Meri Valkama: Sinun, Margot

⭐⭐⭐

Tämä kirja lienee tullut esille suosituksena eri sosiaalisen median kanavissa ehkäpä eniten viimeisen vuoden aikana, ja aikomukseni on pitkään ollut se lukea. Lopulta vuodenvaihteen tienoille sain siihen tartuttua, ja aloittakoon tämä kirja myös tämän vuoden 2023 alussa keksimäni uudenvuodenlupauksen: kirjaan tänne huomioitani ja arvioitani erilaisista vuoden aikana nauttimistani kulttuurituotteista.

Valkaman paljon luettu kirja on saanut huomiota myös ulkokirjallisista syistä viime kesänä tapahtuneen oudon episodin, jossa Parnasson kirjoittaja kuvitteli fiktiivistä romaania ilmeisesti todellisia tapahtumia kuvaavaksi, seurauksena. Toden ja tarun sekoittuminen ei sinänsä tämän kirjan osalta ihmetytä, kirja kuvaa uskottavasti suomalaisen kommunistitoimittajaperheen elämää 1980-luvun Itä-Berliinissä, ja Valkaman perhetaustan tiedetään olevan saman kaltainen.

Kirjan ansiot ovatkin juuri ajankuvassa, ja sen kyvyssä herättää kysymyksiä siitä, oliko Itä-Euroopan sosialistisen maiden yhteiskunnissa kuitenkin kaikkien kauheuksien lisäksi myös jotain sellaisia positiivisia arvoja, jotka kenties kadotettiin yhteiskuntien romahtaessa. Näin kirjan henkilöt ainakin kokevat: aiemmasta olisi ollut hyvä säästää edes jotain.

Kirjan heikkoudeksi kuitenkin koin jonkinlaisen kielellisen latteuden, joka tuli esille etenkin dialogeissa. Vuoropuhelut tuntuivat toisinaan tarpeettomilta ja jotenkin sarjakuvamaisilta. Kirjan kuvaus oli sujuvaa, mutta kieli ei nostanut lukijaa kuvattujen tapahtumien yläpuolelle. Kiinnostava tarina, mutta taiteellisesti tuotti korkeisiin ennakko-odotuksiin nähden kuitenkin lievän pettymyksen.