Hyvä Hesarin pääkirjoitus Anna-Liisa Kauhaselta ja herättää kysymyksen siitä, osataanko Suomessa ollenkaan tehdä politiikkaa suomettumatta suuntaan tai toiseen? Nyt Suomen sotilaallista turvallisuutta on sidottu puolustussopimuksilla Yhdysvaltoihin ja aseostoilla Israeliin.

Molemmat ratkaisut lienevät olleen omalla tavallaan perusteltuja, mutta nyt ne vaikuttavat johtaneen myös kyyniseen silmien sulkemiseen Gazan siviilien kärsimykseltä.

Nykyinen hallitus ei toki ole muutenkaan ole kunnostautunut inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajana, tai osoittanut minkäänlaista kykyä empatiaan. Päinvastoin, empatiastakin on eksplisiittisesti sanouduttu irti.

En muuten tällä kirjoituksella halunnut sanoa sellaista, että kaupungin muutokseen liittyvät konfliktit olisivat ilmentymä jonkinlaisesta itsekkyydestä, pahantahtoisuudesta tai laiskuudesta.

Kaupungin suunnittelijoiden ja päättäjien sekä asukkaiden välinen konflikti syntyy usein rakenteiden synnyttämänä: kaupungin kehittämiseen on oma, melko suuri organisaationsa, ja sen olemassaolon tarkoituksena on nimenomaan saada kaupungissa aikaiseksi muutosta. Myös päättäjät osaltaan identifioituvat osaksi tätä muutoskoneistoa. Tämän koneiston valmisteluprosessit ovat pitkiä, ja kaupunkilaiset kuulevat tai ainakin tulevat tietoiseksi suunnitelmista vasta siinä vaiheessa, kun suunnittelu on jo pitkällä.

Tässä vaiheessa suunnittelijoiden intressinä tietenkin on se, että tehty pitkä suunnittelutyö ei valuisi hukkaan, kun taas kaupunkilaisten vasta äskettäin herännyt intressi voi olla juuri päinvastainen. Kaupunkilaisilla on myös asioihin omakohtainen side, kun taas suunnittelijat tarkastelevat asioita etäisemmin.

Konflikti on siis osin rakenteisiin sisäänrakennettuna, ja tuskin siihen on muuta lääkettä kuin rutkasti lisää demokratiaa joka vaiheeseen, suunnittelusta toteutukseen. Mieluiten oikeaa demokratiaa, eikä vain vaikuttavuudeltaan kyseenalaiseksi jäävää "vuorovaikutusta".

"Yllätyskäänne", uutisoi Hesari kun Matokallion metsän paikalle suunnitellulle, ja hyvin laajasti asukkaiden vastustamalle luisteluhallille löytyikin parempi paikka Roihupellosta. Tarina on sama kuin monesti ennenkin: helsinkiläisten lähiluonto oli päätetty jyrätä, koska rakennus pitää saada ja vaihtoehtoja ei sijainnille ole:

”Joka ikinen vuosi [vuodesta 2016] on sanottu, että muita vaihtoehtoja ei ole [kuin Matokallio].”

Samaan vaihtoehdottomuuteen on törmätty ennenkin. Esimerkiksi Laajasalon Yliskylään nykyisen puiston, metsän, kuntoradan ja liikuntakenttien paikalle oli tarkoitus rakentaa massiivinen "hybridivarikko" - raitiovaunuvarikon ja asuntokorttelin yhdistelmä. Hybridivarikon sijainnille ei ollut vaihtoehtoja, näin vakuutettiin, raitiovaunuja ei voisi ilman tätä uutta varikkoa liikennöidä ja koko Laajasalon raitiovaunulinjan (ja Kruunuvuoren sillan) toteutuminen olisi ollut uhattuna ellei hybridivarikkokorttelia olisi saatu toteutettua. Kävin tästä itsekin kaupungin suunnittelijoiden kanssa keskustelua, ja viesti oli yksinkertaisesti se, että kaikki suunnitelmat kaatuvat ellei hybridivarikko toteudu. Asukkaiden vastustuksesta huolimatta kaupunginvaltuustolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä hybridivarikon suunnitelma.

Mitä sitten kävikään? Rahoja kalliin varikon toteuttamiseen ei löytynytkään, ja tyhjät taskut pakottivat toteamaan, että tottahan raitiovaunuja voisi nyt liikennöidä nykyisiltäkin varikoilta. Suunnitelmaa lykättiin hamaan tulevaisuuteen, jonnekin 2030-luvun loppupuolelle, eli käytännössä se peruuntui.

Mitä tästä voisi oppia?

Kaupunkikehityksen aikajänteet ja suunnitteluprosessit ovat niin pitkiä, että kun jokin esitys on tulossa päätettäväksi, on sen valmistelijoilla ja esittelijöillä hyvin suuri kiusaus esittää se ainoana mahdollisena vaihtoehtona – ja päättäjillä samoin taipumus uskoa tähän. Harvoin kuitenkaan tilanne on todellisuudessa näin vaihtoehdoton.

Samalla vaihtoehdottomuudella on myös perusteltu Stansvikin vanhan metsän hakkuita: metsään leveän tien raivaava suunnitelma oli pakko hyväksyä, koska muussa tapauksessa Kruunuvuorenrannan lapset eivät saisi koulua.

Noinkohan kuitenkaan on?

Yhdysvaltain edustajainhuoneen puheenjohtajaksi nousi pitkälti Donald Trumpin yhä jatkuvan vaikutusvallan ansiosta tuntemattomaksi ja konservatiiviseksi kuvattu Mike Johnson, josta suomalainen media on vielä kirjoittanut melko vähän. Eri amerikkalaisten lähteiden huolestuneisuus Johnsonin äärikonservatiivisesti uskonnollisuudesta sai minut kaivelemaan tietoja siitä millaisesta tapauksesta on kyse, ja onkin kyllä aikamoinen.

Johnsonia voi perustellusti kutsua kristilliseksi fundamentalistiksi, ja Financial Timesin kolumnisti Edvard Luce kutsuu Johnsonia jopa "ekstremistiksi". Mukana ovat tietenkin perinteiset seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät ääriajatukset: homoseksuaalisuuden pitäisi Johnsonin mukaan olla laitonta, abortti tulisi kieltää olosuhteista riippumatta, ja ajatus Raamatun kirjaimellisesta erehtymättömyydestä. Tämä kaikki on valitettavan tuttua muistakin yhteyksistä, mutta poliittisesti vaikutusvaltaisen Johnsonin ajatuksista huolestuttavimmat liittyvät ajatuksiin, jotka vielä näitäkin tiiviimmin kytkevät yhteen politiikan ja uskonnon.

Johson vaikuttaa edustavan jonkinlaista teokratiaa: hän kutsuu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta "uskontunnustukseksi" ja kuvailee sen olevan "religious statement of faith". Johnson edustaa siis ainakin uskonnollista amerikkalaista ekspektionalismia. Johnsonin kuitenkin sanotaan edustavan vielä radikaalimpaa "dominionismiksi" kutsuttua amerikkalaista uskonnollista suuntausta, joka on tavoitteiltaan läpikotaisen poliittinen, ja The Daily Beastin David Rothkopf kutsuu tätä "kristofasismiksi", ja ehkäpä tämä rinnastus islamilaiseen wahabbismiinkaan ei ole liioittelua.

Sarah Riccardi-Schwartz kuvaa dominionismia seuraavasti:

Dominionism is an umbrella term for certain groups of Protestants and some Catholics who interpret Genesis 1:28 in the Bible, which refers to people having dominion over life on earth, as meaning that Christians should exercise control over most aspects of modern life, Riccardi-Swartz says.

“It’s a utopian end times eschatology,” she says.

“Most Dominionists, but not all, emphasize that the Christian church will mature and flourish and gain dominance in society before Christ returns.”

“It’s really about spiritual warfare,” she says.

“They see themselves as warriors fighting not just demonic forces but people. Because they see people as demonically possessed by the spirit of whatever is in opposition to them.”

Tavoitteena on siis poliittisin keinoin kiihdyttää näiden uskovaisten aikojen lopussa tapahtuvaksi odottamaa Jeesuksen paluuta. FT:n Luce kutsuukin Johnsonia nimityksellä "end-of-times Republican".

Johnsonin ja amerikkalaisen vaikutusvaltaansa voimakkaasti kasvattaneen fundamentalistisen poliittisen kristillisyyden vyyhdit ovat liian laajoja lyhyessä tekstissä avattavaksi, mutta nostan tähän vielä toisenkin ajankohtaisen näkökulman. Tämä kaikki nimittäin kytkeytyy myös Israeliin, samassa uskonnollisessa kentässä nimittäin odotetaan Israelissa tapahtuvaa lopunajallista taistelua, ja että tämän kehityksen edesauttaminen on näille uskoville itselleen siunaukseksi.

Annetaan loppusanat kirjoittajalle @Wolven@ourislandgeorgia.net, jonka ketjusta löytyy muitakin kiinnostavia kommentteja:

Way too many people don't get that christian dominionism is an apocalyptic accelerationist doctrine VERY LITERALLY SEEKING to hasten their vision of the Biblical end of the world.

That is not hyperbole or misinterpretation or a joke.

Suunnilleen viikko sitten tuli minullakin täyteen vuosi Fediversessä. Sosiaalisen median hajaannuksen myötä mielenkiintoni jokinen viikko sitten herätti käsitteellä POSSE kuvatusta malli, jossa idiksenä on se, että oma verkkopresenssinsä (jos sellaista nyt ylipäätään on kiinnostunut ylläpitämään) ei olisi riippuvainen mistään yksittäisestä alustasta, vaan kotipesänä olisi vanhaan malliin "omat kotisivut", josta sitten sisällöt syndikoidaan joka puolelle.

Tätä mallia testaillakseni virittelin nyt omat pitkään hylättynä olleet "kotisivuni" ensisikin Fediverseen suoraan federoituvaksi, mutta myös Brid.gy-palvelun kautta muuhun sosiaaliseen verkkoon kytkeytyväksi. Kirjoitan tästä jossain vaiheessa ehtiessäni enemmän, kunhan kokemuksia ehdin tästä kerätä.

Bonuksena se, että voi tälle omalle "kotisivulle" voi kirjoittaa pidemmin, linkitellen ja lainaillen, jos niin haluaa - ja Mastodonissa kaikki näkyvät suunnitellun oloisena. Jos tähän eksperimenttiini haluaa osallistua, niin tätä toista tunnustani saa myös tilata, mutta päätunnuksenani kyllä pysyy tuo @lari@suomi.social, kuten ennenkin.

Luonnon ohella uhrina Helsingin luontokonflikteissa on ihmisten usko vaikutusmahdollisuuksiinsa. Vaikuttamisyritykset tuntuvat kaikuvan kuuroille korville ja kaupungin kasvottomaksi tekeytyvä koneisto jyrää alleen sen mikä helsinkiläisille on arvokasta.

Ei pidä ihmetellä jos seurauksena on entistäkin passiivisempaa osallistumista vaaleissa tai populistien lupauksiin lankeamista.

Demokratia on muutakin kuin vaaleja. Kaupunkilaisten tahtoa tulee kuunnella vaalien välilläkin.

Demokratia tulee ymmärtää muunakin kuin neljän vuoden välein tapahtuvina vaaleina. Mitä läheisemmin päätöksenteko vaikuttaa ihmisten itsensä arkeen ja lähiympäristöön, sitä enemmän tulisi olla kansalaisilla myös suoraa vaikutusvaltaa.

Tarvitaan rakenteita lähidemokratiaan.

Hesarissa erinomainen Thomas Wallgrenin mielipidekirjoitus: Stansvikissa ristiriidassa ovat valtuuston luontoa säästävät päätökset ja lautakunnan katusuunnitelmalle antama hyväksyntä. Helsingin johtaminen on rikki.

Lisään tähän toisen: jännitteessä on myös demokraattinen järjestelmä ja demokratian tavoite. Prosessi on edennyt järjestelmän kannalta oikein, mutta silti se vaikuttaa olevan vastoin kaupunkilaisten tahtoa.

Eikä tämä ole poikkeus, kaupunki on täynnä vastaavia luontokonflikteja. Aivan viime vuosiltakin niitä riittää kirjaksikin saakka.

Laajasalon saarellakin muhii jo toinen megaluokan konflikti: Yliskylänlahden kaavaehdotus, joka tuhoaisi ainutlaatuisen lehdon.

Suomi äänesti tyhjää kun YK:ssa äänestettiin päätöslauselmasta, joka vaatii Gazaan tulitaukoa.

Samalla Suomella on parhaillaan tilauksessa suuri määrä erilaisia asejärjestelmiä Israelista, yhteensä satojen miljoonien eurojen arvosta. Merkittävä osa Suomen puolustuksesta on laskettu israelilaisten valmistajien toimitusvarmuuden ja -halukkuuden varaan. Israelilta tehtäviä asehankintoja on laajasti arvosteltu

Ovatko asekaupat saaneet Suomen suomettumaan tällä kertaa Israelin suuntaan, vai mikä selittää sen, että Suomi toimii toisin kuin esimerkiksi toinen Nato-maa Norja?