Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.
Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.
Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.
Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.
On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!
Kansallisteatterilla ei mene juuri nyt kovin vahvasti: pari päivää sitten se ilmoitti yt-neuvotteluista ja nyt tulee suurelle näyttämölle ensi-iltaan aikamoinen rimanalitus.
Ehkä on kuvaavaa, että omassa markkinoinnissaankin teatteri kutsuu Jäniksen vuotta "kesämökkiteatteriksi". Jonkinlainen epäonnistunut kesäteatteri tästä kohelluksesta tulikin mieleen: näytelmä on kavalkadi irrallisia äänekkäitä ja koheltavia kohtauksia, joilla kai kaikilla on juuret Arto Paasilinnan kirjassa 50 vuoden takaa. Siitä löytyy niin työnsä jättävä Vatanen, jalkansa loukannut jänis kuin teoriat Kekkosen kallonmuodosta.
Mitään punaista lankaa näiden kohtausten välillä ei kuitenkaan tunnu olevan, kyseessä on vain kasa kohtauksia ilman mitään järkevää pointtia, ja koheltavaa, eikä kovin hauskaa puskahuumoria puskahuumorin vuoksi. Siis tyyliin, että Vatanen, kaksi poliisia ja jänis menevät saunaan, ja kovimmaksi löylynheittäjäksi paljastuu - voitteko uskoa - jänis! Eheeheeheh!!!
Tämä oli niin tyhjänpäiväinen, että olin jo valmis puoliajalla lähtemään kotiin, mutta vaimo suostutteli kuitenkin jäämään. Otin lasillisen viskiä ja ajattelin että josko se sillä. Toinen puolisko olikin sitten tyylilajiltaan ennemmin vakava ja synkkä, ja siinä olisi voinut ehkä ollakin jotain järkeä, ellei pitkä ensimmäinen puolikas olisi ollut niin mitäänsanomaton.
Loppuaplodien aikaan alkoi käydä jo tekijöitä sääliksi, sillä pakkohan niidenkin on tiedostaa, että tämä ei nyt ole kovin hyvä, ja tätä pitäisi jaksaa jatkaa esittää samalla innolla ja intensiteetillä helmikuulle saakka. Voi olla, että jossain vaiheessa jollakulla porukasta alkaa tehdä mieli olla kuin Vatanen, haistattaa paskat kaikelle ja lähteä Kansallisteatterin sijaan vaikka Lappiin.
Näytelmän tyhjyys on harmi, sillä Jäniksen vuosihan on suomalaisen kirjallisuuden eniten käännettyjä merkkiteoksia, ja Risto Jarvan elokuva ehdoton klassikko. Itse tarinastahan löytyisi luontokadon ja merkitysten monikriisin aikana vaikka mitä ulottuuvuksia käsiteltävästi, mutta nyt Kristian Smeds ei ollut saanut siitä puserrettua lavalle muuta kuin tyhjänpäiväistä höhötystä.
Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.
Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.
Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.
Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.
Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.
Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.
Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.
Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?
Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.
Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.
Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.
Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.
Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.
Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.
Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.
Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.
Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.
Yliskylänlahden alueen asemakaava on etenemässä seuraavaan vaiheeseen. Edellisellä kierroksella rakennettavaksi suunnitellusta alueesta poistettiin sentään uhanalainen rantalehto, mutta yhä vieläkin kaavasuunnitelmassa katoaa koko (!!!) Tengströminpuiston nimen saanut komeiden vanhojen mäntyjen kangasmetsä ja nykyinen paljon käytetty metsäinen ulkoilutie muuttui autolla läpi ajettavaksi kaduksi. Suuren osan metsästä haukkaa valtava parkkihalli. Suunnitelma on yhä suorastaan brutaali.
Toteutuessaan suunnitelma tuhoaa merkittävästi ja lopullisesti juuri sitä lähiluontoa, jonka merkityksestä tutkimukset puhuvat, ja jota helsinkiläiset ovat kaupungin omissa kyselyissä sanoneen haluavansa priorisoida ja säästää. Tämä rakennettavaksi suunniteltu alue ei ole mikä tahansa metsikkö, vaan keskuspuistomainen liikkumisen, virkistyksen ja yhtenäisen luonnon ydinalue, ja hyvin olennainen osa sitä mitä on Laajasalo.
On tässä vaiheessa melko selvää, että sellaista suunnitelmaa ei ole mahdollista tehdä, jossa metsää ei yhtään menetettäisi. Kun Laajasalontien varteen rakennetaan, väistämättä rakentamista tulee myös jossain määrin tämän metsän päälle. Mutta ne suunnitelman osat, jossa rakentaminen tunkeutuu läpi koko metsän aina ulkoilutiehen asti, tulisi hylätä, ja tehdä suunnitelma uudestaan sellaisena, jossa rakentaminen olisi metsän kohdalta rajattu juuri Laajasalontien varteen. Suunnitelma tarvitsee lisää kunnianhimoa ja kekseliäisyyttä luonnon säästämisen suhteen.
Kaavaehdotus etenee päätettäväksi kaupunginvaltuustoon saakka, mutta nyt sitä käsitellään kaupunkiympäristölautakunnassa. Vihreiden kanavissa tästä on käyty keskustelua, ja viesti lautakunnasta on, että muutoksia suunnitelmaan pidetään epätodennäköisinä, koska monien muiden puolueiden oli vaikea suostua edes edellisellä kierroksella saavutettuun lehdon säästämiseen. Juurisyy näin rajulle suunnitelmalle on monien kyllä jo vanhentuneena pitämässä yleiskaavassa, jossa tälle kohdalle on merkitty hyvin tiiviin rakentamisen ruutu. Tämä virhe pitäisi siis korjata.
Suunnitelmaa vastustetaan kaupunkilaisten keskuudessa laajasti, eikä tätä tällaisena tosiaan voi mitenkään pitää hyvänä. Siksi ei auta kuin pitää tästä meteliä, ja jatkaa vaikuttamista.
Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.
Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.
Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.
Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".
Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.
Perussuomalaisten edustaja jakaa julkaisua, jossa kerrotaan lumenkaatopaikan perustamisesta Malmin entisen lentokentän alueelle niityn päälle, ja kirjoituksessa on mainittu Helsingin kaupungin ympäristö-ja lupajaoston päätöksentekijänä minunkin nimeni. Ajatus kaatopaikasta niityllä kuulostaa pöyristyttävältä, mutta kuten perussuomalaisilta sopii odottaakin, kirjoituksessa kerrotaan vain osatotuus ja annetaan hyvin harhaanjohtava kuva siitä mistä päätöksessä on kyse.
Tilanne on se, että samalla lentokentän alueella on jo lumenkaatopaikka, ja siellä sulavista lumista syntyville vesille ei ole minkäänlaista suodatusta - ne valuvat sellaisenaan Longinojaan kaikkine mikromuoveineen päivineen. Tämä nykyinen kaatopaikka on päätetty onneksi lopettaa, mutta koska Helsingissä tällaisia ympäristön kannalta huonoja aurattujen lumien säilytys- tai sulatuspaikkoja ollaan lopettamassa siinä määrin, että käsittelykyky on romahtamassa nykyisestä 200 000 kuormasta talvea kohden 50 000 kuormaan, on lumelle pakko löytää muita säilytyspaikkoja. Yksi sellainen on nyt tulossa tuolle toiselle alueelle samalla lentokentän alueella, ja tällä kertaa sen pohjatyöt tehdään kunnolla: sulamisvedet kerätään ja suodatetaan ennen kuin ne valuvat vesistöihin.
Tämä siis parantaa lumien käsittelyn osalta sitä tilannetta, mikä vallitsee tällä hetkellä. Huonoa tässä on se, että ratkaisu on tilapäinen ja se tulee paikalle, jolla kiistatta tällä hetkellä on niittyluontoa. Tämä ei ollut mitenkään läpihuutojuttu jaostonkaan päätöksenteossa, ratkaisua kyseenalaistettiin rankasti ja se jätettiin kahdesti pöydälle lisäselvityksiä varten. Kaupungin lumenhoidon (jota ei ole aiemmin välttämättä kovin pitkäjänteisesti suunniteltu) nykytilasta ja lumistrategiasta (jossa nyt ajattelu on selvästi pitkäjänteisempää, vaikka tilanne on kyllä lumisina talvina haastava) saatu esitys kuitenkin osoitti että tälle ratkaisulle ei nyt valitettavasti ole vaihtoehtoja. Tai on: se että lumia jätetään kaduille, koska niiden säilyttämiselle poissa ihmisten ja liikenteen tieltä ei ole kaupungissa riittävästi tilaa. Vaikka talvet lyhenevät, erittäin lumisten talvien määrän ennakoidaan jatkossa lisääntyvän - ilmastonmuutos lisää äärisäitä.
Lumen säilytystä ei ole otettu Helsingin kaavoituksessa aiemmin riittävästi huomioon, ja siksi - kuten tiedämme - sitä on esimerkiksi kipattu mereen roskineen päivineen. Tämä on onneksi muuttumassa laittomaksi, mutta seurauksena tästä on se, että tila lumelle loppuu useina tulevina talvina Helsingissä kesken ellei oteta käyttöön myös tällaisia tilapäisratkaisuja. Pidempiaikaisia ratkaisuja on onneksi jatkossa tulossa, tämä on selvästi korkealla kaupungin agendalla. Sitä ennen valitettavasti jouduttiin tekemään tällainen tilapäisratkaisu, joka tuskin kenenkään mielestä oli erityisen hyvä ja mieluinen.
Jaoston käsittelyn seurauksena kaupungin pohjaesitykseen kuitenkin lisättiin velvoitteita lumien säilytyksen ympäristövaikutusten tarkemmasta seurannasta ja tämän säilytyspaikan paremmasta maisemoinnista. Ehkä laiha lohtu, mutta jos tämä päätösesitys olisi perussuomalaisten ehdotuksen mukaan hylätty, se olisi johtanut lumisina talvina vakaviin ongelmiin kaupungissa liikkumisen suhteen, kun kaduilta auratulle lumelle ei olisi enää löytynyt kaupungista säilytyspaikkoja.
Perussuomalaisten hylkäysehdotus ja sillä elämöinti on siksi vain silkkaa häpeilemätöntä ja vastuutonta osatotuuksile perustuvaa populismia.
Melkein kaikissa tekoälyn tuotoksissa on niiden hämmästyttävyydestä huolimatta ollut aina jonkinlainen melko vahva keinotekoisuuden hehku, joka on paljastanut niiden olevan oikeasti matemaattisen mallin generoimia. Tämä tällä viikolla beta-versioon julkaistu Udio-musiikkitekoäly on kuitenkin sellainen, jossa sitä tekoälyn muovisuutta on jäljellä enää todella vähän. On sitä, mutta ei enää ole paljosta kiinni.
Pyysin sitä kokeeksi generoimaan muutaman biisin Eino Leinon runoihin, ja kyllähän esimerkiksi tässä Leinon ryyppyrunossa lopputulos parin minuutin työstä on hämmentävän hyvä. "Laulaja" fraseeraa laulunsa todella hyvin, ja vaikuttaa että tekoälyllä on "ymmärrystä" myös sanojen merkityksestä. Yhden sanan ääntämys menee englantilaisittain. Pyysin tyylilajiksi suomalaista tangoa, mitä en saanut, mutta yhtä kaikki kiinnostava biisi.
Tämä Udio on siis varhaisessa betassa, ja promptauksen lisäksi paljon muuten ei voi lopputulosta kontrolloida tai valmista tuotosta muokata. Mutta kun päästään siihen, että valmista luonnosta voi tekoälyavusteisesti myös muokata ja varioida, ollaan pian siinä, että tällaisesta voi tulla vielä myös monikäyttöisempi luovan työn apuväline, eikä vain tällainen hämmentävä teknologiademo.
Sellaisen hittitehdas-tyyppisen touhun tämä kyllä mullistaa. Aidosti uutta luovan inhimillisen luovuuden tämä kehitys kuitenkin samalla myös asettaa ihan erityiseen arvoonsa. Keskivertobulkilla on vaikea jatkossa tekoälyä päihittää.
Luulen, että jokainen meistä isänmaallisista ihmisistä rakastaa Suomen metsiä, rantoja, kaupunkeja ja rakennuksia, ja ajattelee että ne ovat monin eri keinoin puolustamisen arvoisia. Niihin olemme kiintyneet, mutta niitäkin enemmän rakastamme Suomen vapautta, mahdollisuuksia, ilmapiiriä ja ihmisiä.
Kuvitteleeko joku, että Venäjältä, Pohjois-Koreasta tai Natsi-Saksasta paenneet eivät olisi olleet kiintyneitä niihin paikkoihin? Kyllä nekin ihmiset isänmaansa maaperää ovat rakastaneet.
Financial Timesin kolumnisti John Burn-Murdoch kirjoitti kiinnostavasta huomiosta: nuorten miesten ja naisten arvomaailma on globaalisti eriytymässä - miehet muuttuvat yhä konservatiivisemmiksi ja naiset taas liberaalimmiksi. Nämä käyrät näyttävät kyllä aika hurjilta.
Stanfordin yliopiston tutkija Alice Evans kommentoikin osuvasti, että Z-sukupolvea ei voikaan käsittää yhdeksi yhtenäiseksi sukupolveksi, pikemminkin Z-sukupolvi voidaan nähdä tässä mielessä kahtena eri sukupolvena.
Sama eriytyminen näkyy kuitenkin myös muuta kuin poliittisia näkemyksiä selvittäneissä aineistoissa. Suomen ev. lut. kirkko julkaisee neljän vuoden välein nelivuotiskertomuksen, joka sisältää aika kattavan suomalaisten arvoja, asenteita ja uskonnollisuutta kartoittavan tutkimuksen. Edellinen nelivuotiskertomus julkaistiin 2020, ja sen keskeisenä havaintona oli merkittävä muutos nuorehkojen, erityisesti millenniaalisukupolveen ("Y-sukupolvi") kuuluvien naisten asenteissa uskontoa kohtaan - tämä ryhmä oli eurooppalaisiin verrokkeihinkin nähden poikkeuksellisen vähän uskonnollista - kun taas miesten osalta muutos ei ollut alkuunkaan näin voimakas.
Viime syksynä taas raportoitiin tutkimuksesta, jossa ilmeni nuorten miesten kasvava uskonnollisuus: 18-24 vuotiaiden nuorten keskuudessa merkittävästi suurempi osa miehistä (42%) kuin naisista (26%) arvioi "kirkon arvojen" vastaavan omia arvojaan. Sama ero ilmeni monissa muissakin saman selvityksen kohdissa, ja vielä toisessakin viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa: Joensuun yliopistossa 77 000 rippikoululaiselta kerätyssä aineistossa ilmeni taas poikien tyttöjä voimakkaampi uskonnollisuus.
Sukupuolten välinen ero näkyy toki myös suomalaisessa vaalitutkimuksessa , tosin yksin tämän raportin pohjalta ei voi vielä vetää johtopäätöksiä siitä, onko juuri nuorten segmentissä tapahtunut vastaavia muutoksia.
Sitten toisaalta ei näytä siltä, että nuorten miesten konservatiivuus olisi luonteeltaan aivan samanlaista kuin aiemmilla sukupolvilla. Ainakin se näyttää perinteisten konservatiivisuuden symbolien osalta rikkovan joitain oletuksia: perussuomalaisten presidenttiehdokas oli sivari ja eduskuntaryhmässä on useampiakin homoja.
Sama koskee myös nuorten miesten nousevaa uskonnollisuutta: sekään ei näytä ihan perinteiseltä kirkkokristillisyydeltä. Kirkon tutkimuskeskuksenkin raportissa pohdittiinkin sitä, että miesten nouseva uskonnollisuus olisi tietynlaista individualistista vastakulttuurisuutta:
Siinä, missä naiset samaistuvat vahvemmin kulttuuriseen valtavirtaan, osa miehistä saattaa mieluummin omaksua ”kapinallisen”, vastakulttuurisen position. Jos kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö koetaan hegemonisesti sekulaariseksi, he saattavat tuntea vetoa uskonnollisuuteen, joka antaa heille yksilöllisen, valtavirrasta poikkeavan identiteetin. Yksilöllisyys, yhdistettynä vastakulttuurisena uudelleenlöydettyyn uskonnollisuuteen, saattaa selittää sitä havaintoa, että nuorimmissa sukupolvissa miehet osoittavat keskimääräistä suurempaa avoimuutta sekä perinteistä että vaihtoehtoista uskonnollisuutta kohtaan.
Men and women tend to think alike in societies where there is a.Close-knit interdependence, religosity and authoritarianism, or b.Common culture and mixed gendered offline socialising.
Gendered ideological polarisation appears encouraged by: a. Feminised public culture b. Economic resentment c. Social media filter bubbles d. Cultural entrepreneurs.
Kun sekä uskonnollisuutta että poliittisia asenteita kartoittaessa esille tulee samaan sukupolveen liittyvä sukupuolten välinen polarisoituminen, tuntuisi helpolta vetää johtopäätös, jonka mukaan konservatiiviset ja uskonnolliset nuoret miehet olisivat pitkälti samaa joukkoa. Välttämättä asia ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, ehkä edellä esitetynkin pohjaltakin voi olla myös niin kuten kirjailija Antti Hurskainen arvailee, että nuorten miesten nouseva uskonnollisuus ei olisi yksiselitteisesti konservatiivisuutta. Tähän viitataan myös yllä olevassa Kirkon tutkimuskeskuksen tekstissä.
Selvästi tässä sukupuolten moniulotteisesti ilmenevässä polarisaatiossa on nyt ilmiö, jota olisi syytä ymmärtää paremmin. Nuoruudessa muodostetut poliittiset näkemykset ja arvot ovat elämän varrella melko pysyviä, kyseessä tuskin siksi on vain ohimenevä ilmiö.
Mastodonissa juuri aloittaneen @lukupiiri@mementomori.social ensimmäinen kirja, Piia Leinon Yliaika luettu! Meni tänään melkein kertaistumalla; kirja oli kieleltään ja rakenteeltaan kevyt lukea, mutta ei kyllä alkuunkaan tyhjänpäiväinen sisällöltään.
Vuonna 2052 aiempien vuosikymmenten voimapolitikko Annastiina Kankaanrinta on saavuttamassa 75 vuoden iän, jolloin Kankaanrinnan itse aikaasaaman lainsäädännön mukaisesti kansalainen menettää oikeustoimikelpoisuutensa ja odotuksena on pikainen vapaaehtoinen exitus. Toisin kuin nuorempana Kankaanrinta oli kuvitellut, vapaaehtoinen kuolema ei tunnukaan enää vain hyvältä ajatukselta, vaikka vanhusten suunnitellun poistumisen kansantaloudelliset hyödyt olivatkin varsin ilmeisiä.
Niin kuin hyvä kirjallisuus aina, tämäkin kertoo paitsi tarinan, myös haastaa ja nostaa esille monia aikalaiskeskustelussa pinnalla olevia ajatuksia. Ilmeisin niistä tietenkin on taloudellisen ajattelun ylivalta: tälläkin hetkellä vallassa olevan hallituksen kurjistava ja ankeuttava politiikka perustelee itseään argumenteilla, jotka ovat lähtökohdiltaan yksisilmäisen taloudellisia. Taloudelliseksi taakaksi muodostuvat eliminoiva Lex 75 on ihmisarvon välinearvoksi kutistavan ajattelun looginen johtopäätös.
Talousajattelun ohella haastettavana ovat myös eräät ilmastokeskustelussa esillä olleet näkemykset. Kirjan kuvaaman dystooppisen tulevaisuden taustalla vaikuttaa vallitsevan paitsi taloudellinen logiikka, myös järkeily, jonka mukaan koska elonkehän kannalta jokaisen teollisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen, oli se sitten lapsi tai aikuinen, voi ajatella olevan taakka, eikö siitäkin näkökulmasta olisi johdonmukaista paitsi pidättäytyä lisääntymästä, myös eliminoida ne lähimmäiset, jotka eivät tuota muulle yhteisölleen arvoa? Ei ole aivan poikkeuksellista myöskään ilmastokeskustelussa kuulla esimerkiksi lasten saamista paheksuvia puheenvuoroja.
Kolmanneksi kirja käsittelee myös eutanasiaa. Se ei varsinaisesti puhu eutanasiasta siinä mielessä, kuin millaisena siitä juuri nyt keskustellaan - parantumattomasti sairaiden oikeutena valita kärsimysten sijaan kuolema - vaan siitä mitä voi pahimmillaan seurata kuoleman välineellistymisestä yhdeksi ratkaisukeinosi muiden joukossa - varsinkin jos tällaisen seurana on heikkoutta ja sairautta vierastava talouden kylmä logiikka.
Ensimmäinen tasavalta, Kansallisteatteri (19.1.2024)
⭐⭐⭐⭐⭐
Hetken mielijohteesta, edullisilla samanpäivänlipulla päädyimme eilen katsomaan Kansallisteatteriin viime syksynä ensi-iltaan tullutta Ensimmäinen tasavalta -näytelmää. Ja olipa hienoa että päädyimme! Paljon kehuttu ja katsottu näytelmä tuntui näinä aikoina erityisen ajankohtaiselta: samat taistelut demokratian, kansalaisten tasavertaisuuden ja kaikki mukaan ottavan yhteiskunnan suhteen ovat taas hieman toisessa muodossa pinnalla.
Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmäksi valmistunut Ensimäinen tasavalta kertoo Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin tarinan. Olen joskus itsekin kummastellut sitä, kuinka vähän olenkaan tiennyt Ståhlbergista. Koulukirjoissa Ståhlberg tuntui olleen ohimennen mainittu nimi ja tietokilpailujen knoppikysymys, vaikka tasavallan ensimmäisen presidentin kuvittelisi olevan juhlittu, muistettu ja arvostettu hahmo. Perusteelliseen historialliseen pohjatyöhön perustuva Kansallisteatterin näytelmä kuitenkin antaa Ståhlbergille arvoisensa, helposti lähestyttävän ja samalla näytelmäksi melko perusteellisen historiikin - ja onnistuu siinä samassa olemaan myös hyvää, viihdyttävää ja taidokasta teatteria.
Näytelmä kuvaa Ståhlbergin vahvana periaatteen miehenä, voimakkaana tasavallan, laillisuuden ja demokratian puolustajana, joka perisuomalaiseen tapaan ei niinkään hakeutunut korkeaan asemaan, kuin suostui siihen velvollisuudentunnosta, hieman vastahakoisesti: "Hitto!"
Ståhlbergin vastustajat taas olivat niitä, jotka halusivat joko kansalaisten tasavertaisuuden sijaan säilyttää elementtejä sääty-yhteiskunnasta tai ajoivat suorastaan diktatuuria. Valtakunnan alkuvuosina Ståhlbergin arkkivihollinen oli myöhemmin kansalliseksi pyhimykseksi nostettu Mannerheim, jonka ajatukset eivät suinkaan olleet alkuun kansanvaltaisia. Ehkä Ståhlbergin merkityksestä on oltu hissukseen juuri siksi, että tasavallan ensimmäisen parinkymmenen vuoden vaiheet eivät olleet monillekaan valtakunnan myöhemmille merkkihahmoille tai keskeisille poliittisille liikkeille (ajattelen nyt sinua Kokoomus) suinkaan mitenkään kunniakkaita. Pyrkimykset demokratian syrjäyttämiseksi olivat toistuvia ja kovin moni vaikutusvaltainen taho koki vetoa itsevaltiuteen.
Demokratia ei Suomessakaan ole sen historian aikana ollut itsestäänselvyys, vaan sen puolesta on pitänyt taistella. Keinoina ovat olleet periaatteellisuus, periksiantamattomuus, lakikirja ja toisinaan myös lakot ja kansalaistottelemattomuus - jollaisesta Ståhlberg antaa näytelmän alkupuolella malliesimerkin kieltäytyessään senaatin protokollasihteerinä esittelemästä laittomana pitämäänsä asevelvollisuuslakia.
Näytelmää itseään en voi kuin suositella jokaiselle demokratian ystävälle, oli teatteritaide sitten lähellä sydäntä tai ei. Ståhlbergin tarina ja henkilö ansaitsee tulla tunnetummaksi.
Muuta etsiessäni päädyin sattumalta lukemaan Helsingin Sanomia vuoden 1939 lokakuulta. Euroopassa oli jo kovin rauhatonta, sota oli kaikkien puheissa, ja Suomessakin varauduttiin poikkeusoloihin, mutta Helsingissä oli alkamassa silakkamarkkinat
Helsingissä alkavat tiistaina silakkamarkkinat.
Oikeat rauhanajan silakkamarkkinat.
Ja se onkin aivan oikein. Meidän on jatkettava rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.
Nyt taas Euroopan laidalla soditaan ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet, mutta tilanne ei toki ole mitään lähelläkään sellaista, kuin mitä se oli syksyllä 1939. Silti vaikuttaa, että vuoden 1939 oikeasti sotaisten aikojen pyrkimys rauhantoimien jatkamiseen niin pitkään ja niin laajasti kuin mahdollista näyttää ajoittain kääntyneen meillä päälaelleen: sekä mediat että monet turpoteemalla julkisuuteen nousseet poliitikot nauttivat täysin rinnoin pelon levittämisestä ja sotatunnelman lietsomisesta.
En ole minkään sortin turpoasiantuntija, mutta jokaiselle joka ymmärtää edes perusteet siitä miten ennakointia harjoittavat organisaatiot toimivat kävi itse jutusta selväksi, että kyse ei todellakaan ollut minkäänlaisesta ennusteesta, vaan yhdestä mielikuvituksellisesta worst-case -skenaariosta, jollaisia käytetään työkaluna arvioimaan organisaation kyvykkyyksiä yllättävissäkin tilanteissa.
On hyvin mahdollista että itse skenaarion kuvaama tapahtumakulku on jopa syntynyt sen keksitystä lopputilanteesta käsin. On annettu epätoivottu ja lähellä tulevaisuutta oleva lopputulos - Eurooppa laajan sotilaallisen konfliktin partaalla vuonna 2025 - ja itse skenaario on rakennettu siitä taaksepäin kulkien: mitä erikoista on täytynyt tapahtua, että näin onnettomaan lopputulokseen on onnistuttu päätymään. Tällainen backcasting on myös hyvin yleinen skenaariotyöskentelyn metodi - usein sen kautta kartoitetaan positiivisia tapahtumakulkuja, mutta mikään ei estä sen käyttämistä myös ikävien tapahtumakulkujen kuvittelemiseksi.
Itse skenaarion vahvasti hypoteettinen luonne ei ole estänyt sitä, että muu media on ottanut samasta pelonlietsonnasta kaiken ilon irti. Esimerkiksi myös Helsingin Sanomien turpotoimittaja Jarmo Huhtanen kirjoitti analyysin, jonka otsikossa kerrotaan että "uhkakuvan aikataulu on hätkähdyttävä" ja jonka mukaan "Saksa varautuu sotilaalliseen yhteenottoon Itämerellä Suwałkin käytävän alueella". Huhtanen spekuloi skenaarion yhteydellä Saksan maavoimien helmikuussa alkavaan sotaharjoitukseen ja vihjailee että tässä olisi kyse muustakin kuin pelkästä normaalin varautumisen ja arvioinnin työkaluksi tehdystä skenaariosta: "On myös hyvä miettiä, miksi juuri tämä skenaario on vuodettu julki." Ilta-Sanomissa Pekka Toveri onneksi pääsee täsmentämään mistä on kyse: "skenaarioiden rakentaminen on normaalia sotilastoimintaa, jolla pelataan erilaisia vaihtoehtoja".
Vastaavia pelkoa ja epävarmuutta lietsovia uutisia ja klikkauksia kerjääviä pelko-otsikoita tulee mediassa vastaan kuitenkin päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi ihan asiallisen uutisen Viron puolustusvoimista sanoilla ”Me valmistaudumme sotaan”. Se on tietenkin ihan totta, mutta sitähän puolustusvoimat eri maissa ovat aina tehneet, se on niiden olemassaolon tarkoitus.
Toki nyt ollaan tilanteessa, jossa varautumista on syytä tehdä entistä suuremmalla intensiteetillä: Venäjä on osoittautunut arviointikyvyltään ennakoituakin heikommaksi ja entistäkin häikäilemättömämmäksi, ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet globaalistikin. Varautumiseen meillä on kuitenkin hyvät instituutiot ja entistäkin paremmat kansainväliset verkostot, sekä ymmärrys tarpeesta näiden riittävälle resursoinnille.
Tietenkin kansalaisyhteiskuntaakin on syytä herätellä muuttuneeseen tilanteeseen - vaikka voisi toki ajatella kansalaisten jo vähemmästäkin olevan hereillä. Kun organisaatiot varautuvat erilaisiin tapahtumakulkuihin ja reagoivat muuttuviin tilanteisiin, kuten niiden kuuluukin tehdä, mitä siis kansalaisyhteiskunnan tulisi erityisesti tehdä? Juuri kuten Hesari kirjoittaa jutussaan silakkamarkkinoista lokakuussa 1939: jatkaa "rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista!"
Mitä enemmän annamme periksi pelolle, vihan ja vihollisuuksien lietsonnalle, sitä enemmän antaudumme juuri siihen huolen, pelon ja levottomuuden tunnelmaan johon ikävämmät kasvonsa paljastanut itänaapurimme meidän haluaakin ajautuvan. Meidän paras aseemme on olla myötätuntoisia niille jotka kärsivät, antaa tukemme niille jotka tukeamme tarvitsevat - mutta elää omaa elämäämme tyystin piittaamatta Kremlin kaistapäiden uhittelusta aina niin laajassa mitassa kuin suinkin on mahdollista.
Tässä toivoisi mediankin olevan mukana, silläkin hinnalla että tasapainoisempi otsikointi, pienempi määrä Putineja lööpeissä ja puntaroivampi uutisointi tuonee vähemmän klikkejä ja median parissa käytettyjä minuutteja kuin päivittäinen pelonlientsonta.
