Monet uutismediat ovat ansaitusti älähtäneet Metan uuden business-sopimuksen ehdoista, joissa Meta vaikuttaa varaavan itselleen laajan oikeuden käyttää julkaisijan omilta verkkosivuilta löytyvää sisältöä omiin tarpeiisinsa, esimerkiksi tekoälymallien kouluttamiseen. Siis yksinkertaistetusti jos julkaisijalla on Metan yritystili, kaikki julkaisijan verkkosivuillaankin julkaistut sisällöt saattavat päätyä Metan käyttöön "advertising ja business products" -tuotteiden kehittämiseen (ks. esim. https://www.niemanlab.org/2026/10/meta-delays-rollout-of-terms-that-would-allow-broad-scraping-of-news-sites-legal-experts-are-still-skeptical/).

Monien muiden sisällöntuottajien näkökulma on usein käänteinen: monilla pyrkimyksenä on pikemminkin optimoida sisältöjä siten, että ne kelpaisivat tekoälymalleille aineistoksi, ja sivustoilla tarjotut näkökulmat nousisivat siis tekoälyvastauksissa esille.

Metan ehdoissa näyttää kuitenkin näillekin olevan ansa, josta on ollut vähemmän keskustelua. Metan kuluttajaehtojen kohta 3.3 on vuosia sanonut, että kun jaat, julkaiset tai lataat sisältöä Metaan, annat Metalle laajan, maailmanlaajuisen ja korvauksettoman lisenssin sisältöön. Uudet business-ehdot viittaavat tähän lisenssiin ja lisäävät päälle kaksi uutta asiaa: crawl-valtuutuksen ja nimenomaisen takuun, että sinulla on oikeudet kaikkeen siihen, mitä Metalle myönnät. Organisaatio hyväksyessään ehdot sitoutuu korvaamaan Metalle kaiken näiden jatkokäytöstä mahdollisesti syntyvän korvausvastuun - kuten on ollut vanhoissakin kaupallisissa ehdoissa mutta tämä laajentaa riskiä entisestään.

Siis käytännössä: vaikkapa julkinen organisaatio käyttää Metan yritystiliä, ja Meta crawlaa yrityksen sivut, kuten ehdot sallivat. Sivuilla on vaikkapa jonkin julkaistun raportin yhteydessä käytössä kuvapankkikuva, jolle on ostettu kertalisenssi. Meta käyttää sopimuksen näin salliessa kuvaa omiin tarkoituksiinsa ja kuvan oikeuksien oikea omistaja vaatii tästä korvauksia Metalta. Meta saattaa lähettää laskun koko hässäkästä organisaatiolle.

Jos tämä näin menee, onko tässä muuta kuin kaksi vaihtoehtoa: joko luopuu Metan business-käytöstä tai hyväksyy riskin tietoisesti? Jälkimmäinen tarkoittaa, että organisaatio myöntää itselleen, ettei se voi taata kaikkia kolmannen osapuolen oikeuksia, ja rajaa altistusta parhaansa mukaan. Ensimmäinen tekee monelle kipeää; toinen voi olla käytännössä mahdotonta. Siksi juuri tämä vaikuttaa ansalta.

Paavi Franciscuksen vuonna 2015 julkaisema ilmasto- ja ympäristöteemainen kirjoitus Laudato si’ kuvasi ilmastonmuutoksen ideologisia taustasyitä (”teknokraattinen paradigma”) ja sen hillitsemisen edellyttämiä kokonaisvaltaisia muutoksia (”integral ecology”) tavalla ja selkeydellä, johon harva kirjoitus on pystynyt – toki samalla esittäen ajatuksensa osana katolisen kirkon monien vuosisatojen traditiota.

Pidän sitä vieläkin yhtenä parhaista aiheeseen liittyvistä teksteistä, ja valitettavasti se on yhä ajankohtainen – ellei jopa entistäkin ajankohtaisempi. Laudato si’n vaikutusta inspiroijana ja sanallistajana ei voi väheksyä, vaikka onkin niin, että monet sen esille nostamat huolenaiheet ovat vieläkin ratkaisematta: etenkin teknokraattisen paradigman voittokulku on vain kiihtynyt. Tähän tarttuu paavi Leo XIV omalla ensyklikallaan.

# BAABELIN TORNI JA TEKOÄLY

Oli heti ensimmäisistä paavinaskeleista alkaen selvää, että paavi Leo XIV tulee nostamaan omalle agendalleen paitsi edeltäjänsä linjoilla ja teemoissa jatkamisen, myös erityisesti tekoälymurrokseen tarttumisen – etenkin sen yhteiskunnallisiin ja ihmiskuvaan vaikuttaviin vaikutuksiin. Franciscus ehti vielä vähän ennen kuolemaansa antaa hyväksyntänsä vuoden 2025 alussa nimellä Antiqua et nova julkaistun samaa teemaa käsittelevän asiakirjan, mutta katolisen kirkon hierarkiassa 25.5.2026 julkaistu ensyklika Magnifica Humanitas on merkittävästi korkeamman tason julkaisu: se on Laudato si’n tavoin kiertokirje koko kirkolle, dokumentti, jonka sanomaa jokaisen katolisen odotetaan kuuntelevan.

Magnifica Humanitasin ydinsanoma on selkeä: teknologinen kehitys on myönteinen ja upea asia, kun se mahdollistaa köyhyyden vähentämisen, tuo ihmisiä yhteen ja luo yhdenvertaisia mahdollisuuksia, mutta nyt näyttää pahalta: teknologiasta on tullut Baabelin torni, joka pikemminkin luo uudenlaista orjuutta, hämärtää totuutta, keskittää valtaa ja rikkauksia yksityisille yrityksille ja uhkaa jopa käsitystämme siitä, mitä on ihmisyys. Tällä tekstillä paavi kehottaa katolisen kirkon jäseniä ja kaikkia muitakin hyvän tahdon ihmisiä tunnistamaan nämä riskit ja ryhtymään toimiin teknologian myönteisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi ja negatiivisten torjumiseksi.

Tekstin lähtökohtana teknologian uhkien ja mahdollisuuksien tarkasteluun on katolisen kirkon yhteiskuntaoppi (Social Doctrine). Esittelemällä seikkaperäisesti sen periaatteita ja aiempia ilmaisuja paavi halunnee sanoa, että tällaisessa kirkon lähtökohdista tapahtuvassa teknologisten murrosten pohdinnassa ei ole sinänsä mitään uutta: perustan tälle loi edellinen Leo-nimen ottanut paavi Leo XIII 135 vuotta sitten julkaistussa teollisen vallankumouksen haasteita käsitelleessä Rerum Novarum -ensyklikassa, ja monet tällä välillä vaikuttaneet paavit ovat yhtä lailla ottaneet käsittelyynsä aikansa merkittävimpiä kysymyksiä.

Kun keskustelu teknologiasta useimmiten pyörii lähinnä talouden, kilpailukyvyn ja tehostamisen ympärillä, ensyklikan arvo on erityisesti siinä, että se nostaa esille tekoälykehityksen inhimillisiä, yhteiskunnallisia ja taloudellisia seurauksia ja osoittaa, että teknologia ei koskaan ole sinällään eettisesti tai poliittisesti neutraalia.

# TESCREAL – PIILAAKSON USKONTO?

Toisaalta tekstiä voi ajatella myös rajanvetona: mainitsemalla posthumanismin ja transhumanismin kaltaiset ideologiat, joissa pyritään teknologian kautta ylittämään inhimillistä rajallisuutta tai jopa korvaamaan inhimillisyyttä ”digitaalisilla tietoisuuksilla”, paavi haluaa osoittaa, että tällaiset eivät ainakaan ole yhteensopivia kristinuskon kanssa, vaikka niiden kannattajat saattaisivatkin toisinaan kristillisyyden rinnalla poseerata. Ihmisyyteen kuuluu vaillinaisuus, myötätunto, ruumiillisuus ja suhteet toisten kanssa – teknologia ei voi koskaan korvata aitoa ihmisyyttä.

Piilaakson ylikuumentuneessa kulttuurissa tekoäly on nimittäin saavuttanut hyvinkin uskonnolliselta kuulostavia ilmaisuja. Filosofi Émile P. Torres yhdessä Googlen entisen ai-tutkijan Timnit Gebrun kanssa on antanut näille ideologioille akronyymin TESCREAL. Akronyymi koostuu seitsemästä toisiinsa kytkeytyvästä käsitteestä, joita yhdistää pyrkimys ylittää ihmiskehon ja -mielen rajat teknologian avulla ja joilla kaikilla on ollut vahvaa kannatusta Piilaaksoon kytkeytyvissä teknologiapiireissä. Sellaiselle, joka ei tätä keskustelua ja sen nousua ole seurannut, nämä saattavat kuulostaa tieteisdystopialta, mutta kyseessä ovat oikeasti paljon huomiota, kannatusta ja runsasta rahoitusta saaneet ajatukset, joista monet ovat organisoituneet liikkeiksikin.

Transhumanismin lisäksi siihen kuuluu ekstropianismi, johon kuuluu ajatuksia mielen siirtämisestä koneisiin tai moniplanetaaristen sivilisaatioiden synnyttämisestä; singularitanismi, joka tarkoittaa teknologisen singulariteetin – sen hetken, kun tekoälyn älykkyys ylittää ihmisälyn rajat – tavoittelua ja pitää tämän tavoitteen saavuttamisen edistämistä moraalisena velvollisuutenamme; kosmismi (c), joka visioi tulevaisuutta, jossa ihminen sulautuu teknologiaan ja jonka piirissä jopa viitataan tämän merkitsevän uskontojen lupausten täyttymistä; rationalismi, joka viittaa yhdysvaltalaisen tekoälytutkijan  Eliezer Yudkowskyn rationaalisten päättelytaitojen kehittämiseen tähtäävään liikkeeseen; efektiivinen altruismi, joka on tietynlaista ääriutilitarismia, jossa perinteiset eettiset lähestymistavat korvataan laskelmilla tehokkaimmasta mahdollisesta tavasta toteuttaa hyväntekeväisyyttä (liikkeen kannattajia on ryhtynyt finanssikeinottelijaksi oikeuttaen sen sillä, että tämä mahdollistaa hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen) sekä longtermismi, vielä äärimmäisempi utilitarismin muoto, jossa moraaliseksi prioriteetiksi nostetaan maapallon kaukaisen tulevaisuuden tai tulevien galaktisten sivilisaatioiden hyvinvointi ja saatetaan jopa ajatella, että jos näiden sekä miljardien tulevien tekoälytietoisuuksien hyvinvoinnin maksimointi edellyttää vaikkapa ihmiskunnan tuhoa, niin silloin siihen on moraalinen velvollisuus.

Torres ja Gebru nostavat esille näiden ajatusten eri asteisina kannattajina esimerkiksi OpenAI-teknologiayhtiön johtajan Sam Altmanin, miljardööri Elon Muskin, erittäin vaikutusvaltaisen sijoittajan ja Trumpin hallinnon taloudellisen takapirun Peter Thielin sekä ruotsalaistaustaisen teknologiapiireissä erittäin vaikutusvaltaisen filosofin Nick Bostromin, joka on lanseerannut ajatuksen tekoälyn muodostavasta ”superälystä”. Moni tästä joukosta on tiiviisti sidoksissa Trumpin hallintoon, republikaanipuolueeseen ja varsinkin katoliseen varapresidentti JD Vanceen, joka on jo pyrkinyt ottamaan yhteen paavin kanssa, eikä ensyklikaa lukiessa voi olla useinkaan pohtimatta sitä, missä määrin jotkin ilmaukset on osoitettu suoraan katolisen uskon kanssa poseeraavalle Yhdysvaltain poliittiselle luokalle. Ihminen tulee paavin ajattelussa aina ennen taloutta ja teknologiaa.

# DAWKINSIN TEKOÄLYHARHA

Äskettäin maineikas evoluutiobiologi ja myös taistelevan ateismin kärkinimenä tunnettu Richard Dawkins herätti huomiota kertomalla tulleensa keskusteltuaan Claude-tekoälyn kanssa siihen johtopäätökseen, että kielimalli onkin tietoinen, vaikka se ei edes itse sitä tiedosta. Dawkins antoi tälle tekoälykumppanillen nimen Claudia ja kirjoitti kokemuksenaan, että ”nämä älykkäät olenot ovat vähintään yhtä kyvykkäitä kuin mikä tahansa kehittynyt organismi”.

Suuret kielimallit ovat ihmeellistä teknologiaa: ne ovat valtavan moniulotteisia vektorimalleja, ja toisin kuin tietokone-ohjelmien toiminta yleensä, niiden toiminta ei ole determinististä: niiden tuottamat tuotokset perustuvat valtavien hermoverkkojen laskemiin todennäköisyysjakaumiin, joista poimitaan seuraava merkki joka kerta hieman eri tavalla. Ne eivät kuitenkaan pohjimmiltaan tee muuta, kuin laskevat todennäköisyyksiä sille, minkä kirjaimen ja sanan pitäisi tulla tekstiin seuraavaksi – ja kaikki se mikä antaa vaikutelman älykkyydestä (ja älykkyys on sille kyllä ihan toimiva metafora), on vain tämän niiden kyvykkyyden nerokasta hyödyntämistä eri tavoin.

On helppo mennä Dawkinsin lailla tähän lankaan, sillä keskustelutyyppiset tekoälyt on toteutettu tavoilla, jotka tehokkaasti luovat illuusion siitä, että vuorovaikutuksen toisena osapuolena todella on jokin tietoinen olento. Tästä samasta on huolissaan myös ensyklika: ”vähemmän kriittiselle käyttäjälle [tämä tekoälyn luoma illuusio] voi kuitenkin olla harhaanjohtava, luoden illuusion suhteesta todelliseen henkilöön”. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että samalla tavalla kuin viihdenumerona esiintyvät mentalistit onnistuvat teeskentelemään lukevansa ihmisten ajatuksia, myös tekoälyohjelmistot onnistuvat luomaan vaikutelman tietoisesta älykkyydestä.

Suuret kielimallit, siis ne valtavat digitaaliset neuroverkot, jotka on koulutettu koko Internetin sisällöllä, eivät oikeasti ymmärrä tai opi mitään – kun ne on kertaalleen koulutettu, niiden neuroverkko ei mitenkään muutu vuorovaikutusten seurauksena. Kun käyt ”keskustelua” tekoälymallin kanssa, jokainen kysymys ja repliikki tulee sille täysin uutena, vaikka se esitettäisiinkin käyttöliittymässä osana keskusteluketjua. Illuusio tietoisuudesta ja jatkuvasta keskustelusta älykkään olennon kanssa synnytetään lähempänä käyttöliittymäkerrosta – siellä saatetaan tallentaa muistiin knoppitietoja käyttäjästä, ja jokaisen kysymyksen yhteydessä suurelle kielimallille lähetetään uudestaan koko aiempi keskusteluhistoria ja muuta kerättyä tietoa käyttäjästä, jotta vastaus olisi jatkumolla aiemman kanssa ja vaikuttaisi siltä kuin toisena osapuolena olisi jotenkin pysyvä tietoisuus. Todellisuudessa peräkkäiset vastaukset koherentilta vaikuttavassa keskustelussa saatetaan generoida kenties jopa eri mantereilla sijaitsevissa täysin toisistaan erillisissä tietojärjestelmissä.

Ensyklika nostaa esille huolen siitä, voiko tekoälyn luoma tietoisuuden illuusio johtaa inhimillisten suhteidemme rapautumiseen: jos vuorovaikutus tekoälyn kanssa tarjoaa riittävää tyydytystä ja tunteen kohdatuksi tulemisesta, voiko se johtaa siihen, että emme enää samalla tavalla kaipaa inhimillisiä yhteyksiä?

”Niin sanotut tekoälyt eivät koe mitään, niillä ei ole ruumista, ne ei eivät tunne iloa tai surua, eivät kypsy ihmissuhteiden kautta, eivätkä ne tiedä omakohtaisen kokemuksen kautta mitä on rakkaus, työ, ystävyys tai vastuu. Niillä ei myöskään ole moraalista omaatuntoa, sillä ne eivät osaa arvioida hyvää tai pahaa, ymmärtää tilanteiden todellista merkitystä tai kantaa vastuuta seurauksista. Ne saattavat matkia kieltä, käyttäytymistä ja analyyttisiä kykyjä, jopa simuoida empatiaa ja ymmärrystä, mutta ne eivät ymmärrä mitä ne tuottavat, sillä niiltä puuttuvat ne tunteisiin, suhteisiin ja hengellisyyteen liittyvät näkökulmat joiden kautta ihmiset kasvavat viisaudessa.” (§99)

# DIGITAALISEN VAPAUTUKSEN TEOLOGIA

Kun Laudato si’ julkaistiin vuonna 2015, vallitsi laajasti jaettu ymmärrys siitä, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan kohtalonkysymys, jonka ratkaisu vaatii globaaleja, kaikkia osallistavia toimia. Samana vuonna solmittiin Pariisin ilmastosopimus. Nyt kohtalonkysymyksiksi ovat nousseet ilmastonmuutoksen rinnalle myös uudet sodat ja kiihtyvä asevarustelu sekä tekoälyn kiihdyttämät teknologisen kehityksen riskit. Myöskään näiden ratkaisemisessa ei päästä eteenpäin ilman jonkinlaista globaalia jaettua ymmärrystä näistä haasteista ja yhteistä pyrkimystä niiden ratkaisemiseen. Yhtenä paavin tavoitteena voi hyvinkin olla edistää pyrkimyksiä samanlaiseen teknologiaa ja tekoälyä koskevaan sopimukseen nostamalla esille näitä riskejä. Teksti puhuu juuri globaalien ratkaisujen ja dialogien tarpeesta, ja muiden globaalien instituutioiden heikentyessä uskonnollisten yhteisöjen ja verkostojen rooli saattaakin yllättäen nousta – ne ovat lähes aina olemuksellisesti universalistisia, ja niiden kautta on luontevaa ajatella koko ihmiskunnan yhteisyyttä silloinkin, kun se on poliittisesti vaikeaa.

Varsinaista poliittista toimintaohjelmaa Magnifica Humanitas ei luonnollisestikaan esittele, mutta antaa esimerkkejä siitä, miten jokainen meistä voi omilla toimillaan pyrkiä kohti terveempää digitaalista maailmaa. Se voi vaikuttaa vaatimattomalta toimintaohjelmalta, mutta sisältää viisauden: todella vaikuttava muutos edellyttää integraalista lähestymistapaa, jossa haluttua muutosta ajetaan kaikilla tasoilla yksilöstä talouteen ja rakenteisiin.

Ensyklika hahmottelee siten perustaa eräänlaiselle digitaaliseen ja taloudelliseen valtaan kohdistuvalle vapautuksen teologialle ja ilmaisee selkeästi, että ainakaan katolisen kirkon itseymmärrykseen ei kuulu sellainen ajatus kristillisyydestä, jossa hengellisyyden merkitys kaventuisi vain yksilölliseksi hartaudeksi ja hurskaudeksi. Ensyklika korostaa myös sitä, että muutoksen ei voi olettaa tapahtuvan vain ylhäältä alaspäin odottaen valtion tekemää regulaatiota tai teknologiayritysten eettistä muutosta, vaan vastuu yhteisestä digitaalisesta todellisuudesta kuuluu paitsi jokaiselle yksilölle, myös jokaiselle (fyysisesti tai digitaalisesti) paikalliselle yhteisölle.

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 31.12.2025)

Australian esimerkin innoittamana monessa muussakin maassa suunnitellaan nyt sosiaalisen median sovellusten kieltämistä lapsilta ja nuorilta.

Kieltolaki on harvoin toimiva ratkaisu, ja se tuskin on sitä myöskään sosiaalisen median sovelluksiin liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi.

Perimmäinen syy sosiaalisen median sovellusten käytön aiheuttamiin ongelmiin nousee tavoista, joilla kaupalliset somesovellukset on tietoisesti suunniteltu aiheuttamaan riippuvuutta ja maksimoimaan sovellusten parissa käytetty aika. Tämä on pahantahtoista, käyttäjän psykologisia heikkouksia hyödyntämään pyrkivää suunnittelua, eikä se kohdistu vain lapsiin ja nuoriin vaan yhtä lailla myös aikuisiin.

Kaikin puolin parempi tapa puuttua näihin ongelmiin on kohdistaa rajoitustoimet sovellusten käyttäjien sijaan niiden tuottajiin. Samalla tavalla kuin kuluttajien saataville ei saa tarjota terveydelle haitallisia aineita sisältäviä elintarvikkeita, tulee Euroopassa rajoittaa voimakkaasti myös sitä, millaisia ohjelmallisia keinoja on sallittua käyttää sovellusten käyttäjiin vaikuttamiseksi ja millaista käyttäjän käytökseen perustuvaa profilointitietoa sovellukset saavat niiden käytöstä kerätä.

Ei ole perusteetonta kutsua monia nykyisiä sosiaalisen median sovelluksia digitaalisiksi huumeiksi ja historian tehokkaimmiksi manipulaatiovälineiksi. Terveellisempi ja toimivampi sosiaalinen media on kuitenkin mahdollinen, kuten osoittavat Mastodonin ja Blueskyn tapaiset käyttäjien profiloinnista ja vihamielisistä algoritmeista vapaat somealustat. Oikeus terveelliseen digitaaliseen toimintaympäristöön kuuluu lasten lisäksi myös aikuisille.

Olen vuosien ajan näihin aikoihin vuodesta, syyskuun alkupuolella tai puolivälissä, varannut itselleni aikaa viikon reissulle jonnekin ulkoilemaan, ja melkein aina olen lähtenyt Lappiin. Niin tänä vuonnakin, tällä kertaa kohteena oli Inarin ja Utsjoen kuntien alueella sijaitseva Muotkatunturin erämaa, jossa ennen en ollutkaan kulkenut, ja jota monien tiedän pitävän suosikkialueenaan.

Enkä ihmettele, upeaa tunturiylänköä ja muutakin vaihtelevaa maastoa riittää loputtomiin, eikä muista kulkijoista juuri ole riesaa. Mitään matkailuinfraa ei itse erämaa-alueella käytännössä ole, paitsi muutama satunnainen poro- tai pyyntikämppä (jotka eivät sattuneeet omalle reitilleni), ja 1960-luvulla puihin merkitty Inarista Karigasniemeen ulottuva reitti, joka on kyllä nykyisinkin ihan hyvin tallattu polku.

Tämän vuoden reissun erityispiirteisiin kuului vuodenaikaan nähden aivan outo lämpö: kun joskus näihin aikoihin tulee jo ensilumi, nyt yölläkin oli toistakymmentä astetta. Onneksi uskoin sääennusteita, ja otin mukaani kesämakuupussin. Lämpötiloista seurasi se, että lentäviä ötököitä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon. Yleensä niistä ei ole riesaa, mutta nyt jotkut kuuluivat jopa jättäneen reissunsa kesken niistä suivaantuneena. Onneksi kuivuus ei kuitenkaan ollut riesana, kuten vuosi sitten.

Lähdin liikkeelle illansuussa Muotkanruoktusta, jonka eteen Rovaniemeltä lähtenyt bussi seitsemän tunnin matkan jälkeen sopivasti saapuu, ja kuljin matkalla yöpyen tuntureita pitkin kohti alueen korkeinta tunturia Kuárvikozzâa. Kuárvikozzân läheisyyteen saavuttuani kuitenkin sumu ja pilvisyys oli sen verran kovaa, että jätin sen huiputtamisen tekemättä, ja jatkoin matkaani edelleen kohti suurta Stuorrávžin kanjonia. Stuorrávžista taas lähdin Karigasniemen suuntaan, ja viimeisen päivän kävelyksi tuli peräti 27 kilometriä, koska kun kerran kävellään niin miksi ei käveltäisi kunnolla? Ainoastaan viimeiset kymmenen kilometriä ennen Karigasniemeä olivat aika tylsää ja märkää maastoa, muuten sai kävellä upeissa ja kiinnostavissa maisemissa.

Muotkatunturin erämaahan tulee varmasti toistekin lähdettyä, nyt kun on alue on tullut katsastettua. Karigasniemen Guossi-hotellille annan erityissuosituksen: norjalaisia asiakkaita taitaa olla kiittäminen siitä, että tuollaisessa tuppukylässä on noin tasokas hotelli ja ravintola. Sinne päätin Muotkanruoktulta lähteneen reissuni, kävin suihkussa, syömässä ja vuodevaatteiden välissä nukkumassa, ja aloitin melkein vuorokauden mittaisen kotimatkan.

(Julkaistu alunperin Kirkonkello-blogissa)

Koko sosiaalisen median historia on pohjimmiltaan muutosten ja murrosten historiaa, mutta erityisesti viimeisen parin vuoden aikana entistä keskeisemmäksi kysymykseksi ovat nousseet kanavavalintojen ja tehokkaimpien somestrategioiden pohdinnan sijaan esimerkiksi epävarmuudet ja eettiset kysymykset. Onko yksilöiden ja organisaatioiden syytä esimerkiksi eettisistä tai käytännöllisistä syistä luopua joistain somekanavista? Entä onko somestrategia syytä miettiä jotenkin toisin, kun on aiempaa laajemmin tiedostettu, että moniin vakiintuneisiin kanaviin liittyy epävarmuuksia?

# Kahdeksan sosiaalisen median tilannekuvaa

Somekentän murros tulee taatusti jatkumaan. Usein sosiaalisen median kenttää kuvataankin käsitteellä (1) fragmentaatio: koko kenttä on muuttunut entistäkin hajanaisemmaksi, ja ihmiset hajaantuneet yhä useampiin erilaisiin somepalveluihin. Mikään yksittäinen kanava ei tavoita laajasti kaikkia. Tavoittavuus on siis mietittävä jollain muulla tavalla kuin vain sillä, että tehdään sivu Facebookiin – vaikkakin on todettava, että Facebook ainakin jollain tasolla tavoittaa yhä kaikista varsinaisista somekanavista suurimman joukon suomalaisista.

Toiseksi, vanhoissa ja vakiintuneissa somekanavissa (2) _tavoittavuus on heikentynyt _ainakin perinteisesti organisaatioiden käyttämillä keinoilla.  Tämä ei tietenkään ole uusi uutinen, moni pitkän linjan toimija onkin törmännyt heikentyneeseen tavoittavuuteen erityisesti Facebookissa. Facebookin emoyhtiö Meta on vuosien ajan jatkuvasti säätänyt eri palveluissaan sisältöalgoritmejaan pyrkimyksenään löytää omalta kannaltaan sellainen optimaalinen taso, jossa palvelu on riittävän hyvä pitääkseen ihmiset vielä mukana, mutta samalla myös riittävän heikko, että esimerkiksi suurempia yleisöjä tavoittelevien olisi välttämätöntä ostaa näkyvyyttä myös rahalla.

Oheinen kuvaaja (lähde) on valaiseva: seurattujen Facebook-sivujen julkaisujen osuus käyttäjän syötteessä on ajoittain ollut jopa lähellä nollaa, kavereiden julkaisujen osuus syötteestä on koko ajan vähentynyt, kun taas sellaisten julkaistujen osuus, joihin käyttäjällä ei ole omaa itse osoitettua intressiä, on noussut merkittävästi.

Tätä kehitystä ja liiketoimintastrategiaa, jossa aluksi tarjotaan paljon ilmaista hyvää, mutta sitten tietoisesti muutetaan palvelua koko ajan huonommaksi, kuvaa kanadalainen teknologiakirjoittaja Cory Doctorow käsitteellä (3) enshittification, suomeksi sen voisi kääntää vaikkapa sanalla ”paskeentuminen”. Alustojen liiketoimintalogiikka siis perustuu sille, että aluksi ilmaisella tai edullisella palvelulla hankitaan mahdollisimman laaja käyttäjäkunta, jolle palvelusta tulee eri tavoin välttämätön, ja samalla raivataan kilpailijoita ja vaihtoehtoisia kanavia pois valittua liiketoimintastrategiaa häiritsemästä, ja kun käyttäjät on saatu kunnolla koukkuun, aloitetaan samanaikaisesti palvelun heikentäminen ja heikentyneen maksuttoman palvelun mahdollistama rahastaminen.

Paskeentuminen on itsessään niljainen liiketoimintastrategia, mutta sosiaalisen median alustoihin ja somen käyttöön ylipäätään liitetään koko ajan enemmän myös muita (4) _eettisiä kysymyksiä. _Monet palvelut on suunniteltu koukuttaviksi, ikään kuin digitaalisiksi huumeiksi, jotka pyrkivät saamaan käyttäjät viettämään kanssaan mahdollisimman paljon aikaa – käyttäjän sovelluksessa viettämä aika ja käyttäjän reaktioillaan tuottama data nimittäin on konvertoitavaksi rahaksi mainosmyynnin kautta. Voidaan pohtia, kuinka eettistä on olla tukemassa tällaisten riippuvuuksien synnyttämistä.

Toisaalta monien palveluiden toimintalogiikka ja esimerkiksi moderointikäytännöt ovat paljastuneet muullakin tavoin eettisesti kyseenalaiseksi. Varsinkin entisen Twitterin, nykyisen X:n, ja Facebookia ja Instagramia julkaisevan Metan alustojen suhteen on nostettu esille sitä, miten alustojen omistajat ovat käyttäneet näitä tietoiseen poliittiseen mielipidevaikuttamiseen, ja jopa suoranaiseen disinformaation levittämiseen ja asiallisen tiedon pimittämiseen. Sekä Meta että X ovat trumpilaisen politiikan totuudenjälkeisen ajan paineissa luopuneet faktantarkastuksesta.  Alustayhtiöt ovat tietoisesti asettuneet Yhdysvaltain nykyhallinnon rinnalle (mutta, kuten tiedetään, suhde on ajoin myrskyisä), ja palveluita tiedetään käytetyn mielipiteiden manipulointiin myös Euroopassa.

Samanlaisia kysymyksiä ja epäilyksiä liittyy toki myös taustaltaan kiinalaiseen Tiktokiin, josta on oltu ehkä suhteettomankin paljon huolissaan verrattuna varsin samanlaisella logiikalla toimiviin Metan palveluihin. Sekä Metan palvelut, että Tiktok keräävät valtavan määrän dataa esimerkiksi käyttäjän toiminnasta, sijainnista, kiinnostuksista ja verkostoista, ja pyrkivät tämän pohjalta luomaan jokaisesta käyttäjästä yksityiskohtaisen profiilin, joka taas mahdollistaa hyvin täsmällisesti persoonallisesti räätälöidyn mainonnan – tai mikä ettei muunkinlaisen manipuloinnin paitsi sovelluksissa itsessään, myös muissa verkostoonsa liittyneissä palveluissa. Tätä seurantaa on tehty usein käyttäjien omista valinnoista piittaamatta, ja esimerkiksi Meta jäi äskettäin kiinni siitä, että se oli hyödyntänyt löytämäänsä Android-puhelinten tietoturva-aukkoa käyttäjien seurantaan silloinkin, kun käyttäjä oli pyrkinyt toimimaan yksityisesti esimerkiksi incognito-tilaa käyttämällä tai evästeitä poistamalla. Sosiaalisen median palveluiden käyttö on siis suuri riski (5) yksityisyydensuojalle, ja tästä näkökulmasta turvallisin tapa käyttää niitä puhelimessakin on selaimen kautta, eikä sovelluksessa.

Osittain näihin kytkeytyvä asia on alustoihin liittyvä (6) epävarmuus. Facebookin ja Instagramin tiedetään sulkeneen lukuisten käyttäjien tilejä mielivaltaisesti ja ilman päteviä syitä, tai muuten rajoittaneen tilien toimintaa, ja näitä käyttäjän kannalta negatiivisia muutoksia on ollut hyvin vaikea saada peruutetuksi. Tarinoita suljetuista tileistä kuulee jatkuvasti, ja useimmiten syy jonkin tilin sulkemiseen ei ole koskaan selvinnyt.

Oman lisäepävarmuutensa tuo se, että EU:ssa on sekä Metaa että X:ää kohtaan käynnissä tutkintoja EU:n sosiaalisen median lainsäädäntöä koskevista rikkomuksista. Vaikka voidaan pitää epätodennäköisenä sitä, että palveluita määrättäisiin EU:ssa kokonaan suljettaviksi tai että palvelut itse vetäytyisivät EU:n markkinoilta, mahdottomana tätä ei voida pitää – molemmat ovat tällaisella itse uhanneet, mikäli EU pakottaa ne noudattamaan eurooppalaista lainsäädäntöä ja asettaa niille lain mahdollistamia jättisakkoja.

Yhä useammat pitävät myös omaa sosiaalisen median käyttöään ongelmallisena ja pyrkivät tietoisesti (7) vähentämään omaa sosiaalisen median käyttöään. Vastuullisen viestijän on siksi syytä myös miettiä, millä tavalla pystyy tarjoamaan vastaavan ajan tasaisen tietosisällön myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta halua käyttää sosiaalista mediaa. Kukaan tuskin haluaa myöskään omalla sosiaalisen median sisällöntuotannollaan olla tarkoituksella ruokkimassa riippuvuuksia.

Kaupallisten ja oligarkkimiljardöörien omistamien sosiaalisen median kanavien rinnalle on noussut useita erilaisia (8) uudenlaisia sosiaalisen median kanavia, jotka pyrkivät välttämään monia edelläkin mainittuja aiempien sosiaalisen median kanavien virheitä ja ongelmia, ja tarjoamaan reilumman, omaehtoisemman ja käyttäjien omaa kontrollia korostavan sosiaalisen median kokemuksen. Tällaisia ovat esimerkiksi Twitterin korvaajaksi mielletty Bluesky, ja Fediverseksi kutsuttu keskenään yhteensopivien avointen sosiaalisten median palveluiden kokonaisuus, joista tunnetuimpiin kuuluvat myöskin Twitterin kaltainen Mastodon ja Instagramia muistuttava Pixelfed. Esimerkiksi monet Twitteristä lähteneet tutkijaverkostot ovat siirtyneet Blueskyhin ja erilaisia teknologia- ja aktivistiverkostoja taas Mastodoniin. Sosiaalisen median käytön kokonaisvolyymiin nähden näiden palveluiden käyttö on vielä melko vähäistä, mutta kasvavaa – ja ennen kaikkea sellaista, jonka moni sosiaalisen median eettisiä ongelmia pohtiva haluaisi nähdä kasvavan.

# Lähtökohtia digiviestinnän strategioille

Nämä tilannekuvan piirteet on syytä ottaa huomioon digitaalisen viestinnän strategiaa pohdittaessa. Muutoksen ja epävarmuuden aikana strategiaa onkin syytä tarkastella ainakin näistä kahdesta eri näkökulmasta:

• missä juuri nyt tavoitamme kohderyhmämme ja missä meidät tavoittaa?
• mitkä kanavat takaavat meille sen, että tavoitamme haluamamme yleisöt tulevaisuudessakin, tai missä mieluiten toivoisimme heidät tavoittavamme?

Koska kanavat ja yleisöt ovat hajallaan pitkin poikin erilaisia palveluita, digiviestinnän strategiaa ei voi rakentaa vain yhden tai kahden kanavan varaan, vaan lähtökohdaksi on otettava monikanavaisuus. Siihen, kuinka laajan monikanavaisuuden toteuttaminen on realistista, vaikuttavatkin toki sitten monet käytännölliset asiat, ennen kaikkea käytössä olevat resurssit.

Strategiaa ei voi perustaa pelkästään toiveajattelulle: yleisön tavoittamiseksi on tietenkin syytä viestiä niissä kanavissa, joissa tietää yleisönsä tavoittansa, elleivät sitten esimerkiksi painavat eettiset syyt toisin vaadi. Esimerkiksi on painavia eettisiä perusteita sille, että äärioikeistolaisen propagandan ja disinformaation täyttämän X:n käytöstä on syytä viimeistään nyt luopua, kuten laajasti on jo tehty. Tehokas ja vaikuttava viestintä kuitenkin useimmiten edellyttää monien eri sosiaalisen median kanavien käyttämistä, mutta silloin on hyvä ymmärtää tekevänsä kompromisseja edellä kuvattujen näkökulmien kanssa. Esimerkiksi Tiktok on kanava, jonka kautta monet nuorimmat ikäryhmät saavat uutisensakin – siihen liittyy toki haasteita ja riskejä, mutta ne tiedostaen toimimalla on mahdollista myös tehdä tuloksellista viestintää.

Samaan aikaan yleisön tavoittamiseksi jatkossakin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin kehittämään ja kasvattamaan myös sellaisia kanavia, joita voi pitää pidemmällä tähtäimellä vakaampina ja varmempina, ja ehkä myös sellaisia, joiden kautta toivoisi tulevaisuudessa tavoittavansa yleisönsä. Kanavista vakain ja parhaiten omassa hallinnassa oleva ovat tietenkin omat verkkosivut – jos jossain vaiheessa someen panostaminen on johtanut omien verkkosivujensa hyödyntämisen ja kehittämisen laiminlyöntiin, kannattaa palata taas myös niiden kehittämisen pariin.

# Viestinnän suvereniteetti

Laajemmin ja pidemmällä tähtäimellä digitaalista viestintää pohdittaessa onkin syytä pohtia suvereniteetin käsitettä. Kaupallisia sosiaalisen median alustoja käytettäessä viestintä tapahtuu aina enemmän tai vähemmän alustan omistajan ehdoilla. Et oikeasti omista Facebook- tai Instagram-seuraajiasi: ne ovat sinulla vain lainassa alustan tarjoavalta yhtiöltä, ja jos sinun ja alustafirman intressit menevät jollain tavalla ristiin, voit milloin tahansa menettää ne. Yhtä hyvin somekanava voi lähteä alta vain peruuttamattomaksi jäävän virhearvion seurauksena – tällaistakin tapahtuu jatkuvasti. Viestijän omassa intressissä on tietenkin edistää sellaista viestintää, jossa yleisöt ja niille tarjottavat sisällöt ovat mahdollisimman pitkälti viestijän omassa kontrollissa.

Suvereniteetin näkökulmasta käytössä olevat kanavat voidaankin jakaa niihin, jotka ovat 1) alustana ja yleisöjen tavoittamisen osalta omassa hallinnassa (esim. verkkosivusto, uutiskirjeet ja esimerkiksi Fediverse, jossa on mahdollista itse operoida omaa sosiaalisen median palvelintaan), ja niihin, joissa 2) alustalla näkyvän sisällön tavoittavuus on riippuvainen alustan omistajan ratkaisuista ja joissa seuraajat ovat ensisijaisesti alustan omistajan omistusta. Suuret kaupalliset sosiaalisen median kanavat kuuluvat kaikki jälkimmäiseen ryhmään, ja pidemmän tähtäimen suvereniteetin takaamiseksi on tärkeää panostaa yhtä lailla myös ensimmäisiin. Uudet avoimet sosiaalisen median alustat osaltaan pyrkivät juuri ratkaisemaan tätä viestinnällisen suvereniteetin haastetta – ne pyrkivät rakentamaan sosiaalisen median verkostot sillä tavalla hajautetuiksi, että verkoston valta ei pääse keskittymään vain yksiin käsiin.

# Verkkosivujen merkitys on taas nousussa?

Sosiaalista mediaa ei kannatakaan tarkastella irrallisena, vaan osana kaikkea muutakin digitaalista viestintää. Yksi tapa hahmottaa verkkosivujen ja sosiaalisen roolit digitaalisessa viestinnässä löytyy POSSE-strategiasta. POSSE tulee sanoista ”Publish on your Own site, Syndicate Everywhere”, ja sen keskeinen ajatus on siinä, että kaiken julkaisemisen keskipisteenä pidetään julkaisijan itsensä omistamia verkkosivuja. Verkkosivut eivät kuitenkaan sellaisenaan tavoita yleisöjä muissa kanavissa, joten tästä syystä verkkosivujen julkaisuja on syytä levittää mahdollisimman moniin eri sosiaalisen median kanaviin – siis käytännössä eri somekanaviin. Tavoitteena on vahvistaa juuri julkaisijan omaa omistajuutta sisältöihinsä tinkimättä silti maksimaalisen tavoittavuuden tavoittelusta. Julkaisuja seuraavalle yleisölle POSSE taas tarjoaa mahdollisuuden seurata julkaisijan sisältöjä juuri haluamistaan kanavista – ja tiedon siitä, että kaikki olennainen löytyy aina myös julkaisijan omilta verkkosivuilta.

POSSE-strategian toteuttamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, eikä sitä ole aina välttämättä mahdollista tai tarpeenkaan noudattaa täysin johdonmukaisesti, mutta se on silti hyvä tapa hahmottaa omilla verkkosivuilla tehtyjen julkaisujen ja lukuisten sosiaalisen median kanavien välistä suhdetta.

Kun vuonna 1998 Kokoomus juhli 80-vuotista historiaansa, me mieskuoro Könsikkäiden kanssa kiersimme vuoden aikana kaikki maan yhtään suuremmat kaupungit palkattuina artisteina laulamassa ja näyttelemässä puolueen historian merkkihetkiä mainiossa kokoomusvaikuttaja Pirkko-Liisa Ollilan käsikirjoittamassa esityksessä. Minun roolini oli olla Hugo Suolahti, yksi Kokoomuksen keskeisistä perustajista ja vankka monarkismin kannattaja, niin kuin kokoomuslaiset muutenkin tuolloin. Vastanäyttelijöikseni sain aina puolueen paikallisia merkkihenkilöitä tai sen ajan valtakunnallisia tähtiä, keitä nyt mihinkin tilaisuuteen oli kutsuttu.

En ole koskaan äänestänyt Kokoomusta, ja tuolloinkin meitä nuoria miehiä motivoivat reissuun etenkin kiertue-elämän ilot, mutta muistan kuitenkin, että mihin vaan mentiin, niin siellä oli koolla kunnon väkeä: asiallista, hyvin käyttäytyvää, ystävällistä, huumorintajuista. Aikaa toki tällä välillä on kulunut, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten siitä mukavasta sivistyneestä porukasta on muotoutunut sellainen, joka liittoutuu rasistien ja räyhähenkien kanssa ja näyttelee kummallista kansalaisten älyä ja ymmärryskykyä väheksyvää kaksinaamaista teatteria, teeskennellen että hallitukseen pesiytynyt ihmisviha ei olisi sitä itseään.

Minun roolihahmoni, Kokoomuksen perustaja Hugo Suolahti ei tällaista katsoisi hyvällä. Suolahti oli humanisti, germaanisen filologian professori ja kansleri Helsingin yliopistossa, joka vankasta kansallismielisyydestään huolimatta vastusti tiukasti kaikenlaista ääriajattelua. Ylioppilaiden piirissä nousi aitosuomalaisia ja radikaaleja liikkeitä, mutta nämä Suolahti torjui äärioikeistolaisina, suvaitsemattomina ja historiattomina. Suolahti korosti sivistyneisyyden merkitystä, hallituskoalitioitakin mietittäessä Suolahti pohti ovatko hallituskumppanit taatusti riittävän sivistyneitä.

Tietenkin puolueet, kuten kaikki muutkin liiikkeet, elävät ja muuttuvat ajan myötä, mutta sivistyneen ja suvaitsevaisen konservatiivin Suolahden ja nykyisen Kokoomuksen välillä on aika vaikea enää nähdä yhteyttä. Sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie pian koko käden. Nyt taitaa olla Kokoomuksella menossa käden lisäksi jo paljon muutakin.

Minut on eilen nimitetty syyskuusta alkaen HAM Helsingin taidemuseosäätiön hallitukseen, eli luvassa on todella mielenkiintoisia luottamustehtäviä!

HAM Helsinkihän pyörittää paitsi saman nimistä taidemuseota Tennispalatsissa, tuottaa myös mm. parhaillaan käynnissä olevan Helsinki Biennaalin ja hallinnoi kaupungin valtavaa taidekokoelmaa, myös pitkin kaupunkia sijaitsevaa julkista taidetta. Taas aktiivisena on myös keskustelu siitä, kauanko HAM vielä majailee Tennispalatsissa, vai löytyisikö sille joku uusi sijainti - ehdotuksia on useampiakin.

Näihin kaikkiin pääsee varmasti säätiön muun hallinnon lisäksi perehtymään kun työ kunnolla lähtee käyntiin - silloin aiheesta lisää!

Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.

Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.

Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.