Lumenkaatopaikka niitylle?

Perussuomalaisten edustaja jakaa julkaisua, jossa kerrotaan lumenkaatopaikan perustamisesta Malmin entisen lentokentän alueelle niityn päälle, ja kirjoituksessa on mainittu Helsingin kaupungin ympäristö-ja lupajaoston päätöksentekijänä minunkin nimeni. Ajatus kaatopaikasta niityllä kuulostaa pöyristyttävältä, mutta kuten perussuomalaisilta sopii odottaakin, kirjoituksessa kerrotaan vain osatotuus ja annetaan hyvin harhaanjohtava kuva siitä mistä päätöksessä on kyse.

Tilanne on se, että samalla lentokentän alueella on jo lumenkaatopaikka, ja siellä sulavista lumista syntyville vesille ei ole minkäänlaista suodatusta - ne valuvat sellaisenaan Longinojaan kaikkine mikromuoveineen päivineen. Tämä nykyinen kaatopaikka on päätetty onneksi lopettaa, mutta koska Helsingissä tällaisia ympäristön kannalta huonoja aurattujen lumien säilytys- tai sulatuspaikkoja ollaan lopettamassa siinä määrin, että käsittelykyky on romahtamassa nykyisestä 200 000 kuormasta talvea kohden 50 000 kuormaan, on lumelle pakko löytää muita säilytyspaikkoja. Yksi sellainen on nyt tulossa tuolle toiselle alueelle samalla lentokentän alueella, ja tällä kertaa sen pohjatyöt tehdään kunnolla: sulamisvedet kerätään ja suodatetaan ennen kuin ne valuvat vesistöihin.

Tämä siis parantaa lumien käsittelyn osalta sitä tilannetta, mikä vallitsee tällä hetkellä. Huonoa tässä on se, että ratkaisu on tilapäinen ja se tulee paikalle, jolla kiistatta tällä hetkellä on niittyluontoa. Tämä ei ollut mitenkään läpihuutojuttu jaostonkaan päätöksenteossa, ratkaisua kyseenalaistettiin rankasti ja se jätettiin kahdesti pöydälle lisäselvityksiä varten. Kaupungin lumenhoidon (jota ei ole aiemmin välttämättä kovin pitkäjänteisesti suunniteltu) nykytilasta ja lumistrategiasta (jossa nyt ajattelu on selvästi pitkäjänteisempää, vaikka tilanne on kyllä lumisina talvina haastava) saatu esitys kuitenkin osoitti että tälle ratkaisulle ei nyt valitettavasti ole vaihtoehtoja. Tai on: se että lumia jätetään kaduille, koska niiden säilyttämiselle poissa ihmisten ja liikenteen tieltä ei ole kaupungissa riittävästi tilaa. Vaikka talvet lyhenevät, erittäin lumisten talvien määrän ennakoidaan jatkossa lisääntyvän - ilmastonmuutos lisää äärisäitä.

Lumen säilytystä ei ole otettu Helsingin kaavoituksessa aiemmin riittävästi huomioon, ja siksi - kuten tiedämme - sitä on esimerkiksi kipattu mereen roskineen päivineen. Tämä on onneksi muuttumassa laittomaksi, mutta seurauksena tästä on se, että tila lumelle loppuu useina tulevina talvina Helsingissä kesken ellei oteta käyttöön myös tällaisia tilapäisratkaisuja. Pidempiaikaisia ratkaisuja on onneksi jatkossa tulossa, tämä on selvästi korkealla kaupungin agendalla. Sitä ennen valitettavasti jouduttiin tekemään tällainen tilapäisratkaisu, joka tuskin kenenkään mielestä oli erityisen hyvä ja mieluinen.

Jaoston käsittelyn seurauksena kaupungin pohjaesitykseen kuitenkin lisättiin velvoitteita lumien säilytyksen ympäristövaikutusten tarkemmasta seurannasta ja tämän säilytyspaikan paremmasta maisemoinnista. Ehkä laiha lohtu, mutta jos tämä päätösesitys olisi perussuomalaisten ehdotuksen mukaan hylätty, se olisi johtanut lumisina talvina vakaviin ongelmiin kaupungissa liikkumisen suhteen, kun kaduilta auratulle lumelle ei olisi enää löytynyt kaupungista säilytyspaikkoja.

Perussuomalaisten hylkäysehdotus ja sillä elämöinti on siksi vain silkkaa häpeilemätöntä ja vastuutonta osatotuuksile perustuvaa populismia.

Melkein kaikissa tekoälyn tuotoksissa on niiden hämmästyttävyydestä huolimatta ollut aina jonkinlainen melko vahva keinotekoisuuden hehku, joka on paljastanut niiden olevan oikeasti matemaattisen mallin generoimia. Tämä tällä viikolla beta-versioon julkaistu Udio-musiikkitekoäly on kuitenkin sellainen, jossa sitä tekoälyn muovisuutta on jäljellä enää todella vähän. On sitä, mutta ei enää ole paljosta kiinni.

Pyysin sitä kokeeksi generoimaan muutaman biisin Eino Leinon runoihin, ja kyllähän esimerkiksi tässä Leinon ryyppyrunossa lopputulos parin minuutin työstä on hämmentävän hyvä. "Laulaja" fraseeraa laulunsa todella hyvin, ja vaikuttaa että tekoälyllä on "ymmärrystä" myös sanojen merkityksestä. Yhden sanan ääntämys menee englantilaisittain. Pyysin tyylilajiksi suomalaista tangoa, mitä en saanut, mutta yhtä kaikki kiinnostava biisi.

Tämä Udio on siis varhaisessa betassa, ja promptauksen lisäksi paljon muuten ei voi lopputulosta kontrolloida tai valmista tuotosta muokata. Mutta kun päästään siihen, että valmista luonnosta voi tekoälyavusteisesti myös muokata ja varioida, ollaan pian siinä, että tällaisesta voi tulla vielä myös monikäyttöisempi luovan työn apuväline, eikä vain tällainen hämmentävä teknologiademo.

Sellaisen hittitehdas-tyyppisen touhun tämä kyllä mullistaa. Aidosti uutta luovan inhimillisen luovuuden tämä kehitys kuitenkin samalla myös asettaa ihan erityiseen arvoonsa. Keskivertobulkilla on vaikea jatkossa tekoälyä päihittää.

Tässä vielä pari muuta testivedosta.

Terve Ukraina-runo rap-versiona.

Ryyppyruno Kappeliin päätymisestä

Luulen, että jokainen meistä isänmaallisista ihmisistä rakastaa Suomen metsiä, rantoja, kaupunkeja ja rakennuksia, ja ajattelee että ne ovat monin eri keinoin puolustamisen arvoisia. Niihin olemme kiintyneet, mutta niitäkin enemmän rakastamme Suomen vapautta, mahdollisuuksia, ilmapiiriä ja ihmisiä.

Kun valtaa saaneet autoritäärit haluavat karsia meiltä vapautta, tai ankeuttajat mahdollisuuksia, ne yrittävät tehdä rakkaasta Suomesta vähemmän rakastettavan.

Kuvitteleeko joku, että Venäjältä, Pohjois-Koreasta tai Natsi-Saksasta paenneet eivät olisi olleet kiintyneitä niihin paikkoihin? Kyllä nekin ihmiset isänmaansa maaperää ovat rakastaneet.

Financial Timesin kolumnisti John Burn-Murdoch kirjoitti kiinnostavasta huomiosta: nuorten miesten ja naisten arvomaailma on globaalisti eriytymässä - miehet muuttuvat yhä konservatiivisemmiksi ja naiset taas liberaalimmiksi. Nämä käyrät näyttävät kyllä aika hurjilta.

Stanfordin yliopiston tutkija Alice Evans kommentoikin osuvasti, että Z-sukupolvea ei voikaan käsittää yhdeksi yhtenäiseksi sukupolveksi, pikemminkin Z-sukupolvi voidaan nähdä tässä mielessä kahtena eri sukupolvena.

Sama eriytyminen näkyy kuitenkin myös muuta kuin poliittisia näkemyksiä selvittäneissä aineistoissa. Suomen ev. lut. kirkko julkaisee neljän vuoden välein nelivuotiskertomuksen, joka sisältää aika kattavan suomalaisten arvoja, asenteita ja uskonnollisuutta kartoittavan tutkimuksen. Edellinen nelivuotiskertomus julkaistiin 2020, ja sen keskeisenä havaintona oli merkittävä muutos nuorehkojen, erityisesti millenniaalisukupolveen ("Y-sukupolvi") kuuluvien naisten asenteissa uskontoa kohtaan - tämä ryhmä oli eurooppalaisiin verrokkeihinkin nähden poikkeuksellisen vähän uskonnollista - kun taas miesten osalta muutos ei ollut alkuunkaan näin voimakas.

Viime syksynä taas raportoitiin tutkimuksesta, jossa ilmeni nuorten miesten kasvava uskonnollisuus: 18-24 vuotiaiden nuorten keskuudessa merkittävästi suurempi osa miehistä (42%) kuin naisista (26%) arvioi "kirkon arvojen" vastaavan omia arvojaan. Sama ero ilmeni monissa muissakin saman selvityksen kohdissa, ja vielä toisessakin viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa: Joensuun yliopistossa 77 000 rippikoululaiselta kerätyssä aineistossa ilmeni taas poikien tyttöjä voimakkaampi uskonnollisuus.

Sukupuolten välinen ero näkyy toki myös suomalaisessa vaalitutkimuksessa , tosin yksin tämän raportin pohjalta ei voi vielä vetää johtopäätöksiä siitä, onko juuri nuorten segmentissä tapahtunut vastaavia muutoksia.

Sitten toisaalta ei näytä siltä, että nuorten miesten konservatiivuus olisi luonteeltaan aivan samanlaista kuin aiemmilla sukupolvilla. Ainakin se näyttää perinteisten konservatiivisuuden symbolien osalta rikkovan joitain oletuksia: perussuomalaisten presidenttiehdokas oli sivari ja eduskuntaryhmässä on useampiakin homoja.

Sama koskee myös nuorten miesten nousevaa uskonnollisuutta: sekään ei näytä ihan perinteiseltä kirkkokristillisyydeltä. Kirkon tutkimuskeskuksenkin raportissa pohdittiinkin sitä, että miesten nouseva uskonnollisuus olisi tietynlaista individualistista vastakulttuurisuutta:

Siinä, missä naiset samaistuvat vahvemmin kulttuuriseen valtavirtaan, osa miehistä saattaa mieluummin omaksua ”kapinallisen”, vastakulttuurisen position. Jos kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö koetaan hegemonisesti sekulaariseksi, he saattavat tuntea vetoa uskonnollisuuteen, joka antaa heille yksilöllisen, valtavirrasta poikkeavan identiteetin. Yksilöllisyys, yhdistettynä vastakulttuurisena uudelleenlöydettyyn uskonnollisuuteen, saattaa selittää sitä havaintoa, että nuorimmissa sukupolvissa miehet osoittavat keskimääräistä suurempaa avoimuutta sekä perinteistä että vaihtoehtoista uskonnollisuutta kohtaan.

Alice Evans nostaa esille seuraavat tekijät toisaalta sukupuolten välisen polarisaation hillitsijänä ja toisaalta sen kiihdyttäjänä.

I suggest,

1. Men and women tend to think alike in societies where there is a.Close-knit interdependence, religosity and authoritarianism, or b.Common culture and mixed gendered offline socialising.
2. Gendered ideological polarisation appears encouraged by: a. Feminised public culture b. Economic resentment c. Social media filter bubbles d. Cultural entrepreneurs.

Kun sekä uskonnollisuutta että poliittisia asenteita kartoittaessa esille tulee samaan sukupolveen liittyvä sukupuolten välinen polarisoituminen, tuntuisi helpolta vetää johtopäätös, jonka mukaan konservatiiviset ja uskonnolliset nuoret miehet olisivat pitkälti samaa joukkoa. Välttämättä asia ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, ehkä edellä esitetynkin pohjaltakin voi olla myös niin kuten kirjailija Antti Hurskainen arvailee, että nuorten miesten nouseva uskonnollisuus ei olisi yksiselitteisesti konservatiivisuutta. Tähän viitataan myös yllä olevassa Kirkon tutkimuskeskuksen tekstissä.

Selvästi tässä sukupuolten moniulotteisesti ilmenevässä polarisaatiossa on nyt ilmiö, jota olisi syytä ymmärtää paremmin. Nuoruudessa muodostetut poliittiset näkemykset ja arvot ovat elämän varrella melko pysyviä, kyseessä tuskin siksi on vain ohimenevä ilmiö.

Mastodonissa juuri aloittaneen @lukupiiri@mementomori.social ensimmäinen kirja, Piia Leinon Yliaika luettu! Meni tänään melkein kertaistumalla; kirja oli kieleltään ja rakenteeltaan kevyt lukea, mutta ei kyllä alkuunkaan tyhjänpäiväinen sisällöltään.

Vuonna 2052 aiempien vuosikymmenten voimapolitikko Annastiina Kankaanrinta on saavuttamassa 75 vuoden iän, jolloin Kankaanrinnan itse aikaasaaman lainsäädännön mukaisesti kansalainen menettää oikeustoimikelpoisuutensa ja odotuksena on pikainen vapaaehtoinen exitus. Toisin kuin nuorempana Kankaanrinta oli kuvitellut, vapaaehtoinen kuolema ei tunnukaan enää vain hyvältä ajatukselta, vaikka vanhusten suunnitellun poistumisen kansantaloudelliset hyödyt olivatkin varsin ilmeisiä.

Niin kuin hyvä kirjallisuus aina, tämäkin kertoo paitsi tarinan, myös haastaa ja nostaa esille monia aikalaiskeskustelussa pinnalla olevia ajatuksia. Ilmeisin niistä tietenkin on taloudellisen ajattelun ylivalta: tälläkin hetkellä vallassa olevan hallituksen kurjistava ja ankeuttava politiikka perustelee itseään argumenteilla, jotka ovat lähtökohdiltaan yksisilmäisen taloudellisia. Taloudelliseksi taakaksi muodostuvat eliminoiva Lex 75 on ihmisarvon välinearvoksi kutistavan ajattelun looginen johtopäätös.

Talousajattelun ohella haastettavana ovat myös eräät ilmastokeskustelussa esillä olleet näkemykset. Kirjan kuvaaman dystooppisen tulevaisuden taustalla vaikuttaa vallitsevan paitsi taloudellinen logiikka, myös järkeily, jonka mukaan koska elonkehän kannalta jokaisen teollisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen, oli se sitten lapsi tai aikuinen, voi ajatella olevan taakka, eikö siitäkin näkökulmasta olisi johdonmukaista paitsi pidättäytyä lisääntymästä, myös eliminoida ne lähimmäiset, jotka eivät tuota muulle yhteisölleen arvoa? Ei ole aivan poikkeuksellista myöskään ilmastokeskustelussa kuulla esimerkiksi lasten saamista paheksuvia puheenvuoroja.

Kolmanneksi kirja käsittelee myös eutanasiaa. Se ei varsinaisesti puhu eutanasiasta siinä mielessä, kuin millaisena siitä juuri nyt keskustellaan - parantumattomasti sairaiden oikeutena valita kärsimysten sijaan kuolema - vaan siitä mitä voi pahimmillaan seurata kuoleman välineellistymisestä yhdeksi ratkaisukeinosi muiden joukossa - varsinkin jos tällaisen seurana on heikkoutta ja sairautta vierastava talouden kylmä logiikka.

Tästä aiheesta on kirjoittanut ja keskustellut erittäin kiinnostavin esimerkein ja argumentein erityisesti @jmkorhonen@mastodon.energy: https://nitter.net/jmkorhonen/status/1668973562516975617

Ensimmäinen tasavalta, Kansallisteatteri (19.1.2024)

⭐⭐⭐⭐⭐

Hetken mielijohteesta, edullisilla samanpäivänlipulla päädyimme eilen katsomaan Kansallisteatteriin viime syksynä ensi-iltaan tullutta Ensimmäinen tasavalta -näytelmää. Ja olipa hienoa että päädyimme! Paljon kehuttu ja katsottu näytelmä tuntui näinä aikoina erityisen ajankohtaiselta: samat taistelut demokratian, kansalaisten tasavertaisuuden ja kaikki mukaan ottavan yhteiskunnan suhteen ovat taas hieman toisessa muodossa pinnalla.

Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmäksi valmistunut Ensimäinen tasavalta kertoo Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin tarinan. Olen joskus itsekin kummastellut sitä, kuinka vähän olenkaan tiennyt Ståhlbergista. Koulukirjoissa Ståhlberg tuntui olleen ohimennen mainittu nimi ja tietokilpailujen knoppikysymys, vaikka tasavallan ensimmäisen presidentin kuvittelisi olevan juhlittu, muistettu ja arvostettu hahmo. Perusteelliseen historialliseen pohjatyöhön perustuva Kansallisteatterin näytelmä kuitenkin antaa Ståhlbergille arvoisensa, helposti lähestyttävän ja samalla näytelmäksi melko perusteellisen historiikin - ja onnistuu siinä samassa olemaan myös hyvää, viihdyttävää ja taidokasta teatteria.

Näytelmä kuvaa Ståhlbergin vahvana periaatteen miehenä, voimakkaana tasavallan, laillisuuden ja demokratian puolustajana, joka perisuomalaiseen tapaan ei niinkään hakeutunut korkeaan asemaan, kuin suostui siihen velvollisuudentunnosta, hieman vastahakoisesti: "Hitto!"

Ståhlbergin vastustajat taas olivat niitä, jotka halusivat joko kansalaisten tasavertaisuuden sijaan säilyttää elementtejä sääty-yhteiskunnasta tai ajoivat suorastaan diktatuuria. Valtakunnan alkuvuosina Ståhlbergin arkkivihollinen oli myöhemmin kansalliseksi pyhimykseksi nostettu Mannerheim, jonka ajatukset eivät suinkaan olleet alkuun kansanvaltaisia. Ehkä Ståhlbergin merkityksestä on oltu hissukseen juuri siksi, että tasavallan ensimmäisen parinkymmenen vuoden vaiheet eivät olleet monillekaan valtakunnan myöhemmille merkkihahmoille tai keskeisille poliittisille liikkeille (ajattelen nyt sinua Kokoomus) suinkaan mitenkään kunniakkaita. Pyrkimykset demokratian syrjäyttämiseksi olivat toistuvia ja kovin moni vaikutusvaltainen taho koki vetoa itsevaltiuteen.

Demokratia ei Suomessakaan ole sen historian aikana ollut itsestäänselvyys, vaan sen puolesta on pitänyt taistella. Keinoina ovat olleet periaatteellisuus, periksiantamattomuus, lakikirja ja toisinaan myös lakot ja kansalaistottelemattomuus - jollaisesta Ståhlberg antaa näytelmän alkupuolella malliesimerkin kieltäytyessään senaatin protokollasihteerinä esittelemästä laittomana pitämäänsä asevelvollisuuslakia.

Näytelmää itseään en voi kuin suositella jokaiselle demokratian ystävälle, oli teatteritaide sitten lähellä sydäntä tai ei. Ståhlbergin tarina ja henkilö ansaitsee tulla tunnetummaksi.

.. ja tässä vielä erinomainen keskustelu samasta aiheesta.

Muuta etsiessäni päädyin sattumalta lukemaan Helsingin Sanomia vuoden 1939 lokakuulta. Euroopassa oli jo kovin rauhatonta, sota oli kaikkien puheissa, ja Suomessakin varauduttiin poikkeusoloihin, mutta Helsingissä oli alkamassa silakkamarkkinat

Helsingissä alkavat tiistaina silakkamarkkinat.

Oikeat rauhanajan silakkamarkkinat.

Ja se onkin aivan oikein. Meidän on jatkettava rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.

Nyt taas Euroopan laidalla soditaan ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet, mutta tilanne ei toki ole mitään lähelläkään sellaista, kuin mitä se oli syksyllä 1939. Silti vaikuttaa, että vuoden 1939 oikeasti sotaisten aikojen pyrkimys rauhantoimien jatkamiseen niin pitkään ja niin laajasti kuin mahdollista näyttää ajoittain kääntyneen meillä päälaelleen: sekä mediat että monet turpoteemalla julkisuuteen nousseet poliitikot nauttivat täysin rinnoin pelon levittämisestä ja sotatunnelman lietsomisesta.

Yhden pohjanoteerauksista teki Iltalehti, jonka etusivu maanantaina 15.1.2024 huusi suurin kirjaimin "Asiakirjavuoto Saksassa: Nato ja Venäjä ajautuvat sotaan kesällä 2025".

En ole minkään sortin turpoasiantuntija, mutta jokaiselle joka ymmärtää edes perusteet siitä miten ennakointia harjoittavat organisaatiot toimivat kävi itse jutusta selväksi, että kyse ei todellakaan ollut minkäänlaisesta ennusteesta, vaan yhdestä mielikuvituksellisesta worst-case -skenaariosta, jollaisia käytetään työkaluna arvioimaan organisaation kyvykkyyksiä yllättävissäkin tilanteissa.

On hyvin mahdollista että itse skenaarion kuvaama tapahtumakulku on jopa syntynyt sen keksitystä lopputilanteesta käsin. On annettu epätoivottu ja lähellä tulevaisuutta oleva lopputulos - Eurooppa laajan sotilaallisen konfliktin partaalla vuonna 2025 - ja itse skenaario on rakennettu siitä taaksepäin kulkien: mitä erikoista on täytynyt tapahtua, että näin onnettomaan lopputulokseen on onnistuttu päätymään. Tällainen backcasting on myös hyvin yleinen skenaariotyöskentelyn metodi - usein sen kautta kartoitetaan positiivisia tapahtumakulkuja, mutta mikään ei estä sen käyttämistä myös ikävien tapahtumakulkujen kuvittelemiseksi.

Itse skenaarion vahvasti hypoteettinen luonne ei ole estänyt sitä, että muu media on ottanut samasta pelonlietsonnasta kaiken ilon irti. Esimerkiksi myös Helsingin Sanomien turpotoimittaja Jarmo Huhtanen kirjoitti analyysin, jonka otsikossa kerrotaan että "uhka­kuvan aika­taulu on hätkähdyttävä" ja jonka mukaan "Saksa varautuu sotilaalliseen yhteenottoon Itämerellä Suwałkin käytävän alueella". Huhtanen spekuloi skenaarion yhteydellä Saksan maavoimien helmikuussa alkavaan sotaharjoitukseen ja vihjailee että tässä olisi kyse muustakin kuin pelkästä normaalin varautumisen ja arvioinnin työkaluksi tehdystä skenaariosta: "On myös hyvä miettiä, miksi juuri tämä skenaario on vuodettu julki." Ilta-Sanomissa Pekka Toveri onneksi pääsee täsmentämään mistä on kyse: "skenaarioiden rakentaminen on normaalia sotilastoimintaa, jolla pelataan erilaisia vaihtoehtoja".

Vastaavia pelkoa ja epävarmuutta lietsovia uutisia ja klikkauksia kerjääviä pelko-otsikoita tulee mediassa vastaan kuitenkin päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi ihan asiallisen uutisen Viron puolustusvoimista sanoilla ”Me valmistaudumme sotaan”. Se on tietenkin ihan totta, mutta sitähän puolustusvoimat eri maissa ovat aina tehneet, se on niiden olemassaolon tarkoitus.

Toki nyt ollaan tilanteessa, jossa varautumista on syytä tehdä entistä suuremmalla intensiteetillä: Venäjä on osoittautunut arviointikyvyltään ennakoituakin heikommaksi ja entistäkin häikäilemättömämmäksi, ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet globaalistikin. Varautumiseen meillä on kuitenkin hyvät instituutiot ja entistäkin paremmat kansainväliset verkostot, sekä ymmärrys tarpeesta näiden riittävälle resursoinnille.

Tietenkin kansalaisyhteiskuntaakin on syytä herätellä muuttuneeseen tilanteeseen - vaikka voisi toki ajatella kansalaisten jo vähemmästäkin olevan hereillä. Kun organisaatiot varautuvat erilaisiin tapahtumakulkuihin ja reagoivat muuttuviin tilanteisiin, kuten niiden kuuluukin tehdä, mitä siis kansalaisyhteiskunnan tulisi erityisesti tehdä? Juuri kuten Hesari kirjoittaa jutussaan silakkamarkkinoista lokakuussa 1939: jatkaa "rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista!"

Mitä enemmän annamme periksi pelolle, vihan ja vihollisuuksien lietsonnalle, sitä enemmän antaudumme juuri siihen huolen, pelon ja levottomuuden tunnelmaan johon ikävämmät kasvonsa paljastanut itänaapurimme meidän haluaakin ajautuvan. Meidän paras aseemme on olla myötätuntoisia niille jotka kärsivät, antaa tukemme niille jotka tukeamme tarvitsevat - mutta elää omaa elämäämme tyystin piittaamatta Kremlin kaistapäiden uhittelusta aina niin laajassa mitassa kuin suinkin on mahdollista.

Tässä toivoisi mediankin olevan mukana, silläkin hinnalla että tasapainoisempi otsikointi, pienempi määrä Putineja lööpeissä ja puntaroivampi uutisointi tuonee vähemmän klikkejä ja median parissa käytettyjä minuutteja kuin päivittäinen pelonlientsonta.

Olipa eilen Musiikkitalolla upea Helsingin kaupunginorkesterin konsertti! Toisinaan näissä klasarikonserteissa tulee jossain kohtaa sellainen plääh-hetki, kun (yleensä paatoksellinen toisen puoliajan numero) alkaa väsyttää, ja huomaa ryhtyvänsä vilkuilemaan muusikoiden nuottivihkoja, josko siellä jo kohta loppu näkyisi. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan, intensiteetti säilyi koko kahden ja puolen tunnin ajan tiukkana!

Ohjelmistohan oli itsessään jo mielenkiintoinen, ranskalaisen urkuvelhon Oliver Messiaenin orkesteriteos, Kaija Saariahon sävellys uruille ja orkesterille ja Gustaf Mahlerin 75-minuuttinen 6. sinfonia. En hirveän hyvin Messiaenia tunne, mutta riittävästi, että osasin odottaa tämänkin sävelmaailman vetoavan minuun. Mahlerin pitkä paatoksellinen sinfonia oli iloinen yllätys, se piti hyvin otteessaan aivan loppuun ja biisin erikoisuuden, jättimäisen puuvasaran iskuihin saakka.

Merkittävä osa hyvästä musiikillisesta tunnelmasta johtui varmastikin siitä, että orkesterikin vaikutti nauttivan soittamisesta. Toisinaan monet klasariorkesterien soittajat antavat vaikutelman kuukausipalkkaisista virkahenkilöistä, joiden työ nyt vain sattuu olla tuottaa toivottuja ääniä hallitsemallaan instrumentilla. Tällä kertaa suuri orkesteri näytti kuitenkin bändiltä: soittajat eivät vain seuranneet kapellimestaria, vaan katselivat myös toisiaan, hymyilivät ja olivat silmin nähden fiiliksissä yhteissoitostaan.

Illan pääkappale oli Kaija Saariahon kymmenen vuotta sitten sävelletty Maan varjot, jossa soivat nyt ensimmäistä kertaa orkesterin kanssa vasta pari viikkoa sitten käyttöön otetut Musiikkitalon ulkoisesti upeat ja - kuulemma - instrumenttina kenties maailman parhaat urut. Aiemmin sama kappale oli jouduttu soittamaan Musiikkitalossa urkusyntetisaattorilla, mutta nyt mörisivät aivan oikeat urkupillit. Ja musiikin pystyi tuntemaan kyllä muullakin kuin vain kuuloaistilla. Viime vuonna kuolleen Saariahon ja näiden urkujen suhde on tiivis: juuri Saariaho laittoi perintörahoillaan liikkeelle aiemmin rahanpuutteessa lykätyn urkuprojektin.

Tallenne tästä on nähtävissä Yle Areenassa.

Korkeakulttuurin kevätkausi siis aukesi varsin kohottavissa tunnelmissa!

Kuntalaki määrää, että kunnan asukkailla on oltava oikeus vaikuttaa kunnan toimintaan ja velvoittaa demokraattisissa vaaleissa valittua valtuustoa huolehtimaan siitä, että vaalien lisäksi kuntalaisilla on monipuoliset tavat vaikuttaa päätöksentekoon, ja että nämä vaikuttamisen tavat ovat todella vaikuttavia.

Kuinka hyvin tämä lain edellyttämän pelkkää edustuksellista syvemmän demokratian toteutuminen Helsingissä toteutuu? Jos katsotaan erityisesti kaupungissa toistuvasti esiintyviä ja yhä uusia lähiluontoon liittyviä konflikteja, ei kovinkaan hyvin.

Luontokonflikteissa toistuu sama kaava: asukkaille tärkeälle ja usein myös muuten arvokkaana pidetylle luontoalueelle esitetään rakentamista, ja kaupunkilaiset nousevat tätä vastaan. Kaupunkilaiset käyttävät kaikki käytettävissä olevat osallistumisen ja vaikuttamisen keinonsa, mutta siitä huolimatta asukkaiden näkökulma uhkaa tulla jyrätyksi ja asukkaiden elinympäristö tuhotuksi – yleensä perusteluin jotka katsovat helsinkiläisten arkea kaukaa yläviistosta, strategioiden ja laskelmien takaa, erilaisiin polkuriippuvuuksiin vedoten.

Seuraava tällainen konflikti, ja hyvin mahdollisesti vielä entisiäkin suurempi, on kehkeytymässä Yliskylässä, jossa rantaa myötäilevän uhanalaisen lehdon ja tätä reunustavan vanhojen puiden kangasmetsän päälle on suunniteltu katuverkostoa ja toistasataatuhata kerrosneliötä rakennuksia.

Suunnitelman vastustus alueen asukkaiden keskuudessa on ollut poikkeuksellisen voimakasta, mutta missä päätöksenteossa näkyy asukkaiden näkökulma? Se näkyy tietenkin vuorovaikutusmuistiossa, jossa todetaan helsinkiläisten antaneen kaavasta ennätysmäärän palautteita, mutta samalla perustellaan miksi asukkaat pääsääntöisesti ovat väärässä, ja kerrotaan että virkamiesvalmisteluun näillä palautteilla ei ole mitään vaikutusta:

"Lähes kaikki kaavahankkeet aiheuttavat vastustusta, eikä negatiivista palautetta saavista hankkeista voida luopua tai tavoiteltu kaupungin kasvu jäisi toteutumatta. Tavoitteena on mahdollisimman hyvin eri arvot ja tavoitteet huomioon ottava suunnitelma. Tieto vastustuksesta välitetään suunnitelmista päättäville poliitikoille, jotta he voivat ottaa sen huomioon suunnitelmasta päättäessään." (s. 16)

Toteutuvatko tässä kuntalain edellyttämät asukkaiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet? Ainakin todellisuudessa hyvin heikosti, mutta jäädessään valmisteluvaiheessa sivuutetuiksi ja vaikuttavuudeltaan mitättömiksi, ehkä eivät edes muodollisesti.

Kaupungin tehokas ja kyvykäs valmisteluorganisaatio tekee toki tässä vain sitä työtä, joihin sitä on velvoitettu, mutta kuntalaisdemokratian paremman toteutumisen tuleekin olla poliitikkojen huolenaiheena, kuten vuorovaikutusraporttikin huomauttaa. Toisin kuin virkamiesvalmistelijoiden, poliitikkojen tulee kyetä irtautumaan vain aiempiin päätöksiin nojautuvasta teknis-taloudellisesta tarkastelusta ja pystyä tarkastelemaan tilanteita myös muista näkökulmista. Poliitikkoja tarvitaan juuri tekemään myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät esimerkiksi kapean taloudellisen tarkastelun kannalta ole kaikista edullisimpia, mutta jotka toteuttavat kaupunkilaisten tahtoa tai esimerkiksi säästävät uhattua luontoa. Jos poliitikko jää vain valmistelukoneiston jatkeeksi tai polkuriippuvuuksien varmistajaksi, hän toteuttaa tehtäväänsä kelvottomasti.

Kaupunkilaisten huoli lähiluonnosta on viime vuosina vain kasvanut, ja esimerkiksi elokuussa 2023 julkaistussa ympäristöasenteita pääkaupunkiseudulla mitanneessa tutkimuksessa vain kahdeksan prosenttia vastaajista oli millään tavalla myötämielinen ajatukselle, että viheralueita voitaisiin vähentää rakentamisen alta. Jos demokratia nähdään pyrkimyksenä kaupunkilaisten tahdon ja toiveiden parempaan toteutumiseen ja elämänlaadun säilyttämiseen ja parantamiseen, tämän tulisi näkyä myös päätöksenteossa.

Yliskylän metsien suhteen yksi ratkaisun hetki on keskiviikkona 28.11., kun kaupunkiympäristölautakunta kokoontuu päättämään jo kaksi kertaa pöydälle jääneestä Yliskylän alueen kaavan lähettämisestä jatkovalmisteluun. Kokouksessa kuuluu olevan esillä metsää säästävä kompromissiesitys ja sitä vastassa brutaali kaiken luonnon jyräävä kaava. Pelkkä kompromissikaan ei toki takaa sitä, etteikö luontokonflikti alueella jatkuisi ja tiivistyisi, mutta paitsi kaupunkiluonnon, myös helsinkiläisen demokratian kannalta kannattaa seurata sitä, mitä ja millaisilla perusteilla näitä helsinkiläisten elinympäristöä muuttavia ja arkeen vaikuttavia päätöksiä tehdään.

Meidän aikaamme leimaa ajatus siitä, että teknologian kehitys tulee ja ratkaisee kaikki kiperimmät haasteemme. Teknologia taatusti muuttaa maailmaa ja yhteiskuntiamme, mutta onko siitä yksin haasteidemme ratkaisijaksi?

Seuraavaa suurta mullistusta työelämään odotetaan tekoälyltä. Hesari haastattelee työelämän tutkija Mona Mannevuota (€), joka nostaa kuitenkin palauttaa tekoälyn suhteen maan pinnalle:

Jos tekoäly muuttaa työelämää tavalla, josta voidaan myöhemmin puhua murroksena, Mannevuo uskoo sen noudattavan samaa kaavaa kuin kaikki aiemmatkin teknologiamurrokset.

Tietotyön intensiteetti kasvaa.

Kyse on variantista samasta ilmiöstä, kuin pitkään tunnetussa Jevonsin paradoksissa, jonka mukaan tehokkuuden lisääminen (esimerkiksi tehokkaammat ja edullisemmat energiateknologiat) ei vähennäkään, vaan lisää resurssin käyttöä ja kysyntää (esimerkiksi energiankulutusta). Tekoälyn tuominen osaksi työelämää ei siis olekaan tie asiantuntijatyön leppoistamiseen pääsemällä eroon tylsistä rutiinitöistä, vaan keino työn intensiteetin lisäämiseen entisestään.

Mitä voidaan tästä oppia?

Ehkäpä ainakin sen, että teknologiset ratkaisut voivat kyllä olla välineitä kiperien haasteiden ratkaisuissa, mutta itse haasteiden nujertaminen edellyttää teknologian käyttöönoton ohella viime kädessä poliittisia valintoja, joilla yhteiskuntaa muutetaan haluttuun suuntaan. Yksin teknologia ilman poliittista ohjausta vain kiihdyttää yhteiskunnan kierroksia entisestään tavalla, jota ei kestä ekosysteemi eikä kohta enää ihminenkään.

Tämä Heikki Hiilamon typerä kolumni ansaitsisi saada kunniamaininnan tyylipuhtaasta suorituksesta siinä poleemisten kirjoitusten genressä, jossa oudoksuntaa tai vastustusta herättävät ajatukset leimataan kommunismiksi. Tällä kertaa ei edes riittänyt perinteinen viittaus Neuvostoliittoon , vaan outoja tunteita herättänyt ajatus rinnastetaan peräti vielä karmeampaan viime vuosisadan raakalaisuuteen, punakhmereihin.

Hiilamo ei vaikuta niinkään kiistävän professori Jason Hickelin Lancet-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa esittämää näkemystä siitä, onko suomalaisenkin talouspolitiikan olettamuksena yhä pysyttelevä vihreä kasvu – siis että maailma jatkaa suunnilleen samalla mallilla kuin nytkin, mutta energiajärjestelmä muutetaan lennosta hiilettömäksi eikä silti ylitetä ilmastopäästöjen pahimpia riskirajoja – mahdollinen. Se mitä luultavimmin ei ole, tutkimuksia ja selvityksiä tästä on vuosien varrelta, ja tieteellinen konsensus asiasta on kasvanut. Myös poliittisella kentällä ymmärrys tarpeesta sellaiselle politiikalle, joka ohjaa kasvun jälkeiseen talouteen on saavuttanut kaikki merkittävimmät poliittiset ryhmät, ja esimerkiksi viime toukokuussa Vihreiden, Vasemmistoliiton, Demareiden, Kokoomuksen ja Keskustan EU-parlamenttiryhmät olivat kaikki mukana järjestämässä merkittävää Beyond Growth-konferenssia, jossa pohdittiin juuri tätä teemaa. Mukana puhujissa esimerkiksi tunnetut punakhmerit Sirpa Pietikäinen ja Ville Niinistö.

Kaikki vihreän kasvun skenaariot käytännössä edellyttävät sitä, että tulevaisuudessa tullaan keksimään ja myös ottamaan laajasti käyttöön sellaisia teknologioita, joilla hiilidioksidia voidaan massiivisissa määrin myös poistaa ilmakehästä. Kyse on siis uhkapelistä, toiveajattelusta, joka edellyttää uskoa kuten myös Hiilamo omaa näkemystään kuvaa:

Me talouskasvuun uskovat toivomme, että markkinavoimien avulla tuotantoa ja kulutusta voidaan muuttaa ympäristölle hyvään suuntaan – joskin se vaatii uusia teknologioita ja tuotteita.

Mutta Hiilamo ei siis kolumnissaan edes pyri kiistäämään Hickelin tieteellisen artikkelin pääviestiä: vihreän kasvun strategian onnistumisen ilmeistä mahdottomuutta. Sen sijaan Hiilamo leimaa koko "post-growth" -ajattelun punakhmeriläisyydeksi sillä perusteella, että Hickelin luettelo erilaisista keinoista, joilla kasvun jälkeiseen tai kasvusta piittaamattomaan talouteen on ehdotettu päästäväksi tuntuu vain vaikealta.

Jos sosiaalipolitiikan professori haluaisi ekokriisin aikana olla oikeasti hyödyllinen, hän kenties pohtisi sitä, millä keinoilla välttämättömältä vaikuttavat muutokset olisi vähemmän vaikeita, mutta nyt Hiilamo keskittyy yksinomaan irvikuviin ja leimaamiseen.

Olen syksyn ajan ollut osallistujana Sitran vetämässä "Talouden monet tulevaisuudet" -työpajasarjassa, jossa on pureuduttu pitkälti nimenomaan suomalaisen talouskeskustelun jumiutuneisiin oletuksiin ja siinä vallitsevaan ahtauteen. Sitran julkilausuttunakin tavoitteena tällaisen ennakointiprosessin käynnistämiselle on ollut suomalaisen varsin ahtaaksi todetun talouskeskustelun monipuolistaminen ja moniäänistäminen. Talouteen liittyvää keskustelua pyritään hyvin usein erilaisista valta-asemista käsin nuijimaan vaihtoehdottomaksi, mutta harvemmin kuitenkaan niin tökeröin keinoin kuin Hiilamo tässä käyttää.

PS. Mitä muuten ovat ne Hiilamon punakhmeriläiseksi väittämät Hickelin Lancet-lehdessä julkaistuun artikkeliinsa kokoamat ehdotukset kasvun jälkeisen talouden politiikan toteuttamiseksi?

Viimeisimmässä IPCC:n raportissa ja tuoreissa tutkimuksissa korostetaan valtavaa ja tähän asti suurelta osin hyödyntämätöntä lieventämispotentiaalia kysynnän vähentämisen strategioissa, painottaen riittävyyttä, oikeudenmukaisuutta, hyvinvointia ja parannuksia palvelujärjestelmissä. Päättäjät voivat ottaa useita askeleita tämän tavoitteen saavuttamiseksi: siirtyminen pois talouskasvun ydintavoitteesta ja sen sijaan tasa-arvon, ihmisarvon ja ekologisen kestävyyden priorisointi; energian ja hiilen kulutuksen vähentäminen tai vähemmän tarpeellisten tuotanto- ja kulutusmuotojen karsiminen (esim. maastoautot, lentomatkailu, teollinen liha ja maito, pikamuoti, aseet, risteilyt, kartanot ja yksityiskoneet); tulo- ja varallisuuserojen vähentäminen sekä varakkaiden luokkien ostovoiman ja kulutuksen karsiminen (esim. varallisuusverot ja maksimitulorajat); rakennusten eristäminen ja uudelleenkäyttö uudisrakentamisen minimoimiseksi; ruokahävikin vähentäminen ja siirtyminen agroekologisiin viljelytekniikoihin sekä pääasiassa kasvispohjaiseen ruokavalioon; lakien käyttöönotto suunnitellun vanhentumisen lopettamiseksi, tuotteiden käyttöiän pidentämiseksi ja korjausoikeuksien takaamiseksi; siirtyminen pois yksityisautoista samalla parantaen joukkoliikennettä, pyöräjärjestelmiä ja käveltävyyttä; ja siirtyminen voittoa tuottavasta tarjonnan muodosta voittoa tavoittelemattomaan, sosiaalisesti ja ekologisesti hyödylliseen tarjontaan. Toimeentulo ja hyvinvointi voidaan turvata talouskasvusta riippumatta lyhentämällä ja jakamalla työaikaa työllisyyden turvaamiseksi, käyttöönottamalla julkinen työtakuu, elinkelpoiset palkat, eläkkeet ja minimitulotakuu sekä tarjoamalla yleinen pääsy kohtuuhintaiseen asumiseen ja laadukkaisiin julkisiin palveluihin. (käännös ChatGPT 4:n)

Siis enemmän aikaa, vähemmän roinaa. Olin ymmärtänyt punakhmeriläisyyden aivan toisin.

Kiinnostava artikkeli ympäristökonfliktien sovittelusta, esimerkkinä Stansvik. En tiennyt että Suomesta löytyy myös ympäristökonfliktien hallinnan professuuri, mutta sellaiselle selvästi on tarvetta.

Itse olen ajatellut näitä konflikteja ennen kaikkea demokratiakysymyksenä. Se edustuksellinen demokratia, joka toteutuu vaaleissa on vain yksi osa demokratiaa - demokratia on prosessi ja tavoite, joka tarvitsee muitakin tapoja päätöksentekoon osallistumiseen. Kärjistyneet konfliktit hallinnon rakenteiden, päättäjien ja kansalaisten välillä ovat merkkejä paitsi näiden välisistä intressi- ja näkökulmaeroista, myös epäsymmetrisistä valtasuhteista - kuten Peltonenkin artikkelissa sanoo.

Ratkaisevassa roolissa konfliktien purkamisessa ovat päättäjät, joiden tehtävä on sekä ohjata toteuttavaa hallintoa, että pyrkiä toteuttamaan demokraattista tahtoa. Jos demokratia nähdään vain neljän vuoden välein annettavaksi avoimeksi valtakirjaksi, päättäjillä saattaa olla taipumus tarkastella tilanteita abstraktimmalta ja etäisemmältä tasolta, puhua kenties strategioista ja tavoitteista siinäkin tilanteessa kun kaupunkilaisten huoli on arjessa ja lähiympäristössä.

Jos demokratia sen sijaan nähdään prosessiksi, jossa tavoitteena on lisätä kansalaisten keinoja ja reittejä päätöksentekoon osallistumiseen, nousee kansalaisten varmasti lyhytjänteisempi, mutta myös katuviisaampi ajattelu paljon keskeisemmäksi. Nythän kaavaprosesseissa on mukana vuorovaikutussuunnitelma, joka sitten käytännössä (kärjistäen) realisoituu päätöksissä liitteenä olevana vuorovaikutusraporttina, jossa kaupunkilaisten näkemykset on koottu ranskalaisiksi viivoiksi, ja virkamiehet sitten argumentoivat ne nurin. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta ei tätä vielä kovin korkeatasoisena osallistuvana tai deliberatiivisena demokratiana voi pitää.

Ongelmat ovat siis rakenteellisia, ja niiden ratkaiseminen ei tapahdu ihan keveästi, mutta Peltosen tavoin voi kysyä:

Voisiko tämä konflikti olla paikka, jossa sen sijaan että vedetään kova kovaa vastaan, kokeillaan uutta tapaa toimia?