmenen vuotta sitten pelastaa Herttoniemen Fastholmassa sijainnutta huvilaa Fastholman huvila. Siihen huvilaan oli minulla henkilökohtainenkin suhde, sen oli nimittäin rakentanut kesäpaikakseen vanginvartijana Sörnäisissä työskennellyt isoisäni isä, ja kun olin lapsi se oli vielä isovanhempieni sukupolven kesäpaikkana.

Fastholman huvilasta innostui iso joukko herttoniemeläisiä ja muita helsinkiläisiä, vapaaehtoiset kunnostivat huvilaa, järjestivät siellä tapahtumia ja pitivät kahvilaa. Ensin toiminta ajettiin alas, sitten huvila rappeutui entisestään, ja kun tyhjäksi jäänyt huvila vallattiin, kaupunki jyräsi myös itse huvilan.

Tällainen vanha rakennuksiin sitoutunut kulttuuriperintö vähenee Helsingissä koko ajan, mutta olisi korkea aika löytää ryhtyä antamaan jäljellä oleville arvostusta, ja saada myös kaupungin kiinteistöistä vastaavien virkamiesten asenteita ja toimintamalleja sellaisiksi, että kaupunki paremmin tukisi tällaisia aktiivisten kansalaisten pyrkimyksiä lähiympäristönsä kehittämiseksi, kunnostamiseksi ja suojelemiseksi. Välinpitämättömyys tuntuu monesti olleen syvällä virkamiehistössä, aina poliittista johtoa ei ole edes informoitu siitä mitä virkamiehet ovat rakennuksille tehneet. Ennen kaikkea pitää pystyä tekemään päätöksiä, aika on vanhojen rakennusten vihollinen, ellei niitä ylläpidetä.

Fastholman kohtalosta neuvotellessamme ja sen kunnostusta suunnitellessamme huomasimme, että samat toimintatavat, jotka soveltuvat kaupallisesti paremmin hyödynnettävän tilan vuokraamiseen tai myymiseen eivät siltikään sovellu vanhempiin, vaikeampiin ja erikoisempiin rakennuksiin. Silti näillä rakennuksilla ja tiloilla voi olla valtavasti muuta arvoa lähiympäristölleen, jos ne vaan saadaan käyttöön ja ennen pitkää myös parempaan kuntoon.

(Hällebon kuvat: Heidi Richert ja Merja Vesander, molemmat Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista)

On kaupunkeja, jotka tunnetaan kaduistaan, kanavistaan tai pilvenpiirtäjistään, mutta Helsinki on kaupunki, joka tunnetaan siitä kuinka Helsingissä luonto ei ole vain puistoja ja puutarhoja, vaan usein olennainen osa kaupunkia. Tajusin itsekin vasta äskettäin, että vaikka olen ikäni asunut Helsingissä, niin melkein aina pihaltani on päässyt suoraan metsään. Luonto ei ole ollut vain palveluna tuolla jossain, vaan asuntoni on ollut tavalla tai toisella luonnon keskellä.

Kaupungin luonteeseen kuitenkin kuuluu muutos ja kasvu, ja siksi Helsinkiinkin on tarve rakentaa uusia asuntoja. Kaupungin kasvun ei kuitenkaan saa antaa tuhota sen omalaatuista identiteettiä, eikä sen kaupunginosien omaleimaisuutta ja moninaisuutta.

Siksi metsien, meren, puiden ja puistojen on jatkossakin oltava osa kaupunkia. Helsingissä ne eivät useinkaan ole vain paikkoja, joihin lähdetään erikseen virkistäytymään, vaan osa kaupunkirakennetta. Toisin kuin monessa muussa suurkaupungissa, Helsingissä kaupungin voi yhä kokea usein olevan osa luontoa, eikä toisinpäin.

Voi tuntua yhdentekevältä kysymykseltä ajatellaanko kaupungin kuuluvan luontoon vai luonnon kaupunkiin, mutta näiden kahden ajattelutavan ero voi olla merkittävä. Suuri osa niistä kestävyysongelmista, joihin olemme viimeisten vuosikymmenten aikana ajautuneet, nousevat siitä kulttuuriimme piintyneestä virhekäsityksestä, jossa luonnon ajatellaan olevan jotain sellaista, jonka me omistamme ja jonka ensisijainen merkitys nousee sen käyttöarvosta.

Se, että olemme törmänneet planeetan rajoihin, osoittaa tämän ajattelutavan virheellisyyden. Pitää paljon enemmän paikkansa, että ihmiskunta kuuluu luonnolle kuin että luonto kuuluu ihmiselle.

Helsinkiä tulee siksi jatkossakin kehittää monimuotoisena kaupunkina, josta löytyy sekä urbaani, tiivis, helposti liikuttava ja viihtyisä suuren kaupungin keskusta, mutta myös luonteeltaan erilaisia ja omalaatuisuutensa säilyttäviä asuinalueita, joilta löytyy myös luontoa ja tilaa. Uutta kaupunkia tulee rakentaa viisaasti luontoa säästäen.

Luontoa pystytään säästämään kun rakennetaan tiiviisti varsinkin sellaisille paikoille, jotka ovat jo aiemmin rakennettuja. Tätä toteutetaan esimerkiksi Kalasatamassa, Jätkäsaaressa ja Kruunuvuorenrannassa – kaikki entisiä satamia.

Luontoa säästetään myös kun rakennetaan tehokkaammin hyvin liikenneyhteyksien varrelle ja varsinkin niiden solmukohtiin. Esimerkiksi kun rakennetaan uusia raitiovaunureittejä, on hyvien liikenneyhteyksien varrelle ja varsinkin niiden solmukohtiin luontevaa rakentaa myös enemmän asutusta, jolloin luontoa säästyy varmemmin muualla.

Tässä kaupunkiluonnon ja kaupunginosien luonteen kunnioittamisessa ei valitettavasti aina ole Helsingissä onnistuttu. Tavoitteet ovat olleet hyviä, mutta toteutus on toisinaan ollut tuottanut pettymyksiä, eivätkä paikalliset näkökohdat aina vaikuta tulleen riittävästi huomioon otetuiksi. Kaupungin kehityksessä tuleekin entistä voimakkaammin voimistaa myös paikallista lähidemokratiaa ja ottaa entistä paremmin myös kotiseutuihinsa sitoutuneiden ja niistä huolta pitävien ihmisten näkemykset.

(Otsikon ilmakuva: Lauri Rotko / Helsingin kaupungin mediapankki)

Valtiovarainministeriö julkaisi eilen synkäksi kutsutun raportin Suomen talouden haasteista. Raportti pyrkii tunnistamaan niitä syitä, jotka johtavat Suomessa muihin Pohjoismaihin verrattuna hitaaseen tuottavuuskasvuun ja alhaiseen työllisyyteen, ja pyrkii miettimään mitä voivat olla ne politiikkatoimet, joilla näihin voitaisiin vaikuttaa.

Ei ole epäilystäkään, etteikö raportin takana olisi kovaa talousosaamista, ja erityisesti siitä syystä hämmästyttää enemmän se, mitä raportissa ei ole, kuin se mitä siinä on. Raportissa nimittäin ei mainita sanallakaan esimerkiksi ilmastonmuutosta, biodiversiteettiä tai luontokatoa.

Kun raportin otsikkona on "Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa -- lähtökohdat, suunnat ja ratkaisut", olettaisi että tällaisen raportin lähtökohtana vuonna 2021 olisivat ne asiat, jotka ylipäätään mahdollistavat talouden kaltaisten inhimillisten järjestelmien olemassaolon -- siis planeetan elossapitojärjestelmät, ja niiden kriiittiset rajat. Ilmastonmuutoksen torjunta on myös merkittävä globaali megatrendi, siis vahvasti myös sellainen suunta, joka Suomen talouden tulevaisuutta tarkastellessa olisi keskeisenä otettava huomioon.

Twitterissä esittämiensä kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että raportin ensimmäisenä kirjoittajana mainittu finanssineuvos Markku Stenborg ei edes ajattele tämän olevan minkäänlainen ongelma.

Ilmasto ja muut planetaariset elossapitojärjestelmät eivät ole vain yksi mahdollisesti sivuutettava asia muiden joukossa, vaan se perusta, jonka varassa talous ja muut inhimilliset järjestelmät toimivat. Ne eivät ole erilliskysymys tai ulkoisvaikutus, vaan edellytyksenä kaikelle taloudelliselle toiminnalle. Pitkään ne sivuutettiin täysin, osin koska planetaaristen järjestelmän rajoja ei oltu vielä ylitetty, osin koska asiaa ei ymmärretty, mutta oikestaan jo 1970-luvulta lähtien on tiedetty, ettei taloutta voida tosiasiassa tarkastella irrallisena koko planeetan ja paikallisten ekosysteemien kokonaisuudesta.

Suuressa osassa taloustiedettä tätä ei pitkään haluttu ottaa huomioon, mutta tilanne onneksi on muuttunut. Suomen valtiovarainministeriön raporttia onkin mielenkiintoista verrata juuri viime viikolla Britannian valtiovarainministeriön julkaisemaan. Siinä missä suomalainen raportti sivuuttaa ilmaston ja ekosysteemien merkityksen täysin, Britannian raportti asettaa ne keskiöön.

Ongelman juuri on pitkälti siinä kohtuuttoman suuressa roolissa, jonka bruttokansantuote ja varsinkin sen kasvu on saanut yhtenä keskeisenä yhteiskunnallisena mittarina. Brittien raporttikin tunnistaa ja tunnustaa tämän ongelman, ja kehottaa valtioita kehittämään taloudelle parempia mittareita.

Tarvitsemme moniulotteisempia mittareita, jotka mittaavat sekä hyvinvointitavoitteiden saavuttamista, että toiminnan mahtumista sekä paikallisiin että planetaarisiin rajoihin. Brittiläisen ekonomistin Kate Raworthin kehittämä erittäin selkeä ja havainnollinen "donitsitalouden" malli näyttää nyt olevan nousemassa juuri tällaiseksi, monin paikoin käyttöön otettavaksi pelkkää bruttokansantuotetta monipuolisemmaksi mittariksi. Esimerkiksi Amsterdam on viime vuonna ottanut donitsimallin käyttöönsä asettaessaan tavoitteita kaupungin taloudelle, hyvinvoinnille, kestävyydelle ja globaalille vaikuttavuudelle.

Donitsimalli ei tietenkään yksin korvaa sen kaltaista makrotaloudellista tarkastelua, kuin mitä Valtiovarainministeriön raportti edustaa, mutta se asettaa tavoitteet realistisemmin ja tasapainoisemmin: yksiulotteisen bruttokansantuotteen kasvun tavoittelun sijaan tavoitellaan konkreettisia hyvinvointitavoitteita, jotka toteutuvat tutkimukseen perustuvissa planetaarisissa rajoissa.

Pari päivää sitten julkaistusta ja paljon mediahuomiota herättäneestä Britannian valtiovarainministeriön tilaamasta Dasguptan raportista biodiversiteetin merkityksestä povataan eräänlaista käännekohtaa siinä, millä tavalla ympäristö otetaan huomioon taloutta tarkastellessa.

Monisatasivuinen raportti -- jonka pääasiat esimerkiksi Sitra on tiivistänyt mainiosti -- nostaa esille olennaisen tärkeitä asioita ja edustaa merkittävää luonnon taloudellisen tarkastelutavan muutosta, ja siksi sen julkaisu ja saavuttama huomio on erinomainen uutinen. Silti siihen liittyy myös eräs mahdollinen ongelma: sen tapa esittää luonto varallisuutena, eikä elämän ylläpidon kannalta välttämättömänä ja itseisarvoisena, on ongelmallinen, jos se nousee ainoaksi tai vallitsevaksi tavaksi jolla luonnon merkitystä tarkastellaan.

Talous on osa luontoa

On hienoa, miten raportti korostaa sitä kuinka olennaisella tavalla olemme osa luontoa ja miten olemassaolomme on täysin riippuvaista planeetan eri järjestelmien anteliaisuudesta:

Olemme osa luontoa, emme siitä erillisiä. Olemme riippuvaisia siitä, että luonto tarjoaa meille ruokaa, vettä ja suojaa; säätelee ilmastoa ja tauteja; ylläpitää ravinteiden kiertoa ja hapen tuotantoa; tarjoaa meille henkistä täyttymystä ja mahdollisuuksia virkistäytymiseen ja toipumiseen, mikä taas voi parantaa terveyttämme ja hyvinvointiamme. Käytämme planeettaa nieluna jätteillemme, kuten hiilidioksidille, muoville ja muille jätteille, myös saasteille.

Dasguptan raportti esittää ensimmäistä kertaa tällä perusteellisuuden tasolla luonnon monimuotoisuuden arvon koko inhimilliselle taloudelle, ja myös ilmaisee selkeästi asian, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvyys: että talous ei ole jotain luonnosta riippumatonta, vaan se toimii luonnon sisällä ja sen ehdoilla. Hyvin usein ajattelussamme ihminen on mielletty joksikin luonnosta irralliseksi, mutta raportti haluaa kääntää ajattelumme toiseksi: ihminen on osa luontoa.

Yhtä lailla tärkeä on raportin viesti siitä, että nyt laajasti käytetty bruttokansantuote on onneton mittari talouden tilan mittaamiseen. Bruttokansantuote mittaa taloudellista aktiviteettia, mutta se ei mittaa hyvinvointia eikä ota mitenkään huomioon sitä, jos bruttokansantuotteen kasvu itse asiassa johtaakin varallisuutemme vähenemiseen. Dasgupta liittyy siis kasvavaan joukkoon taloustietelijöitä, jotka vaativat yhteiskuntia käyttämään bruttokansantuotetta parempia mittareita taloutensa ja hyvinvointinsa mittaamiseen.

Taloudellisen tarkastelun lähtökohtana normaalisti on ollut sulkea luonto usein käytännössä kokonaan tarkastelunsa ulkopuolelle. Luonto on ollut raaka-aineiden lähde, mutta taloudellisen toiminnan seuraukset ympäristölle on yleensä jätetty pois tarkastelusta "ulkoisvaikutuksina" -- ne on siis ikäänkuin jätetty jonkun muun ongelmaksi. Raportti kuitenkin selkeästi esittää, että vaikka tuotettu pääoma on koko ajan kasvanut, globaali "luonnonpääoma" on kutistunut. Vuosien 1992 ja 2014 välillä tuotettu pääoma kaksinkertaistui ja inhimillinen pääoma lisääntyi 13%, mutta samalla luonnonpääoma väheni melkein 40%. Toimintamme siis syö koko ajan taloudellisen toimintamme perusteita, eikä tällainen voi enää jatkua. Luonnonpääoma on jatkossa otettava aina huomioon.

Jos ajatellaan taloustiedettä tieteenalana ja politiikkatoimia keskeisellä tavalla ohjaavana työkaluna, on korkea aika sille, että luonnonpääoma otetaan raportin tavoin osaksi taloudellista tarkastelua. Raportti sisältää paljon erilaisia ehdotuksia siitä, miten luontokatoon liittyvät asiat voidaan ottaa huomioon taloudellisessa tarkastelussa ja myös millaisilla välineillä luontokatoa voidaan torjua.

Talouden näkökulmien rinnalle tarvitaan arvonäkökulmia

Luonto on varallisuutta, aivan kuten tuotettu pääoma (tiet, talot ja tehtaat) ja inhmillinen pääoma (terveys, tieto ja taidot) ovat varallisuutta.

Raportin ajatukseen tarkastella luontoa varallisuutena liittyy kuitenkin myös merkittävä ongelma.

Kun luontoa tarkastellaan varallisuutena, sitä tarkastellaan jonain hyödynnettävissä, laskettavissa ja ehkä myös korvattavissa olevana, eikä itseisarvoisena, omaan olemassaoloonsa oikeutettuna tai ylipäänsä ihmislajin olemassaolon mahdollistavana asiana. Näkökulma on silloin yhä välineellinen ja ihmiskeskeinen, luonnon arvon sen tarjoamiin taloudellisesti merkityksellisiin palveluihin kaventava. Se on perusteltua ja luultavasti välttämätöntä taloustieteen metodisesta näkökulmasta, mutta yhteiskunnallisesti tasapainoiseksi näkökulmaksi se ei yksin ole riittävä.

Ensiksi, kun puhutaan ilmaston tai biodiversiteetin kaltaisista planeetan elossapitojärjestelmistä, on kyseenalaista, voidaanko niiden taloudellista arvoa kokonaisuutena mitenkään edes ilmaista numeroina. Planeetan luonnon kokonaisuuden arvo on ihmisten näkökulmasta ääretön, ihan samalla tavalla kuin vaikkapa painovoiman: ketään ei olisi pohtimassa luonnon arvoa ilman niitä. Ihminen ei ole luomakunnan herra, vaan sen onnekas osanen.

Toiseksi, luonnolla voidaan hyvällä syyllä sanoa olevan myös ihmisestä riippumaton itseisarvo. Ihmiset, eläimet ja muu luonto ovat kaikki osa samaa evoluution jatkumoa, ja voidaan ajatella että kokonaiset ekosysteemitkin ovat omalla tavallaan eläviä. Esimerkkejä tällaisesta ajattelutavan muutoksesta alkaa tulla, esimerkiksi Uudessa Seelannissa Te Ureweran kansallispuisto on jopa määritelty oikeushenkilöksi, joka juridisessa mielessä "omistaa itse itsensä".

Raportti ei onneksi täysin sivuuta näitäkään näkökulmia, vaan se toteaa luonnon olevan myös enemmän kuin vain taloudellinen hyödyke, ja sisältää kappaleen luonnon itseisarvosta ja puhuu jopa sen pyhyydestä. Raportissa keskustellaan myös siitä, tulisiko luontoa tarkastella myös jollain tasolla moraalisena subjektina.

Politiikalta tulee toivoa enemmän

Raportin luontoa, taloutta ja talouden rajoja koskevaan keskusteluun tuomien näkökohtien voi toivoa muuttavan politiikan painopisteitä, ja ohjaavan sekä paikallisia, kansallisia että kansainvälisiä toimijoita siihen, että luonnon monimuotoisuuden arvo ja sivilisaation olemassaolon kannalta ratkaiseva merkitys tullaan tulevina vuosina ottamaan paljon nykyistä voimakkaammin huomioon poliittisessa päätöksenteossa.

Jos Dasguptan raportin ehdottamat muutokset otetaan huomioon politiikassa, se on merkittävä askel eteenpäin, mutta politiikalta tulee kuitenkin toivoa vielä enemmän.

Yhteiskuntaa ei voi ohjata ilman taloudellisten näkökohtien huomioimista, mutta samalla täytyy pitää huolta siitä, että taloudellinen tarkastelu ei ole ainoa linssi, jonka kautta politiikkaa ohjataan ja yhteiskuntaa tarkastellaan. Koko maailmankuvamme perustuu ajatukselle täysin taloudellisista hyötynäkökohdista riippumattomista perustavanlaatuisista arvoista ja oikeuksista.

Ajattelutapa, jossa itseisarvoisia asioita, kuten luontoa tai ihmisiä, tarkastellaan ensisijaisesti niiden taloudellisten hyötyjen tai kustannusten kautta, on lähtökohtaisesti vaarallinen -- ja väärin. Politiikan tehtävänä onkin huolehtia siitä, että myös muut kuin vain välineelliset, hyödyntämisen ja tehokkuuden näkökulmista nousevat näkökohdat otetaan yhteiskuntaa ohjatessa huomioon.

Olen pitkään ollut mukana erilaisissa yhteiskunnallisissa verkostoissa, huudellut politiikan pelikentälle katsomoista, twiittaillut ja bloggaillut yhteiskunnallisista asioista, mutta lopulta myönnyin siihen, että politiikkaan pystyy parhaiten vaikuttamaan osallistumalla siihen itsekin.

Harkinta-aikani oli pitkä, politiikassa on myös paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät minua houkuttele. Silti kun politiikassa tehdään jatkuvasti tärkeitä, sekä konkreettisesti arkeen että pitkäjänteisesti tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, ja kun olen niitä päätöksiä ollut mielelläni kommentoimassa, miksi en olisi niitä mukana tekemässäkin?

Viime kädessä ratkaisuuni lähteä ehdolle vaikutti kolme eri asiaa.

Ensiksi, minua pyydettiin ja suostuteltiin. Kiitos pyytäjille, huomio on usein imartelevaa ja nyt se tehosi.

Toiseksi, 2020-luku on se aika, kun pitää tapahtuu suuria muutoksia, niin globaalisti kuin paikallisestikin. Helsingissä voimme olla ylpeitä ja tyytyväisiä siitä, että meillä on jo tehty suuria päätöksiä, joiden ansiosta olemme jo hyvää vauhtia matkalla kohti tärkeitä tavoitteita esimerkiksi hiilineutraaliuden suhteen. Esimerkiksi Hanasaaren hiilivoimalaitos suljetaan ja ruma hiilikasa hävitetään 2024 mennessä, ja Salmisaaren hiilivoimalan vuoro on muutama vuosi sen jälkeen. Helsingin on tarkoitus olla hiilineutraali vuonna 2035.

Vaikka olemme hyvässä vauhdissa, matkaa on vielä paljon siihen, että yhteiskunta todella palaa takaisin kestävälle tasolle, sillä kestävyysongelmakin on paljon moniulotteisempi kuin usein tulemme ajatelleeksi. Poliittisesti tärkeintä on huolehtia siitä, että yhteiskuntamme ja toimintomme jatkavat kehittymistää kohti kestävyyttä, samalla kun huolehdimme siitä, että hyvinvointimme lisääntyy ja elämä kaupungissa on helppoa.

Ei ole mitään syytä miksei kestävämpi elämä olisi myös kaikella tavalla parempaa, oikeastaan uskon siihen että tämä välttämätön kestävyysmuutos tarjoaa meille poikkeuksellisen mahdollisuuden sille, että samalla tarkastelemme arvojamme ja rukkaamme yhteiskunnallisia tavoitteita sellaisiksi, että ne palvelevat ennen kaikkea ihmisten tarvetta elää merkityksellistä elämää.

Kolmas asia on se, että Helsinki on monella muullakin tavalla muutoksessa. Asun itse Laajasalossa, joka on yksi Helsingin voimakkaasti kehittyvistä alueista Helsingissä, ja haluan olla huolehtimassa siitä, että päätöksenteko niin sitä kuin muitakin alueita koskien tapahtuu tavalla, joka huomioi Helsingin erilaisten alueiden ominaispiirteet. Esimerkiksi kotikaupunginosani Laajasalo on alue, jonka monet ovat valinneet asuinalueekseen juuri siksi, että täällä luonto on olennainen osa kaupunkia, eikä vain erillinen virkistysalue, johon mennään erikseen käymään. Kun kaupunki joka tapauksessa kasvaa ja kasvu vaatii uutta rakentamista, on tärkeää huolehtia siitä, että elinympäristöt eivät muutu tunnistamattomiksi ja että esimerkiksi juuri luontoa ei tarpeettomasti uhrata uusille kerrosneliöille.

Tänä vuonna koronatilanne aiheuttaa ihan uusia haasteita, joista monet realisoituvat vasta tämän vuoden kuluessa. Se, että kaupungin talous saa tästä kovia iskuja ei saa tarkoittaa sitä, että niitä iskuja kohtuuttomasti välitetään varsinkaan esimerkiksi lapsille ja nuorille, tai että kaupungissa ei kohta enää ole baareja, ravintoloita, konserttisaleja tai klubeja. Valmiita ratkaisuja ei kaikkeen ole, ja se varmasti tekee päätöksenteosta seuraavina vuosina haastavaa.

Vaalit pidetään – jos korona suo – 18.4. Tämän vaalikampanjan aikana ei paljon teltoilla ja toreilla seisoskella, mutta verkossa sitäkin enemmän. Minuun saa oikein mielellään olla yhteydessä.

On ihan ymmärrettävää, että kun joku puhuu vahvoin sanankääntein kriittisesti lihasta ravintona tai eläinten teollisesta kasvattamisesta, vastaanottajien reaktiot ovat voimakkaita. Ei ollut siksi yhtään yllättävää, että reaktiot olivat kovia myös kun pappi Kari Kuula kutsui kolumnissaan eläinten teollista käyttöä jopa saatanalliseksi. Moni eläintuotannon kanssa tekemisissä oleva ilmaisi loukkaantuneensa, uhkasi erota kirkosta, ja Kuula myöhemmin pahoittelikin sanavalintojaan.

Eläinravinto on niin keskeinen osa ravintotottumuksiamme ja eläintuotanto on niin keskeinen osa maatalouttamme, että vahvasti kriittinen suhtautuminen siihen tuntuu monista – tai kenties jopa useimmista – henkilökohtaisesti loukkaavalta. Arkipäiväisen asian kutsuminen vahvimmalla tavalla pahaksi ja vääräksi loukkaa. Kenties suomalaisille asia on vielä monia muita kansoja henkilökohtaisempi: elämä täällä kylmässä pohjolassa ei yksinkertaisesti olisi menneinä vuosisatoina ollut mahdollista ilman eläinravintoa. Se näkyy jopa geeneissämme: toisin kuin esimerkiksi välimerellisillä kansoilla, meillä aikuisetkin pystyvät käyttämään maitoa ja sen sisältämää laktoosia ravinnossaan – pitkälti siitä johtuu maidon poikkeuksellinen asema suomalaisessa ravintokulttuurissa.

Silti on niin, että eläinravintoa ja eläinten teollista tuotantoa ihmisruuaksi alkaa koko ajan olla vaikeampi perustella.

Ensiksi, olemme vasta hiljalleen alkaneet tiedostaa, että eläimet todella ovat ihan samalla tietoisuuden, kokemuksen ja kärsimyksen jatkumolla ihmisten kanssa. Vaikka ihmiset ovat aina luoneet läheisiä suhteita lemmikkieläimiinsä, olemme silti kyseenalaistaneet sitä, kokevatko eläimet todella kipua, pelkoa tai ahdistusta joutuessaan kaltoin kohdelluksi tai eläessään olosuhteissa jotka eivät ollenkaan vastaa lajityypillisiä tarpeita.

Eläinten ideologisella esineellistämisellä on pitkä historia, siihen – kuten moneen muuhunkin asiaan – vaikutti voimakkaasti koko länsimaisen maailmankuvan pohjalla vaikuttava Descartesin dualismi, jyrkkä jako aineettomaan mieleen ja fyysiseen ruumiseen. Descartesille vain ihmisillä oli sielu, eläimet sen sijaan ovat mekaanisia koneita ja niiden kivunilmaukset vain automaattisia refleksejä, joiden takana Descartesin mukaan ei ole tuntevaa olentoa. Descartesin näkemyksestä tuli tieteen valtavirtaa, ja vasta aivan viime vuosikymmeninä siitä juontuvaa välinpitämätöntä suhtautumista eläinten kärsimykseen on alettu ymmärtää kyseenalaistaa.

Tietenkin eläinten esineellistävällä kohtelulla on myös aste-eroja. Eläinten kohtelu suomalaisella maatilalla on merkittävästi säädellympää kuin monessa muussa maassa, ja meillä myös tuotantoeläinten hyvinvointi on asia, johon kiinnitetään aktiivisesti huomiota. Suomalaisen eläintenhoidon suhteellinen paremmuus ei silti poista periaatteellista kysymystä: onko ylipäätään oikein pakottaa tuntevia eläviä olentoja olosuhteisiin, jota ne eivät lajityypillisesti itse valitsisi ja jotka tuottavat niille kärsimystä? Esimerkiksi siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin kolmivuotiaat lapset.

Vaikka kylmässä pohjolassa oli aiemmin hengissä pysymiseksi välttämätöntä syödä lihaa ja käyttää laajasti myös eläinten omille lapsilleen tuottamaa maitoa, niin enää näin ei ole. Pystymme ja osaamme tasapainoisen ruokavalion rakentamisen myös ilman eläinperäisiä tuotteita. Eläinten teollinen kasvattaminen ihmisten ravinnoksi ei olisi enää välttämätöntä, ja kun tiedämme sen aiheuttavan kärsimystä, eikö olisi moraalisesti oikein että pyrkisimme käytössämme olevilla keinoilla vähentämään sitä?

Toinen olennainen asia eläinten ravintokäyttöön liittyy ilmastoon ja laajemmin planeetan pahasti horjuneeseen ekologiseen tasapainoon. Neljännes maailman kasvihunekaasupäästöistä  syntyy ruuantuotannosta ja yli 60% ruuantuotannon päästöistöä syntyy lihantuotannosta. Eläinperäisen ruuan päästöt ovat jopa 10-50 kertaa suuremmat kuin kasviperäisen. Suomessa toki lihantuotannon päästöt ovat suhteessa alhaisemmat kuin monessa muussa maassa, mutta silti täälläkin ne ovat absoluuttisesti korkeita muihin ravinnonlähteisiin verrattuna. Viidennes keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä tulee ravinnosta, ja neljä viidesosaa suomalaisen ruokaan liittyvistä päästöistä tulee lihasta, munista ja maitotuotteista.

Näitä on varmasti hyvä katsoa ihan taulukkoina, sillä numerot eivät valehtele.

(Lähde: https://www.sitra.fi/artikkelit/keskivertosuomalaisen-hiilijalanjalki/)

Vaikka välillä asia halutaankin niin esittää, niin keskustelussa ravinnon eläin- tai kasvipainotteisuudesta ei ole kyse makutottumuksista tai identiteeteistä, vaan siitä, että nykyinen ravintotuotanto ja -kulutus ei ole kestävästi toteutettu. Yksinkertaisesti näin emme voi jatkaa, tai menetämme planeettamme.

Kolmas tähän liittyvä asia on toki vielä terveys. Ruokaviraston suositus punaisen lihan määrälle ruokavaliossa on n. 500 grammaa lihaa viikossa, mutta suomalaiset syövät lihaa keskimäärin monikertaisesti tätä enemmän. Punaisen lihan syömisellä on yhteys erityisesti moniin voimakkaasti yleistyneisiin suolistosyöpiin. Lihan kulutuksen vähentämisestä on myös henkilökohtaisia terveydellisiä hyötyjä.

On varmaankin ihan selvää, että tämän lisääntyneen ymmärryksemme seurauksena olemme nyt matkalla tulevaisuuteen, jossa eläinperäistä ravintoa kulutetaan ja tuotetaan huomattavasti nykyistä vähemmän. Kokonaan siitä tuskin tullaan luopumaan ja myös lihakarjaa on ainakin pienimuotoisemmin mahdollista kasvattaa ekologisesti kestävällä ja eläinten hyvinvointia tukevalla tavalla, mutta lihan merkitys ravintosuosituksissa tulee vähentymään, lihaeläinten teollisen tuotannon mittakaava tulee laskemaan ja elävien eläinten tuottamaa lihaa tullaan korvaamaan paitsi uusilla kasviproteiineilla, myös keinolihalla. Eläintuotantoon liittyvää keskustelua ei siksi kannattaisi torjua, vaan ennemmin pyrkiä osallistumaan keskusteluun, jossa mietitään tietä toiselta näyttävään tulevaisuuteen.

Miten sitten pitäisi suhtautua niihin puheenvuoroihin, joissa tuodaan esille moraalisella tavalla kriittisiä näkökulmia lihan kulutukseen ja tuotantoon? Auttaisiko perinteinen kristillinen käsitteistö, kuten alussa mainitussa kolumnissa? Jos ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyisen kaltainen teollinen lihantuotanto ei ole oikein, voimme ehkä ajatella, että lihantuotanto on kuin vähän perisynti – olemme syntyneet sellaiseen ruoka- ja talousjärjestelmään, jossa useinkaan emme yksinkertaisesti voi välttää eläimiä ravinnonlähteenä. Siksi meidän on syytä olla itseämme ja muita kohtaan armollisia: eläinten hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun perisynti on jotain sellaista, josta irti pääseminen ei tapahdu hetkessä, eikä se ole vain yksilöiden valinnasta kiinni.  Vaikka näin on, tämä ei tarkoita sitä, etteikö silti pitäisi pyrkiä vähentämään lihan kulutusta ja tuotantoa, ja sen myötä vähitellen pääsemään kohti sellaista maailmaa, jossa vapaudumme tämän tarpeetonta kärsimystä ja ekologista tuhoa tuottavan perisynnin kahleista.

Globaaliksi puheenaiheeksi nousseella Rutger Bregmanin Hyvän historialla näyttää olevan moniin samankaltainen maailmankuvaa muokkaava vaikutus kuin oli esimerkiksi esimerkiksi Yuval Noah Hararin Sapiens- ja Homo Deus -kirjojen lukemisella. Bregmanin kirjan pääviesti viesti on pohjimmiltaan yksinkertainen: se ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmiset ovat itsekkäitä ja vain omaa etuaan optimoivia laskelmoijia, on väärä, ja perustuu paitsi väärille ennakko-oletuksille, myös tarkoitushakuiselle tutkimuksille, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Pureutumalla monien sosiaalipsykologisen tutkimusten klassikoiden taustaan ja tarkempaan historiaan Bregman osoittaa esimerkiksi niin Zimbardon vankilakokeen kuin Milgramin tottelevaisuuskokeen kuuluisat ja viimeisten vuosikymmenten ihmiskuvaa määrittäneiden tutkimusten tuloksista vedetyt johtopäätökset vääriksi.

Zimbardon vankilakokeenhan piti osoittaa se, että ihminen on pohjimmiltaan toista alistava peto, mutta arkistot paljastavat vanginvartijoiden raa'an käytöksen olleen pitkälti ennalta suunniteltua ja käytännössä Zimbardon manipulaation tulosta. Milgramin tottelevaisuuskokeen taas piti osoittaa, kuinka sokeasti ihmiset alistuvat auktoriteetille, mutta lähemmin tarkasteltuna käy ilmi, että useimmat koehenkilöt eivät oikeasti uskoneet olevansa tilanteessa, jossa antavat toisille ihmisille kuolettavia sähköiskuja.

Entä eivätkö sodat sitten osoita ihmisen olevan pohjimmiltaan verenhimoinen ja paha? Bregmanin mukaan historiallinen aineisto osoittaa, että esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa useimmat sotilaat ampuivat tahallaan ohitse. Useimmat ihmiset kieltäytyvät vahingoittamasta toista, ja siksi sotateollisuus on täytynyt tehdä tappamisesta aina vain etäännytetympää. Koska ihminen ei mielellään tapa toista ihmiseksi tunnistamaansa ihmistä, Yhdysvaltain armeijakin tekee usein tänä päivänä iskujaan toiselta puolelta maailmaa ohjatuilla droneilla.

Bregmanin oma viesti kääntää vallitsevan kyynisen ihmiskuvan päälaelleen: ihmisen menestys lajien joukossa perustuu juuri kiltteydelle, sille että ihminen on kehittynyt sosiaaliseksi eläimeksi, jonka menestys pohjautuu kykyyn tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja toimia myös yhteiseksi hyväksi.

Bregmanin mukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan itsekäs, korruptoitunut ja paha, vaikka niin on meille usein uskoteltukin. Hyvyys ja ystävällisyys on meille luontaista, oman edun tavoittelu, itsekkyys ja raakuus toisia kohtaan sen sijaan on jotain, joka ei tule ihmiseltä luonnostaan vaan vaatii perusteiksiin esimerkiksi toisia ihmisiä alentavia ideologioita, tai sellaisia kertomuksia ja uskomuksia kaikkien ihmisen luontaisesta itsekkyydestä, kuin mille varsinkin taloudellinen ajattelu usein perustuu.

Homo Sapiens on oikeastaan Homo Puppy, ystävälliseksi ja yhteistyökykyiseksi ja lapsenomaisia piirteitä säilyttäväksi kehittynyt ihmisapina, joka ei voittanut muita ihmisapinoita niinkään älykkyydellään, vaan ennemmin hyvyydellään ja yhteistyökyvyllään.

Jos kerran näin on, mistä on sitten saanut alkunsa kyyninen ihmiskuva, johon olemme koko ikämme uskoneet? Bregman johtaa vinoutuneen ihmiskuvan juuret pitkälti valistusajan ajattelijoiden synkkään ihmiskäsitykseen. "Meidän on otaksuttava, että jokainen ihminen on petturi eikä hänellä ole koko toiminnasaan muuta tavoitetta kuin oman etunsa ajaminen", tiivisti David Hume ajattelunsa, ja pitkälti samalle olettamukselle pohjatui kaikkien seuraavien vuosisatojen yhteiskuntafilosofinen ajattelu.

Ajatuksella turmeltuneesta ihmisluonnosta on tietenkin tätäkin pidempi historia, onhan ajatus perisynnistä kristillisen ihmiskuvan ytimessä. "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäni minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.", kirjoitti apostoli Paavali. Kristillisessä perinteessä ahneuden ja ylpeyden kaltaisia syntejä on kuitenkin pidetty vältettävinä ja paheksuttavina asioina, ajatus ahneuden tarpeellisuudesta tai jopa hyveellisyydestä syntyi vasta kun taloustieteen tarkastelutavasta tuli yhteiskunnallisesti hallitseva, ja ihmisen toimintaa ryhdyttiin selittämään oman edun maksimoinnin tavoittelulla.

Jos Bregman on kirjassaan oikeassa, ihmisen turmeltuneessa luonnossa ei olekaan kysymys mistään olemuksellisesta, vaan uskomuksista. Toimimme itsekkäästi ennen kaikkea koska uskomme sellaisen kuuluvan olemuksellisesti ihmisluontoon, ei siksi että ihmisluontomme siihen pakottaisi.

Bregman kertoo kirjassaan tosielämän kärpästen herrasta, löytämästään vanhasta uutisesta poikajoukosta, joka aivan samoin kuin William Goldingin menestyskirjassa haaksirikkoutui pitkäksi aikaa autiolle saarelle ja joutui hengissä pysyäkseen organisoitumaan ja rakentamaan autiolle saarelleen alkeellisen yhteiskunnan. Kuitenkin toisin kuin Goldingin mielikuvituksessa, tosielämän kärpästen herran yhteiskuntaa ei sävyttänyt raakuus, fasismi ja sadismi, vaan hyväntahtoinen luottamus ja yhteistyö. Luonnontilassa ihmisyhteisöjä ei näytäkään uhkaavan väkivaltainen kaaos ja vahvimpien tyrannia.

Bregmanin kirjan viesti onkin pohjimmiltaan viesti siitä, miten merkittävästi siihen miten muiden ihmisten kanssa toimimme ja minkälaista yhteiskuntaa rakennamme vaikuttavat erilaiset uskomukset. Jos uskomme sellaiseen yhteiskunnallinen narratiiviin, jonka pohjalla on ajatus itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta ihmisen perusluonteena, ja siitä seuraava kaikkien sota kaikkia vastaan, saamme lopputuloksena epäluuloisen yhteiskunnan, jossa itsekkyyttä ei pidetä paheena, vain yksinomaan rationaalisena käytöksenä. Jos sen sijaan uskomme Bregmanin vaihtoehtoiseen kertomukseen ihmisen pohjimmiltaan hyvästä ja altruistisesta perusluonteesta, meidän on helpompi rakentaa luottamukseen perustuen tasavertaisempia ja sen myötä myös onnellisempia yhteiskuntia. Kertomuksilla on suuri voima.

Maailmaa riivaavat ekologiset katastrofit ja eriarvoisuuden ja osattomuuden aiheuttamat kriisit osin juuri siksi, että yhteiskunnissamme on kerrottu tarinoita, jotka ovat saaneet meitä uskomaan muun muassa että meidän kuuluu tavoitella ensisijaisesti omaa etuamme, että tuotannon ja kulutuksen on välttämätöntä loputtomasti kasvaa, ja että ihminen ja luonto ovat jotain jyrkästi toisistaan eroavaa. Tällaiset käsitykset ovat siinä määrin syvällä jaetussa ymmärryksessämme, että normaalisti emme välttämättä osaa niitä edes kyseenalaistaa.

Siksi onkin alettu puhumaan paljon siitä, että tarvitsemme yhteiskuntamme kehitystä ohjaamaan toisenlaisia tarinoita: sellaisia, jotka saavat meidän luottamaan toisiimme ja ymmärtämään yhteistyön ja tasavertaisuuden arvon; sellaisia, joiden kautta ymmärrämme materiaalisen kulutuksen kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden loputtoman kiihtymisen olevan oikeasti ristiriidassa tavoittelemamme paremman elämän ja onnellisuuden kanssa; ja myös sellaisia, joiden kautta ymmärrämme, että inhimillisen sivilisaation olemassaolo on täysin riippuvainen niistä ympäröivän planeetan olosuhteista, joissa se on tänne syntynyt.

Antti Herlin esitti Helsingin Sanomissa kysymyksen, jonka pelkkä lausuminen olisi ollut vielä jokin aika sitten niin hereettistä, että sen esittäjä olisi sysätty haihattelijana yhteiskunnallisten keskustelijoiden marginaaliin.

"Miksi edes kannattaa pitää yllä talouskasvua, jos emme pysty pitämään planeettaa elinkelpoisena?"

Antti Herlin on kuitenkin Koneen pääomistaja ja Suomen rikkain mies. Upporikaskin voi olla umpihölmö, mutta maailma on nopeasti muuttunut siten, ettei Herlinin talouskasvun pakon kyseenalaistavaa kysymystä voi enää sivuuttaa heikkomielisenä haihatteluna, vaan se tunnistetaan nyt kaikista keskeisimmäksi talouteen liittyväksi kysymykseksi: jos jatkaminen nykyisellä talouden mallilla johtaa planeetan muuttumiseen elinkelvottomaksi, mitä ihmeen järkeä on koko mallissa?

Käsillä on klassinen "keisarilla ei ole vaatteita" -tilanne. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä ja sen asettaminen talouteen liittyvien toimien perimmäiseksi tavoitteeksi on ollut niin vahva ja kyseenalaistamaton dogmi, että nekin puolueet, jotka ovat ajaneet voimakkaampia elinympäristön suojelemiseen tähtääviä toimia, ovat perustelleet toimia viime kädessä talouskasvun turvaamisella. Herlinin kysymys kuitenkin osoittaa, että talouskasvupakon dogmi on nyt murtumassa, ja alamme selvemmin tiedostaa, että ihminen ei ole olemassa taloutta varten, vaan talous, ja myös sen mahdollinen kasvu, on vain väline, jota käytämme saavuttaaksemme syvempiä hyvään, kestävään, jatkuvaan ja oikeudenmukaiseen elämään tähtääviä päämääriämme.

Sen pitää olla koira, joka heiluttaa häntää, eikä häntä joka heiluttaa koiraa.

Miksi kirjoitan tästä evl.fi -osoitteessa sijaitsevassa blogissa? Siksi, että tämä talousajattelussamme ilmennyt sitkeä dogmaattisuus paljastaa jotain ihmisille luontaisesta tavasta ajatella. Kuvittelemme usein ajattelevamme objektiivisesti, mutta ajattelumme perustuu usein kyseenalaistamattomille uskomuksille. Ihminen pyrkii hahmottamaan ja hallitsemaan maailmaa tavoilla, jotka muodostavat uskomusjärjestelmiä, ja näiden uskomusjärjestelmien perususkomukset ovat hyvin sitkeässä.

Kun varsinaisten eksplisiittisten uskontojen merkitys on länsimaissa vähentynyt, niitä ovat usein korvanneet erilaiset implisiittiset uskonnot: uskomusjärjestelmät, jotka eivät varsinaisesti ole uskontoja, mutta jotka niitä analysoitaessa asettuvat hyvin helposti uskonnon kategorioihin. Tällainen uskomusjärjestelmä on esimerkiksi länsimaita kansanuskona dominoiva konsumerismi, jossa erilaisten tuotteiden ja palveluiden kuluttaminen näyttäytyy ihmiselämän perimmäisenä tarkoituksena. Kukaan ei tietenkään julkisesti tunnustaudu "konsumeristiksi", mutta moni silti käytännössä toteuttaa konsumeristisia tavoitteita -- tavoitellen kulutusten ja kokemusten kautta jotain tarkemmin määrittelemätöntä transsendenssia, joka kuitenkin koko ajan pakenee kauemmaksi kulutususkonnon luodessa jatkuvasti uusia tavoiteltavia kulutustarpeita.

Yhtä lailla implisiittisiksi uskonnoiksi voi nähdä talouskasvua välttämättömänä pitävän aiemman valtavirtataloustieteen (kuten Robert H. Nelson on hienosti sen kuvannut) tai amerikkalaisen nationalistisen "Shining City"-kultin, kuten Jared Yates Sexton trumpilaisuuden takana olevaa maailmankuvaa kuvaa.

Kun uskonnollisen kaltainen ajattelu on ihmismielelle niin luontaista, niin mikä sitten voi toimia vastalääkkeenä tällaisille vaarallisille ja pidemmällä perspektiivillä itsetuhoisille uskomusjärjestelmille? Yksi keskeinen kysymys on se, tarvitsevatko implisiittiset uskonnot vastalääkkeeksi eksplisiittistä? Eksplisiittisillä uskonnoilla en viittaa nyt yksinomaan tunnettuihin eksplikoituihin uskonnollisiin traditioihin, vaan vielä laajemmin ylipäätään sellaiseen metafyysis-filosofiseen ajatteluun, jossa ajatusten ja periaatteiden kosmologiset ja eettiset taustaoletukset ja kaikkien pyrkimysten merkitys ja päämäärä on pohdittuna ja eksplikoituina. Ajattelu on tietoisesti pyritty viemään loppuun saakka, molemmista päistä.

Tällaisen pohditun kosmologis-eettisen pohdinnan perustalla myös perinteiset uskonnolliset traditiot asettuvat ymmärrettävimmiksi, ja niihin sitoutunut vuosituhantinen viisaus aukeaa ihan eri tavalla kuin sillä tavalla irrallisena kuten niitä usein käsitellään. Teologisesta ajattelusta itseäni puhuttelee eniten juuri sellainen, joka lähtee liikkeelle maailman tilanteesta ja siitä mitä se paljastaa elämän, maailman ja olemassaolon perimmäisestä luonteesta, ja lähtee avaamaan siihen uusia näkökulmia oman ajatteluperinteensä pohjalta. Näin nähdäkseni toimii esimerkiksi Paavi Franciscus viisi vuotta sitten julkaistussa ilmastonmuutosta käsittelevässä ja integraalisen ekologian käsitettä kehittelevässä Laudato Si-kirjoituksessaan. Kuvaavaa on, että kun Laudato Si-kirjoituksen viisivuotispäivää hetki sitten juhlittiin, juhlaviikon slogan oli pohjimmiltaan metafyysinen ja systeemiteoreettinen: "Everything is connected".

Jos uskonnollinen tai uskonnollisen kaltainen ajattelu on todella ihmiselle tai ainakin ihmisyhteisöille niin luontaista, ettei siltä voida välttyä, olisiko kenties parempi, että pyrkisimme tietoisesti miettimään sitä mikä on uskontomme tai "uskontomme", ja miten sen perustelemme, kuin teeskennellä sellaista riippumatonta objektiivisuutta, johon emme kenties yhteisötasolla pysty? Kun talouden paradigma on nyt myös muuttumassa, tarvitsemme joka tapauksessa paitsi toisenlaista talousajattelua, myös maailmankuvien perusteisiin menevää pohdintaa.

Juuri tällä hetkellä kolmannes koko planeetan asukkaista elää eristyksissä ja poikkeustilassa. Maailma on koronaepidemian myötä peruuttamattomasti muuttunut, eikä se palaa tämän jälkeen enää entiselleen. Vielä emme tiedä millainen on maailma kun korona on lopulta selätetty, mutta juuri siksi nyt on oikea aika miettiä sitä, millainen se voisi olla, kun lähes koko ihmiskunta on käynyt läpi yhteiskuntajärjestyksiä, turvallisuudentunteitamme ja elämäntapojamme ravistelleen eksistentiaalisen kriisin.

Samalla kun koronavirus on eksistentiaalinen uhka, sen voi myös ajatella avaavan uusia mahdollisuuksia paitsi konkreettisesti ravisuttamalla yhteiskuntien ja globaalien rakenteiden perusteita, myös auttamalla meitä tiedostamaan asioita, joita emme välttämättä ilman koronaa olisi tulleet kollektiivisesti tiedostaneeksi.

Ensiksi, sekä länsimainen kulutusvetoinen kulttuuri, että koko globaali talousjärjestelmä on perustunut tietynlaiselle ideologiselle individualismille, ajatukselle siitä että yksilöiden omien intressiensä perusteella tekemät valinnat ja yksilöt sinänsä ovat ontologisesti ensiarvoisia, siis että maailma rakentuu ennen kaikkea yksilöistä ja yhteisöt ovat jotain näiden vapaaehtoisesti muodostamaa.

Vaikka yksilönvapaus toivottavasti on yhä koronankin jälkeen keskeinen arvo, koronaepidemia osoittaa silti hyvin konkreettisesti sen, että lopulta ontologisesti ensisijainen asia ei olekaan yksilö, vaan yhteisö, tai pikemminkin yksilöiden, yhteisöjen ja koko ekosysteemin - viruksineen kaikkineen - muodostama organismi. Yksilön onnellisuus, turvallisuus ja hyvinvointi on täysin riippuvainen siitä, mitä tapahtuu yhteisön tasolla, ja jos yhteisö epäonnistuu turvallisten ja terveellisten olosuhteiden ylläpidosta, yksilön hyvinvoinnille ei välttämättä ole mitään edellytyksiä. Yksilölle niin arvokas vapaus on olemassa vain, kun yhteisö tarjoaa olosuhteet, jotka mahdollistavat vapauden.

Entä mikä on sitten se yhteisö, jonka hyvinvoinnista yksilö on riippuvainen? Korona kertoo meille, että se ei ole vain perhe tai kansallisvaltio, vaan koko planeetta. Se, mitä tapahtui kiinalaisella lihatorilla viime vuoden loppupuolella, vaikuttaa nyt rajulla tavalla jokaisessa maailman maassa. Planeettaa ei voi tarkastella yksin kokoelmana yksilöitä, ja vaikka kansallisvaltiot ovatkin nyt niitä, joilla on käsissään toimenpidevalta, nekin näyttäytyvät epidemian kannatla keinotekoisilta rakennelmilta.

Toiseksi koronan antamat opit eivät jää vain parempaan ymmärrykseen maailman verkottuneisuudesta, vaan se paljastaa meille jotain olennaista myös prioriteeteistamme. Kiitos koronan, huomaamme nyt, että huolimatta siitä että politiikan kieli ja rationaliteetti on jo vuosikymmeniä ollut vahvasti talousretoriikan hallitsema, laitamme silti tosi paikan tullen puoluekannasta riippumatta ihmisten elämän, terveyden ja hyvinvoinnin talouden edelle. Me todella olemme paraikaa tuhoamassa talouttamme pelastaaksemme ihmishenkiä, mutta samalla juuri nyt voimme tajuta, että se minkä käsitämme taloudeksi, on lopulta vain konstruktio.

Talous ei ole mitään todellista irrallaan ihmisistä ja heidän erilaisista vuorovaikutussuhteistaan. Talousjärjestelmässä ja sen mittareissa ilmenevän tuhon ei tarvitse merkitä vastaavaa tuhoa ihmisisten hyvinvoinnissa - jos vain niin haluamme.

Se, että kuitenkin laitamme yksilöiden hyvinvoinnin yhteisöllisten konstruktioiden edelle, osoittaa sen, että yhteisön ontologisen ensisijaisuuden ei tarvitse johtaa minkäänlaiseen kollektivismiin. Näiden kahden asian, yhteisön ensisijaisuuden ja yksilöiden hyvinvoinnin suojelemisen välillä vaikuttaa olevan niitä hyvällä tavalla tasapainottava jännite.

Kenties vielä kolmas asia, jonka koronasta voimme oppia, on että ongelmiin, uhkiin ja riskeihin pitää puuttua kun asiat vielä ovat hyvin. Siinä vaiheessa kun ongelmat todella realisoituvat, on jo liian myöhäistä. Kulttuurissamme liikkuu paljon sankaritarinoita yksilöistä, jotka ovat saavuttaneet suurta menestystä ottamalla henkilökohtaisia riskejä, mutta yhteiskuntia emme voi rakentaa eksistentiaalisen riskinoton varaan. Sen sijaan tästä eteenpäin meidän on rakennettava sekä yhteiskuntiimme, että koko globaaliin järjestelmään suuremmat turvamarginaalit, tehtävä ne resilienteiksi sekä odotettuja että odottamattomia riskejä vastaan.

Näitä ja muita tästä tilanteesta saamiamme oppeja tarvitsemme, kun koronakriisistä hiljalleen selvitessämme suuntaamme katseen kohti seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä odottavia haasteita, jotka ovat vielä koronaakin suurempia ja dramaattisempia.

Pystymme ratkaisemaan myös koko sivilisaation olemassaoloa uhkaavan globaalin kestävyyskriisin, kun samalla tavalla ymmärrämme, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja olemassaolo riippuu täysin koko planeetan hyvinvoinnista ja sen elämän ylläpitojärjestelmien toimivuudesta. Jos on niin, että talous vaikuttaa esteeltä kestävyskriisin ratkaisemiseksi, olemme ymmärtäneet sen väärin; se on vain väline, joka muodostuu ihmisistä ja vuorovaikutuksista. Ekosysteemin hyvinvoinnin suhteen emme voi ottaa riskejä, sillä jos riskeeraamme sen, riskeeraamme samalla itsemme.

Juuri nyt on vaikeaa olla optimisti. Amerikkalainen ystäväni kuvasi tuntemuksiaan Facebookissa ahdistukseksi ja suruksi, ja sai osakseen myötätuntoa ja vastakaikua eri puolilta maailmaa. Läntisessä maailmassa monilla tuntuu nyt vallitsevan ikävä tunne siitä, että paljon kaunista ja tärkeää on uhattuna, ehkä jopa katoamassa, ja se mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan on arvaamatonta ja tuskin mitään parempaa. Tähän saakka kehitys on omana elinaikanamme vienyt meitä yleensä vain eteenpäin: vapaampaan, huolettomampaan ja turvallisempaan maailmaan, mutta nyt kaikki tämä tuntuu olevan uhattuna. Tilanne on uusi, eikä kukaan oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Tulevaisuuden taakka tuntuu monella tavalla raskaalta. Maailma oli toki jo ennestään pahassa solmussa, mutta nyt niitä solmuja on tullut paljon lisää. Ei enää riitä, että keskitymme vain ilmastonmuutoksen voittamiseen – joka sekin usein tuntuu haasteena kohtuuttomalta – vaan meidän tulee samalla kiireisesti löytää jokin tapa elää sovussa keskenämme: niin omissa maissamme, kuin eri maiden ja kulttuurien välillä. Tunnelmat ovat nyt huonot ja historia osoittaa, että ihmiskunta kykenee myös kauheuksiin ja järjettömyyksiin.

Kuten monet muutkin, olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä oikein on kyse: miksi positiivisuus ja optimismi on nopeasti kadonnut ja niiden tilalle on noussut viha, epäluulo ja impulsiivisuus? Olen yrittänyt, mutta en ole löytänyt kuin langanpäitä, mutta niitä sitäkin enemmän: vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi, teknologian kehitys ja työpaikkoja uhkaava katoaminen, siirtolaisuus ja pakolaisuus, terrorismin pelko, tuloerojen jatkuva voimakas kasvu, politiikan uudistumiskyvyttömyys, talouden omalakisuus, politiikan ja hallinnon etääntyminen kansalaisista, maailman monimutkaistuminen, sosiaalisen median synnyttämät viestinnälliset kuplat, yhteiskuntien polarisaatio.

Jokaista näistä syistä voisi analysoida erillisenä, ja jokaiseen voisi lähteä etsimään irrallista ratkaisua, mutta se on loputon suo ja jotain pitäisi voida tehdä jo nyt.

Yhdellä tavalla maailma näyttää kuitenkin muuttuneen selkeämmäksi: kun vihaa puhkuva retoriikka julistaa maailmankuvaansa, jonka ytimessä on vahvemman oikeus, itsekkyys, omaisuuden ja kunnian kartuttaminen, myös sen vastakohta alkaa erottua kirkkaammin. Siinä tavoitteena on oikeudenmukaisuus, asenteena kohtuus, myötätunto – ja rakkaus.

Jos haluamme katkaista vihan kierteen, meidän on entistä voimakkaammin sitouduttava sen vastavoimaan. Siis osoitettava, että pidämme jokaista ihmistä arvokkaana riippumatta hänen synnyinperästään tai menestyksestään, siedettävä myös heikkoutta, ja tunnustaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikilla – jopa niilläkin, jotka syntyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Jos asenteenamme ei ole viha, vaan rakkaus, kannamme huolta myös niistä jotka kärsivät: sekä niistä jotka ovat juuri nyt ahtaalla, että myös niistä joihin valintojemme seuraukset kohdistuvat vasta joskus tulevaisuudessa.

Rakkaus on tietenkin myös aivan kristinuskon ytimessä, se on kaikkien kristillisten arvojen pohja. Yhteiskuntamme – niin sekulaarina kuin niitä helposti pidämme – ovat ideaaleiltaan pohjimmiltaan rakentuneet näille kristillisille arvoille, vaikka voi vaatiakin vähän vaivaa kyetä se havaitsemaan. Nyt käynnissä oleva hyökkäys länsimaisten yhteiskuntien tärkeimpiä periaatteita kohtaan on hyökkäys etenkin tätä niiden pohjimmiltaan kristillistä arvopohjaa kohtaan, ja yhä useammin tämä hyökkäyksen kohde ei enää ole kätketty, vaan aivan suorasanainen. Stanfordin yliopiston maineikkaan, mutta edesmenneen filosofian professorin René Girardin mukaan Natsi-Saksan hengellinen tavoite oli karsia yhteiskunnasta pois kristillinen väkivallan ja rakenteiden uhreihin kohdistuva myötätunto. Mitä muuta kuin samaa ideologiaa edustavat ajatukset, joissa esitetään Välimereen hukkuvien pakolaisten auttamisesta rankaisemista?

Yhteiskunnallinen muutos vaatii toki paljon muutakin kuin vain oikeaa asennetta, ja tuntuu kieltämättä hieman naiivilta tuoda keskusteluun näin yksinkertainen ajatus kun ne yhteiskuntien solmut ovat oikeasti vaikeita avata. Mutta kun viha on noussut politiikan vahvimmaksi käyttövoimaksi, on sen voittamiseksi olemassa vain yksi sitä vahvempi vastavoima. Vihan peli on puhallettava poikki ja tarjottava parempaa tilalle. Käynnissä ei ole keskustelu keinoista, vaan maailmankuvien kamppailu.

Kasvavan vihan, kateuden ja itsekkyyden synkentämä maailma tarvitsee nyt niitä, jotka tuovat siihen valoa. Vaikka se houkutteleekin, vihaan ei voi vastata vihalla, vaan kierre on katkaistava ennen kuin se kiihtyy katastrofiksi. Viha voidaan voittaa vain tekemällä sen vastavoima entistä määrätietoisemmin näkyväksi. Useimmille ei liene vaikea valita kumman voiman ohjaamassa yhteiskunnassa mieluiten haluaisivat elää: vihan vai sittenkin rakkauden?