Outi Tarkiainen: Ring of Fire and Love — Radion Sinfoniaorkesteri 19.1.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

Harrastan korkeakulttuuria henkisenä vastaiskuna kaikkea sitä toivottomuutta, latteutta ja suoranaista typeryyttä vastaan, joka aikaamme tuntuu toisinaan vaivaavan. Se, että yhteiskuntamme ylläpitävät jotain niin suurta, tuhlailevaa ja taloudellisella rationaliteetilla perustelematonta kuin sinfoniaorkesteri tai kansallisooppera, on tuo valonpilkahduksen toisenlaisesta toivoa, hyvyyttä ja kauneutta arvostavasta maailmasta.

Silti klassisestakin musiikista suuri osa on minusta teennäistä, latteaa ja tyhjänpäiväistä. Siitä musiikkiperinteestä, jotka meillä kutsutaan "klassiseksi" minua koskettaa aidosti erityisesti Bach ja ylipäänsä barokki, mutta Bachin jälkeen seuranneen varsinainen klassisen musiikin kultakauden tuotokset koen yleensä teennäisiksi kuriositeeteiksi, joille on vaikeaa nähdä tänä päivänä muuta kuin historiallista relevanssia. Mitä romanttisemmat ovat sävellyksen sävyt, sitä enemmän huomaa säveltäjän yliyrittämisen: pyritään välittämään joitain sellaisia syviä ja eksistentiaalisesti värisyttäviä tunteita, joita nykyihmisen on enää mahdoton epäironisesti kokea.

Silti valtaosa klassisen musiikin konserteista vaikuttaa keskittyvän juuri tällaisiin — ne ovat kuulijalle helposti vastaanotettavaa harmonista sointimattoa, ja sitä musiikkia, joita orkestereilta on totuttu odottamaan. Varsinaisesti minua kiinnostavaa klassista musiikkia alettiin Bachin aikojen jälkeen oikeastaan tekemään laajemmin uudestaan vasta 1900-luvulla.

Niinpä klasarikonserteissa, joissa on — yllä mainituistakin syistä — tullut paljon istuttua, joutuu usein kuuntelemaan paljon sinänsä hienoja, virtuoosimaisia, nerokkaitakin teoksia, jotka eivät kuitenkaan värisytä juuri muita kuin korvien värekarvoja. Mutta silti kun niissäkin jaksaa riittävästi istua, yhdentekevyyksien välistä saattaa aina joskus löytyä jokin jalokivi.

Sellainen oli Outi Tarkiaisen pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esitetty Ring of Fire and Love, yhdeksän minuuttia kestävä orkesteripurkaus. Tarkiainen itse kertoo kappaleestaan näin:

The Ring of Fire on Tyynen valtameren ympäri kiertyvä vulkaaninen vyöhyke, jossa tapahtuu valtaosa maailman maanjäristyksistä – toisaalta termillä viitataan myös valoilmiöön, nimittäin rengasauringonpimennyksessä kehään, jollaisena auringon reunat hehkuvat, kun kuu pimentää siitä keskiosan. Samaista termiä käytetään kuitenkin kuvaamaan myös naisen tuntemusta, kun synnytyksessä vauvan pää on läpäisemässä hänen lantionsa. Tuo hetki on vauvan elämän vaarallisin, jossa valtava paine puristaa pientä kalloa valmistaen häntä elämään tavalla, jota ei voi korvata mitenkään toisin. The Ring of Fire And Love on orkesteriteos tästä järisyttävästä, uutta luovasta jakaiken mullistavasta voimasta, jonka lävitse he yhdessä kulkevat.

Ja siltä se kuulostikin! Jotain hehkuvaa, elävää, polttavaa on syntymäisillään. Tulivuori purkautuu, räjähtelee ja laavavirrat virtaavat.

Ei musiikkia yleensä yksin sanoin voi kuvailla, vaan parasta on kuunnella se itse. Konsertti löytyy tallenteena Yle Areenasta, mutta tietenkään tallenteena musiikki ei tee samanlaista vaikutusta kuin orkesterin vierestä, vakiopaikaltani, Musiikkitalon H-katsomon eturivistä.

Ei konsertti muutenkaan yhdentekevä ollut: varsinkin Rahmaninovin pianokonsertti kyllä toimi: se edellytti solistiltaan virtuoosimaisuutta ja sen edellytyksen solisti täydellisesti täytti. Elgarin Elegia-muunnelmat taas olivat englantilaista perusjöötiä, hvyin englantilaisen kuuloisia, mutta jo enmemmän siellä tunteita liioittelevan yhdentekevyyden suunnalla. Tarkiaisen tulivuori oli kuitenkin se, josta puristui tämän konsertin timantti.

Akseli Gallen-Kallela-näyttely Suomen Kansallismuseossa

⭐⭐⭐⭐⭐

Lauantai-iltapäivän museokorttivierailu osoittautui erittäin onnistuneeksi! Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely on valtavan hieno. Vaikka suurin osa teoksista on toki sellaisia, joita on ollut mahdollisuus alkuperäisinäkin nähdä muissa museoissa -- ja tietenkin kaikki osa suomalaisuuden keskeisintä kuvastoa -- on siltikin mahtavan hienoa nähdä kaikki tarjolla oleva yhdellä kertaa!

Jos täytyy nimetä yksi taiteilija, joka on eniten vaikuttanut siihen millaisena suomalaisuuden näemme, sen täytyy olla Gallen-Kallela. Niin keskeinen on Gallen-Kallela ollut suomalaiseksi omaksutun kalevalaisen mytologian kuvittamisessa.

Tämän näyttelyn katsomisen pitäisi olla isänmaallinen velvollisuus.

Gallen-Kallelan jälkeen musekorttikierroksemme jatkui HAM-museon näyttelyissä. Alakerran Viggo Wallensköld toimi mainiosti, mutta kakkoskerroksen suuressa tilassa ollut Lilibeth Cuenca Rasmussen oli täysin tyhjänpäiväinen. Valitettavasti turhan usein tämä on ollut fiiliksenä tämän saman tilan näyttelyissä. HAMin omille kokoelmille perustuva Pehmo taas oli oikein kiva - ei mitään tajunnan räjäyttävää, mutta yksittäisiä kiinnostavia töitä, joissa yhdistävänä tekijänä olivat tekstiilimateriaalit.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

⭐⭐⭐⭐

Kirjastossa käydessäni huomasin kauhukseni, että minullahan oli kotonani jo vanhaksi ehtinyt laina. Rikun Facebook-tuttuna ja siksikin Rikun tarinankerronnan lahjat tuntevana olin laittanut kirjaan varaukseen heti silloin kun huomasin sen olevan julkaistumaisillaan, mutta tietenkin kävi niin että oma paikkani varausjonossa aukesi juuri jouluhämminkien aikoihin ja kirja unohtui kuukaudeksi omaan hyllyyni.

Kirjan päähenkilö on kovasti Rikua itseään muistuttava henkilö: elokuvaohjaajan kanssa seurusteleva, peliriippuvuuden, aineiden, syyllisyyden, ahdistuksen, tunteiden ja vastuullisuuden kysymysten kanssa kamppaileva kamppaileva keski-ikäinen mies, joka käy läpi isänsä valtavaa jäämistöä ja pohtii kaikkien elämänsä haasteiden taustalla kummittelevaa isäsuhdettaan. Lajityyppinä on siis autofiktio, joka toimii kehyksenä kirjan varsinaiselle annille: kokoelmalle erilaisia hauskoja ja kipeitä pohdintoja, teräviä havaintoja ja myös monia sellaisia osuvia menestyvän, kaupunkilaisen, verkostoituneen elämän ja asennemaailman kyseenalaistuksia, joista voisi kysyä puhuuko nyt päähenkilö vai sen isä.

Ehkä autofiktiivinen Riku ei aina saavuta ihan samaa pistävän osuvaa nerokkuutta kuin samaa nimeä kantava sosiaalisen median nerokas tili, vai onko kyse vain siitä että kirjassa kipeät kokemukset ovat vielä enemmän pinnalla ja vähemmän ironisesti etäännytettynä kuin somessa? Siitä huolimatta kirjan kanssa vietetty ilta tuntui illalta nerokkaan muita syvemmälle näkevän ihmisen seurassa, ja koska parinsadan sivun mitta ei vaadi istumalihaksilta yhden illan suoritusta enempää, ehtii kirjakin taas palautua kaupunginkirjaston kiertoon vain muutaman päivän myöhässä.

Meri Valkama: Sinun, Margot

⭐⭐⭐

Tämä kirja lienee tullut esille suosituksena eri sosiaalisen median kanavissa ehkäpä eniten viimeisen vuoden aikana, ja aikomukseni on pitkään ollut se lukea. Lopulta vuodenvaihteen tienoille sain siihen tartuttua, ja aloittakoon tämä kirja myös tämän vuoden 2023 alussa keksimäni uudenvuodenlupauksen: kirjaan tänne huomioitani ja arvioitani erilaisista vuoden aikana nauttimistani kulttuurituotteista.

Valkaman paljon luettu kirja on saanut huomiota myös ulkokirjallisista syistä viime kesänä tapahtuneen oudon episodin, jossa Parnasson kirjoittaja kuvitteli fiktiivistä romaania ilmeisesti todellisia tapahtumia kuvaavaksi, seurauksena. Toden ja tarun sekoittuminen ei sinänsä tämän kirjan osalta ihmetytä, kirja kuvaa uskottavasti suomalaisen kommunistitoimittajaperheen elämää 1980-luvun Itä-Berliinissä, ja Valkaman perhetaustan tiedetään olevan saman kaltainen.

Kirjan ansiot ovatkin juuri ajankuvassa, ja sen kyvyssä herättää kysymyksiä siitä, oliko Itä-Euroopan sosialistisen maiden yhteiskunnissa kuitenkin kaikkien kauheuksien lisäksi myös jotain sellaisia positiivisia arvoja, jotka kenties kadotettiin yhteiskuntien romahtaessa. Näin kirjan henkilöt ainakin kokevat: aiemmasta olisi ollut hyvä säästää edes jotain.

Kirjan heikkoudeksi kuitenkin koin jonkinlaisen kielellisen latteuden, joka tuli esille etenkin dialogeissa. Vuoropuhelut tuntuivat toisinaan tarpeettomilta ja jotenkin sarjakuvamaisilta. Kirjan kuvaus oli sujuvaa, mutta kieli ei nostanut lukijaa kuvattujen tapahtumien yläpuolelle. Kiinnostava tarina, mutta taiteellisesti tuotti korkeisiin ennakko-odotuksiin nähden kuitenkin lievän pettymyksen.

Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, miljoonat venäläiset pakenivat maasta. Sadat miljoonat silti jäivät.

Monien mielestä diktatoriseen, väkivaltaiseen ja sortavaan diktatuuriin jääminen on merkki hiljaisesta tuesta tyrannin vallalle ja politiikalle.

Kun Elon Musk valtasi Twitterin, ryhtyi sen mielivaltaiseksi diktaattoriksi ja aloitti toimittajien ja vähemmistöjen vainot, miljoonat palvelun käyttäjät pakenivat toisaalle. Sadat miljoonat silti jäivät.

Useimmat niistä, joiden mielestä valtiotyrannia tulee vastustaa jättämällä taakseen koti, perhe, ystävät ja työpaikat, jäivät alustatyrannin kohdatessaan paikoilleen, vaatisihan alustan vaihto vaivaa, uuden opettelua, vanhojen yleisöjen kadottamista ja verkostojen rakentamista uudestaan.

Juuri sen varaan alustatyranni olikin laskenut. Mukavuudenhalu ja saavutetut edut ohittavat periaatteet.

Rinnastus sotaa käyvän valtion ja sosiaalisen median alustan välillä voi vaikuttaa mielivaltaiselta ja liioittelevalta, mutta sitä se ei ole. Elon Musk ymmärtää sen, mikä monilta jää näkemättä: tietoyhteiskunnan olemusta määrittää sen käyttämä informaation ja mielipiteiden vaihdon infrastuktuuri aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin sille valittu valtiomuoto.

Se, joka hallitsee suurta osaa globaalista tiedon infrastruktuurista, hallitsee suurta osaa globaalista yhteiskunnasta.

Venäjän kansan ainoa toivo on vallan vaihtuminen, mutta Twitterin suhteen sekään ei tuo toivoa. Twitterin perimmäinen ongelma ei ole sen omistaja, vaan se että politiikan ja tiedonvälityksen keskeinen järjestelmä ja solmukohta on ylipäätään rakentunut yksityisen yrityksen omistukseen.

Digitaalisen ajan demokratia tarvitsee tiedon infrastruktuurin, joka on kansalaisten hallinnassa, ja joka on suunniteltu siten ettei sitä ole mahdollista kaapata. Sellaiseen infrastruktuuriin taas päästään siirtymään vain jos ihmiset itse niin päättävät: näkevät hieman vaivaa ja kestävät pientä uuden ympäristön epämukavuutta, ja siirtyvät tietoyhteiskunnan paremmalle puolelle

Tarvittiin Elon Musk että itsekin tämän lopulta ymmärsin.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä internetin kehityksen suunnan kääntäminen keskitetystä ja oligarkkien hallitsemasta internetistä takaisin kohti hajautettua ja käyttäjien ehdoilla toimivaa.

Ensimmäisen kerran ilmestyin Internetiin vuonna 1992. Yhteyteni oli pätkivä, sillä se palvelin johon puhelinmodeemillani olin yhteydessä, oli itsekin yhteydessä muuhun maailmaan vain kerran tai pari vuorokaudessa. Silti yhteys palvelimelle, jolla oli yhteys koko maailman yhdistävään verkostoon tuntui huimalta, vaikka juuri muuta ei tekstipohjaisella palvelimella voinutkaan tehdä kuin lähettää sähköpostia tai keskustella Usenet-ryhmissä. Kuvat ja selaimet saapuivat internetiin vasta muutama vuosi tämän ensikosketukseni jälkeen.

Alkuvuosien internet muodostui pitkälti toisistaan erillään olevista käyttäjistä ja itseorganisoituneista käyttäjäryhmistä, jotka olivat kukin verkossa erillään, mutta silti yhteydessä toisiinsa erilaisten järjestelmiä yhdistäneiden protokollien kautta. Aikakautta leimasi tietynlainen anarkistinen luovuus, jonka mahdollisti internetin perusidea: verkostolla ei ole yhtä omistajaa tai sellaista kohtaa, jonka kautta voisi kontrolloida koko kokonaisuutta.

Kuitenkin viimeistään siitä lähtien kun verkon pioneerien ohella myös suuret yritykset kiinnostuivat internetistä, internetin kehitystä on sävyttänyt jännite keskittäjien ja hajauttajien välillä.

Koteihin internet alkoi saapumaan 1995, kun Microsoft julkaisi Windows 95-käyttöjärjestelmänsä. Sen ensimmäisissä versioissa oli työpöydällä valmiina Microsoftin MSN-palvelu, joka oli Microsoftin yritys ottaa koko käyttäjien internet haltuunsa. Palvelun ajatuksena oli syrjäyttää jokaiseen verkon kolkkaan näkevät juuri keksityt verkkoselaimet, ja sen sijaan ohjata käyttäjät Microsoftin hallinnoimaan suljettuun, tuotteistettuun ja kaupallistettuun ympäristöön.

Käyttäjät kuitenkin valitsivat toisin, Microsoftin siistin aidatun puutarhan sijaan ihmisiä houkutti avoimen internetin villi vapaus.

Köydenveto keskittäjien ja hajauttajien välillä on silti senkin jälkeen jatkunut, ja keskittäjien leiriin on suurten digijättien lisäksi liittynyt myös kansalaisiaan valvovia isovelivaltioita. Omistukseltaan ja hallinnaltaan keskitetyssä internetissä kuitenkin sillä ihmisten luovuudella, joka käyttäjien internetin on pitkälti synnyttänyt, on tilaa vain silloin kun se sopii palveluiden omistajien tahtoon ja liiketoimintamalleihin.

Pitkään on näyttänyt siltä että internetin kehitystä ohjaavat voimat vievät väistämättä kohti aina vain suurempaa omistuksen ja tiedon hallinnan keskittymistä.

Ennen kuin nyt alkaa olla pitkästä aikaa ensimmäisiä voimistuvia merkkejä muutoksesta.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä Twitterin tuhoaminen. Twitterin menestys perustui alun perin monella tavalla juuri alkuvuosien vapaalta internetiltä omaksuttuihin piirteisiin. Se oli kohtuullisen neutraali alusta, jota ei oltu liian voimakkaasti tuotteistettu tai kaupallistettu, ja se antoi paljon tilaa käyttäjien vapaudelle, luovuudelle ja myös anarkistiselle hauskanpidolle. Twitter on ollut keskeisessä roolissa erilaisten yhteiskunnallisten verkostojen viestintäkanavana, ja sitä pidetään keskeisenä mahdollistavana tekijänä monessa yhteiskunnallisessa mullistuksessa, kuten arabimaiden demokratisoitumista vaatineessa arabikeväässä.

Twitterissä on kuitenkin yksi keskeinen ongelma: kaikesta sen tarjoamasta vapaudesta huolimatta se on kuitenkin pohjimmiltaan keskitetty järjestelmä, ja kaikki keskitetyt järjestelmät ovat lopulta hallitsijansa tahdon ja kykyjen varassa.

Mastodonin huima nousu sosiaalisen median kanavana, ja koko avoimen toisiinsa kytkeytyneistä palveluista muodostuvan Fediversen idea ovat synnyttäneet minussa aivan uutta toivoa ja innostusta siitä, että ehkä Internet on sittenkin taas vapautettavissa oligarkkien, suuryritysten ja isovelivaltioiden otteesta itse organisoituvien vapaiden kansalaisten alustaksi.

Mastodon tarjoaa käyttäjälle kaiken sen minkä myös Twitter (ja itse asiassa paljon enemmän), mutta sillä ei ole keskitetyn järjestelmän heikkouksia. Mastodonia käytetään tuhansilta erillisiltä sivustoilta käsin, mutta kaikki sivustot ovat silti yhteydessä toisiinsa. Kukaan ei omista Mastodonia -- ja samalla se on kaikkien omistama. Sitä ei voi yksikään oligarkki ottaa haltuunsa ja omien valtapyrkimystensä välineeksi.

Kysymys ei ole vain työkaluista ja niiden paremmuudesta, vaan siitä, kuka omistaa ja hallitsee avoimen yhteiskunnan perusinfrastruktuuria. Sillä, kuka kontrolloi viestintäämme ja sosiaalisia suhteitamme, on pidemmällä tähtäimellä ratkaiseva merkitys sen suhteen, rakentuuko yhteiskuntamme vapaiden kansalaisten tarpeiden ja näiden itse organisoimien verkostojen varaan, vai ovatko keskipisteessä yritykset ja isovelivaltiot, joille ihmiset ovat hyödynnettäviä kuluttajia tai kontrolloitavia alamaisia.

Ei ole liioittelua sanoa, että valitessamme millaista sosiaalista mediaa käytämme, valitsemme myös millaista yhteiskuntaa edistämme.

Terhi Ainiala, Mari Holopainen ja Lari Lohikoski

Lähiluonnon ja asumisen yhteys on herättänyt kuntavaalien alla paljon keskustelua. Lähiluonnon kaipuun on kerrottu näkyvän myös asuntomarkkinoilla, kun omakotitalokauppoja on korona-aikana tehty aiempaa enemmän (HS 30.5.). Tätä asuntomarkkinoilla tapahtunutta muutosta on selitetty sillä, että tiiviin kaupunkiasumisen sijaan yhä useampi haluaa vahvistaa yhteyttään luontoon ja unelmoi omasta pihasta.

Luontoyhteyden kaipuu ajaa monet etsimään tämän toiveen täyttäviä asuntoja myös kauempaa, varsinaisen kaupunkirakenteen ja sen tarjoamien palveluiden ja julkisten liikenneyhteyksien ulkopuolelta.

Vaikka luontoyhteyden tarve onkin koronatilanteen vuoksi korostunut, kyseessä ei välttämättä ole ohimenevä ilmiö. Sen sijaan moni meistä haluaa aidosti pyrkiä sellaiseen elämäntapaan, jossa luonnon läsnäolo on myös arjessa koettua. Helsingissä on viime aikoina korostunut tiivistä ja urbaania kaupunkirakentamista edustava linja, mikä ei aina pysty vastaamaan tähän luonnon kokemisen tarpeeseen. Vaikka luontoalueita pyritäänkin säilyttämään, niiden ajatellaan sijaitsevan usein varsinaisesta asumisesta erillään, erillisillä puisto- ja virkistysalueilla.

Asumisen yhteys luontoon ei kuitenkaan saa olla vain omakotiasujien oikeus. Haluammekin edistää monimuotoisempaa ja laadullisesti korkeatasoisempaa kaupunkisuunnittelua, jossa määrällisten asuntorakentamistavoitteiden ohessa korostettaisiin voimakkaammin laatua sekä usein Helsingissä onnistuneesti toteutettua tapaa rakentaa asuntoja myös luontoon sulautuen. Kaupunginosien tiviistäminen ei saa tarkoittaa sitä, että ikkunan takana näkyvä metsikkö korvataan naapuritalon seinällä.

Helsingin olemukseen kuuluu sekä urbaani keskusta että luontoon kietoutuneet lähiöt. Sekä vehreys että kaupunkimainen rakenne ovat yhdistettävissä esimerkiksi puutarhamaiseksi kaupungiksi. Kaupungin kasvu ei saa johtaa asumisen laadun vähenemiseen eikä lähiöasumisen tiiviin luontoyhteyden kadottamiseen.

Näin vaalien alla jotkut haluavat kyseenalaistaa keskustasta Kruunuvuorenrantaan suunniteltujen siltojen rakentamisen, ja sellaiseen onneksi on demokratiassa oikeus. Asia on noussut uudelleen ajankohtaiseksi ja nyt valittavan valtuuston päätettäväksi, koska siltojen rakentamisen kustannusarvio on noussut selvästi neljä vuotta sitten arvioidusta.

Silti ajatus siitä että Kruunusiltoja ei rakennettaisi on suorastaan vastuuton.

Kruunuvuorenrantahan on alue, joka on käytännössä suunniteltu ja rakennettu nykyisen kaltaiseksi siksi, että se on siltojen ansiosta yhtä lailla keskusta-alueen laajennus kuin osa Laajasaloa. Ilman siltaa alue olisi etäinen pussinperä, joka olisi alun perinkin kaavoitettu aivan toisenlaiseksi. Luultavasti se olisi jotain saman kaltaista kuin oli sen vieressä sijaitseva Kaitalahden syrjäinen alue ennen kuin Kruunuvuorenrantaa alettiin rakentamaan.

Siltoja ei tulisikaan tarkastella irrallisena asiana, vaan osana Kruunuvuorenrannan alueen ja Laajasalon pääväylien rakentamisen kokonaisuutta, joka on projektina ollut käynnissä jo pitkään, ja monelta osin jo valmistunutkin. Jos siltoja ei rakennettaisikaan, peruuntuisi monta muutakin jo nyt aloitettua tai valmisteilla olevaa projektia ja moni paikka Laajasalossa jäisi luultavasti pitkäksi aikaa keskeneräiseksi – ehkä jopa vuosikymmeniksi! Samalla petettäisiin ne lukuisat tavalliset ihmiset, jotka ovat jo siirtäneet kotinsa uudelle alueelle ja usein ostaneet asunnon, jonka arvo on osin perustunut juuri sen tuleville sujuville liikenneyhteyksille. Kaupungin päätöksentekoon ja pitkän tähtäimen suunnitelmiin täytyy voida luottaa.

Sillan hinta on toki suuri, ja kustannusarvion nousu merkittävä. Isoja lukuja on useimmiten vaikea hahmottaa suhteuttamatta niitä johonkin muuhun. Kruunusiltojen arvioitua hintaa 250-360 miljoonaa euroa voisi verrata vaikkapa alueen muun rakentamisen kustannuksiin. Yksin Kruunuvuorenrantaan rakennetaan pelkästään asuntoja 580 000 kerrosneliötä, ja kun asuntojen rakentamiskustannukset neliötä kohden ovat Helsingissä n. 3600-3900€, ovat yksin Kruunuvuorenrantaan rakennettavien asuntojen rakentamiskusannukset reilusti yli 2 miljardia euroa. Tästä puuttuu vielä kaikki muu kuin asuntorakentaminen ja esimerkiksi ne asunnot joita sillan mahdollistamana rakennetaan muualle Laajasaloon.

Kun Kruunusiltojen kustannusta verrataan tähän suurelta osin yksityisellä rahalla rahoitettuun siltojen, alueen ja sen rakennusten kokonaisuuteen, sillat näyttäytyvät vain yhtenä, toki merkittävän kokoisena, mutta silti kokonaisuuten nähden rajallisena osana kokonaisuutta. Sillat mahdollistavat kokonaisen uuden sekä keskustaan että Laajasaloon kytkeytyvän kaupunginosan rakentamisen, ja ovat myös välttämättömiä Laajasalon muuten koko ajan enemmän ruuhkautuvan liikenteen sujuvuuden kannalta. Sillat eivät myöskään ole mikään tilapäisratkaisu, vaan jopa satojen vuosien ratkaisu: siltojen käyttöiäksi on määritelty 200 vuotta!

Vaikka siltojen hinta kenties nyt nouseekin aiemmin arvioidusta, siltojen rakentamattomuuden seuraukset olisivat paikallisesti likipitäen katastrofaaliset. Sillat on rakennettava.

Globaali herääminen kestävyyskriisiin on nostanut esille tarpeen uudenlaiselle taloudelliselle ajattelulle. Vallitsevaa yksiulotteisesti talouskasvuun ja osakkeenomistajien etuun keskittyvää talousajattelua on kritisoitu jo vuosikymmenten ajan, mutta vasta aivan viime vuosina kriittisyys on levinnyt valtavirtaiseksi: uudenlaista talousajattelua ovat vaatineet niin Financial Times, OECD kuin Britannian valtiovarainministeriö. Talousajattelun uudistamisen tarve on käynyt aivan ilmeiseksi.

Kun puhutaan taloudesta, puhutaan useimmiten sen kasvusta. Viime vuosina on kuitenkin alkanut näyttää entistä selvemmältä se, mitä jo Rooman klubin Kasvun rajat -raportissa arveltiin 1970-luvulla: talous ei voi kasvaa loputtomiin. Haaveet siitä, että teknologisen kehityksen kautta talous irtaantuisi sen taustalla olevasta fysikaalisesta todellisuudesta ovat osoittautuneet parhammillaankin epätodennäköisiksi. Irtikytkentää kyllä tapahtuu, mutta ei sellaisessa mittakaavassa, että se todella ratkaisisi käsillä sivilisaatiota uhkaavan monitahoisen kestävyyshaasteen. Maineikas ekonomisti Vaclav Smil kuvaa ajatusta irtikytkennästä jopa "fysiikan lakien vastaiseksi."

Ennen pitkää viimeisten vuosikymmenten talouskasvu tulee siis luultavasti loppumaan – kysymys on pitkälti enää siitä, tapahtuuko se itsestään johtuen demografisista tai teknologisista syistä, tai ympäristövaikutusten pakottamana, vai siksi että resurssien käytölle ja päästöille on asetettava pitävät rajat.

2020-luvun politiikassa onkin olennaisinta siirtyä keskittymään niihin asioihin, jotka konkreettisemmin ovat nyt tärkeitä: ilmasto- ja muiden kestävyystavoitteiden saavuttamiseen sekä ihmisten todellisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Katseen pitäminen vain bruttokansantuotteen kasvussa, kuten 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien on ollut tapana, johtaa vääriin prioriteetteihin – tavoittelemaan parempaa tulosta mittarissa, joka ei kuitenkaan kerro mitään siitä miten yhteiskunnassa todellisuudessa voidaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että talouskasvuun tarvitsisi sinänsä suhtautua kielteisesti, mutta yhteiskuntaa on hiljalleen siirryttävä ohjaamaan talouskasvun suhteen agnostisesti: talous kasvaa jos on kasvaakseen (ja varsinaiselle talouskasvullekin on paikoin tarvetta), mutta jos hyvinvointi säilyy tai lisääntyy samalla kun pysymme ekologisissa rajoissa, ei ole suurta merkitystä sillä vaikka kasvumittari ei näyttäisikään samalta kuin mihin olemme tottuneet.

Malleja kasvuagnostisen talouden ohjaamiseksi ja hahmottamiseksi on tehty paljon, mutta brittiläisen ekonomisti Kate Raworthin kehittämä donitsitalouden malli on osoittautunut siinä erityisen havainnolliseksi ja on lyömässä globaalisti läpi ajattelutapana, joka yhdistää samaan malliin sekä hyvinvoinnin kasvattamiseen, että ekologisten reunaehtojen huomioimiseen tähtäävät tavoitteet.

Donitsin idea on yksinkertainen: donitsin sisäkehällä ovat kuvattuna ne asiat, jotka kuuluvat hyvinvoivan elämän peruasioihin, ja ulkokehällä taas ne planeetan kriittiset prosessit, joiden rajoissa pysytteleminen on välttämätöntä, jotta nykyisen kaltaisen sivilisaatio voi säilyä. Donitsi visualisoi tavoiteltavan alueen: jos hyvinvointitavoitteissa donitsin sisäpuoli jää vajaaksi, on hyvinvoinnissa kehitettävää; jos taas ulkokehällä ajaudutaan donitsin ulkopuolelle, riskeeraataan planeetan kriittisten prosessien toiminta ja sivilisaation jatkuvuus.

Donitsin kehä on siis tavoitealue, ja vastuullinen politiikka tähtäää toimillaan tälle alueelle – tärkeää on samanaikaisesti saavuttaa hyvinvointitavoitteet ja pysytellä ekologisesti turvallisissa rajoissa. Donitsimallia on käytetty esimerkiksi maakohtaisten vertailujen tekemiseen, sen avulla voidaan visualisoida maiden välisiä eroja toisaalta hyvinvoinnin saavuttamisessa ja siinä miten kuormittava maan talous on planeetan kriittisten järjestelmien kannalta.

Talouspoliittista keskustelua käydään yleensä valtakunnallisella tai ylikansallisella tasolla, mutta miksi tästä sitten on relevanttia puhua myös kunnallisvaalien yhteydessä?

Donitsimallin hyödyntäminen lähti liikkeelle globaaleista maiden välisistä vertailuista, mutta sen käyttöönotto politiikkaa ohjaavana mallina on nyt leviämässä kaikista voimakkaimmin juuri kaupunkien ja alueiden kautta. Suurista kaupungeista Amsterdam on ensimmäisenä ottanut mallin käyttöön koko toimintaansa ohjaavaksi periaatteeksi, ja Kööpenhamina, Bryssel ja monet muut ovat seuraamassa perästä. Suomessakin ollaan paikoin jo pitkällä, Pirkanmaalla on käynnissä suunnittelu donitsimallin hyödyntämisestä alueen kestävyys- ja hyvinvointitavoitteiden ohjaamisessa.

Ehdotankin, että myös Helsinki ottaa donitsitalouden mallin käyttöönsä ja liittyy niiden kaupunkien joukkoon, jotka ohjaavat toimintaansa donitsimallia hyödyntäen.

Käytännön toimepiteiden kannalta Helsinki on monella tavalla jo pitkällä, sillä monet donitsimallin esille nostamista asioista ovat jo mukana Helsingin asettamissa kestävän kehityksen tavoitteissa. Raworthin donitsi tarjoaa kuitenkin lisää välineitä puutteiden tunnistamiseen ja tavoitteiden täsmentämiseen. Se siten takaa pitkäjänteisesti sen, että ajattelu kaupungissa on tulevaisuuden kannalta kestävää, ja tarjoaa mahdollisuden vertailla omaa onnistumista muihin sekä kehittää kestävämpää kaupunkielämää yhdessä muiden edelläkävijäkaupunkien kanssa.

Helsinkiläinen kaupunkipolitiikka on aina ollut rohkeaa ja toiminut esikuvana muille kaupungeille ja politiikan sektoreille. Donitsitalouden periaatteiden ottaminen myös helsinkiläistä poliittista päätöksentekoa ohjaavaksi edistäisi myös laajemman, valtakunnan tason talouspolitiikan muutosta täsmällisemmin kestävyyttä ja hyvinvointia painottavaksi yhä ajattelua ja poliittista argumentaatiota usein ohjaavien kestämättömien ja jopa virheellisten mittarien sijaan.

Lisätietoa

Tutkija ja tietokirjailija Janne Korhonen on kirjoittanut kahdeksanosaisen tiivistelmän Kate Raworthin Donitsitalous-teoksesta. Se on hyvä suomenkielinen johdanto sen ideoihin, ellei malli ole vielä tuttu.

Time-lehden juttu Amsterdamin donitsitalousprojektista kertoo siitä, miten mallia sovelletaan kaupunkitasolla.

Tässä BBC:n videossa Kate Raworth itse kertoo mallin perusideat ja miten sitä sovelletaan Amsterdamissa.

Viime aikona on käyty paljon keskustelua lukiolaisten lisääntyneestä stressistä ja menestymisen pakosta, kun ylioppilastodistuksen merkitys yliopistopaikoista kilpaillessa on noussut entistäkin painavammaksi. Helsingissä opintostressi on kuitenkin laajentumassa jo yläasteikäisiinkin, kun myös lukioon pääsy on käynyt entistä vaikeammaksi lukioiden keskiarvorajojen jatkuvasti noustessa.

Monessa lukiossa keskiarvorajat ovat nousseet voimakkaasti. Esimerkiksi Helsingin yhteislyseon lukioon pääsi vielä vuonna 2017 keskiarvolla 7,25, mutta viime vuoden valinnassa vaadittiin jo keskiarvo 7,92. Helsinkiläisten lukioiden alimmat keskiarvorajat ovat korkeampia kuin usein muualla maassa, jossa paikoin lukioon voi päästä jopa kutosen keskiarvolla. Helsinkiläinen yläasteikäinen ei ole mahdollisuuksiensa suhteen tasavertaisessa asemassa muualla maassa asuviin ikätovereihinsa.

Pohjasyy lukioon pääsyn vaikeutumiselle on lukioikäisten ikäluokkien kasvu, ja se että hyvätasoisiin ja helposti saavutettaviin helsinkiläisiin lukioihin hakeudutaan paljon myös kaupungin ulkopuolelta. Samalla kun osassa maata ikäluokat pienenvät, Helsingissä lukioikäisten ikäluokat jatkavat kuitenkin voimakasta kasvuaan. Kymmenen vuoden kuluttua lukioikäisiä ennustetaan olevan jo yli 5000 enemmän kuin tällä hetkellä.

Helsinki on varautunut kasvattamaan lukioiden opiskelijamääriä pääasiassa laajentamalla nykyisiä lukioita. Näillä arvioidaan pystyttävän hoitamaan kasvava opiskelijamäärä vuoteen 2024 asti, mutta on selvää, että nykyisten lukioiden kokoa ei pysty eikä kannata loputtomasti kasvattamaan.

Koska on tärkeää se, että lukioon pääsy on Helsingissäkin mahdollista jokaiselle sellaiselle, jolla lukio-opiskeluun on edellytyksiä, tarvitsemme Helsinkiin myös uusia lukioita. Samalla on huolehdittava siitä, että lukioverkko on myös alueellisesti kattava – myös lukioiden on syytä löytyä läheltä opiskelijoita.

Olin itse viitisentoista vuotta sitten tekemässä vetoomuksia lopulta vuonna 2009 lakkautetun Laajasalon lukion säästämiseksi, ja voisikin olla luontevaa että Helsingin lukioverkkoa laajennettaisiin käynnistämällä aiemmin lakkautettu Laajasalon lukio uudestaan. Laajasalon asukasmäärä on voimakkaassa kasvussa ja Kruunuvuorensiltojen valmistuttua alue olisi myös entistä paremmin eri puolilta kaupunkia saavutettavissa. Tähän tähtäävä aloite onkin äskettäin jo tehty Helsingin kaupunginvaltuustossa.Olennaisinta on huolehtia siitä, että helsinkiläiset – niin yläasteikäiset kuin lukiolaiset – voivat suhtautua elämäänsä ilman tarpeetonta huolta ja stressiä. Elämään on mahduttava muutakin kuin koulunkäynti, ja kaupungin on tehtävä voitavansa sen eteen, että lukioon opiskelemaan pääseminen ei muutu yläasteikäisten kannalta tarpeettoman hankalaksi, jos vaan muuten edellytykset lukio-opiskeluun löytyvät.

Voiko kaupungin voimakas kasvu johtaa kaupungin alueiden luonteiden yksipuolistumiseen ja siihen, että kaupungin koon kasvun haitat päihittävät sen hyödyt?

Hesari julkaisi näyttävän jutun yhdestä kunnallisvaaleissa keskeiseksi nousseesta kysymyksestä: luonnon ja rakennetun ympäristön suhteesta, ja siitä uhkaako runsas asuntorakentaminen helsinkiläisten lähiluontoa.

Kaupungin luonnon ja erilaisten kaupunginosien omaleimaisuuden puolustaminen on yksi keskeisistä teemoista, joka motivoi minuakin vaikuttamaan kaupunkipolitiikkaan. Minua huolestuttaa kaupungin rakentamisessa sitä uhkaava vauhtisokeus, se että kaupungin voimakkaasti kasvaessa samalla menetettäisiin jotain sellaista, jota ei saada takaisin – siis esimerkiksi luontoa ja kulttuuriympäristöä.

Kaupunkilaisten osallisuus suunnitteluun ei nyt ole aina toteutunut siten kuin sen pitäisi, vaikka osallisuuden lisääminen on ollut pitkään keskeisenä tavoitteena. Asukkaiden kotiseutuja koskevia suunnitelmia on tullut esille usein yllättäen, ja olemassaolevien vuorovaikutusprosessien vaikuttavuus jäänyt vähäiseksi. Kotiseutujen puolustamista ei pitäisikään leimata vain muutosvastaiseksi nimbyilyksi, vaan pyrkiä saamaan kotiseutuylpeys ja -rakkaus pikemminkin voimavaraksi – vaikka tietenkään ristiriidoilta ja pettymyksiltä ei aina yhteistä kaupunkitilaa kehitettäessä voidakaan välttyä.

On kuitenkin hyvä kysyä, millaista kaupunkikäsitystä nyt vahvoilla oleva kaupunkikehityksen linja edustaa ja missä määrin siinä on kyse etenkin mieltymyksistä tietynlaiseen kaupunkiympäristöön, eikä yksin kestävyystavoitteiden ja väistämättömänä pidetyn kaupungin voimakkaana jatkuvan kasvun pakottamista ratkaisuista.

Hesarinkin jutussa mainittu Facebookiin vuonna 2009 perustettu "Lisää kaupunkia Helsinkiin" -ryhmä on ryhmän perustajien omankin ymmärryksensä mukaan ollut merkittävä vaikuttaja siinä, millaiseksi helsinkiläinen kaupunkikehitys on viime vuosina muodostunut. Ryhmä on määritellyt itsensä alusta alkaen ryhmäksi niille, joiden mielestä "Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja." Lähtökohtana on siis mieltymys usein parhaiten ruutukaavassa toteutuvaan urbanismiin, sinänsä hyvä ajatus kaupungista, johon on helppo rakentaa kestävä liikennejärjestelmä, jossa on tarjolla paljon hyviä lähipalveluita ja kuitenkin myös puistoissa vihreää.

Olen itsekin ollut ryhmän jäsen vuosikausien ajan, ja nauttinut sen erittäin hyvin informoitujen ja innokkaiden keskusteluiden seuraamisesta. Se lienee Suomen paras kaupunkikehityksen keskustelufoorumi, ja se että mukana on keskeisiä kaupunkipolitiikkoja on taannut sen että keskusteluilla on myös vaikuttavuutta ja painoarvoa.

Mutta mitäpä jos suuri joukko helsinkiläisiä ei jaakaan samaa kaupunki-ideaalia ja halua asua sellaisessa kaupungissa, mitä ryhmä kertoo tavoittelevansa?

Tajusin nimittäin itse vuosia urbaanimpaa Helsinkiä kaivanneena, että eihän minun elämäntyylini itse asiassa ole koskaan ollut erityisen keskustaurbaani. Sen sijaan olen valinnoillani hakeutunut koko ajan kohti lähiöurbaania elämäntapaa, jossa ruutukaavakeskusta on suunnilleen puolen tunnin matkan päässä, kauppaa ei löydy oman korttelin kivijalasta, vaan pienen fillarimatkan päästä, mutta luonto sitäkin lähempänä ja pieneen metsään saattaa päästä melkein pihalta. Meitä luonnosta ja omaleimaisista kaupunginosista pitäviä on Helsingissä paljon, ja meidän identiteettimme on yhtä lailla helsinkiläinen.

Tavoitteeksi kaupungin eri alueiden monimuotoisuus

Helsingin kokoisessa kaupungissa on lukemattomia käsityksiä siitä, mikä tekee hyvän kaupungin ja hyvän asuinalueen. Rakastan Helsingin keskustaa, mutta en minä siellä haluaisi asua – ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Monimuotoisessa kaupungissa onkin olennaista, että myös kaupungin alueet ovat monimuotoisia. Siksi kaupungin kehitystä ei saa antaa liikaa dominoida vain tietyn käsityksen hyvästä kaupungista.

Tiiviin ja urbaanin kaupungin rakentamiseen aiemmin väljemmillekin alueille ajaa kuitenkin pari lähtökohtaisesti ihan hyvää perustetta. Ensiksi, tiiviissä kaupungissa liikkumisen tarve on vähäisempi, ja liikenne todennäköisemmin tapahtuu kestävämmin julkisella liikenteellä. Toiseksi, kun rakennetaan tiiviisti, luontoa säästyy rakennetun alueen ulkopuolella paljon enemmän kuin jos rakennettaisiin väljemmin. Kolmanneksi, kaupunkia tiivistämällä samalle alalle saadaan mahtumaan enemmän ihmisiä – ja rakentaahan täytyy rutkasti, jos Helsinki jatkaa kasvuaan ennusteiden ja myös joidenkin toiveiden mukaisella tavalla. Runsaalla rakentamisella hillitään myös asuntojen hintojen nousua.

En ole sinänsä näistä eri mieltä, ja tiivis rakentaminen vanhojen satamien tilalle ja vilkkaiden liikenneväylien varteen on oikein fiksua, mutta olen eri mieltä siitä, onko kaupungin runsas kasvu todella asia jota kannattaa tavoitella – tai jopa likipitäen kaupungistumisen pakottama luonnonlaki, jolle ei mahda mitään ja johon täytyy vain sopeutua.

Politiikka ei nimittäin ole vain yhteisten asioiden hoitamista, vaan myös yhteisten asioiden ohjaamista. On asioita, joihin poliittisella tahdolla ei voida vaikuttaa, ja joihin on vain sopeuduttava – kuten nyt vaikkapa planetaariset kestävyysrajat – mutta kaupungin koon kasvu ei ole täysin poliittisen vaikuttamisen tavoittamattomissa. On toki niin, että siihen vaikuttaminen on vaikeaa yksin kaupungin itsensä keinoin, mutta vaikuttaa siihen kyllä voidaan.

Tämä on kysymys, johon minulla ei ole antaa kunnallisvaaleihin suoraa valmista ratkaisuehdotusta (joitain sellaisia ovat esittäneet ehdokaskollegat Mari Holopainen ja Terhi Ainiala), mutta sen sijaan haluan nostaa esille kysymyksen: mikä on sopiva koko Helsingille?

Millaista Helsinkiä tavoittelemme?

Optimaalinen koko kaupungille on kaupunkitaloustieteen klassisia kysymyksiä. Ajatuksena on se, että kaupungin koon kasvu tuottaa paljon erilaisia hyötyjä, mutta ennen pitkää myös haittoja. Niin kauan kuin hyödyt ylittävät haitat, kaupungin kannattaa kasvaa, mutta jossain vaiheessa kaupungin koon kasvu ei enää lisää hyvinvointia, vaan vähentää sitä. Malleja on paljon ja ne painottavat kaikki erilaisia asioita, eikä siksi ole olennaista niinkään tarkastella mitään yksittäistä optimia etsivää mallia, kuin tunnistaa niiden kaikkien takana oleva perusasetelma: jokaisella kaupungilla on optimaalinen kokonsa, ja se lienee jokaiselle kaupungille erilainen.

Väitän, että Helsingistä tekee elämänlaatumittareissa mitattuna yhden maailman parhaista kaupungeista juuri se, että se on nykyisellään samalla riittävän suuri tarjotakseen kaiken sen mitä suurkaupungin kuuluukin tarjota, mutta yhtä aikaa riittävän pieni, väljä ja luonnon ympäröimä, että elämänlaatu on korkeaa, stressitöntä ja harmonista, ja että kaupunki tuntuu pääsääntöisesti hallittavalta, turvalliselta ja yhteiseltä. Harva pääkaupunki onnistuu yhdistämään nämä molemmat piirteet.

Voin aika vakuuttuneena väittää, että mikäli kaupunki jatkaa pitkään voimakasta kasvuaan nykyisellä alueellaan, ennen pitkää edellä mainitut elämänlaatuominaisuudet heiketä. Tuskin olemme vielä tässä vaiheessa saavuttamassa kipurajoja, ja Helsingillä on vielä varaa kasvaa, mutta jo tässä vaiheessa olisi olennaista avata keskustelu siitä kuinka paljon.

Siis jos Helsinki olisikin tulevaisuudessa jo melko lähellä optimaalista kokoaan, niin kaupungin erinomaisen elämänlaadun turvaamiseksi olisi ryhdyttävä miettimään paitsi sitä, miten kaupunkiin rakennetaan asuntoja uusille helsinkiläisille, myös sitä miten kaupungin kasvua ja samalla myös asumisen hinnan nousua ajan saatossa myös hillitään. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin sitä, että oman kaupungin kehittämisen lisäksi toimisimme muiden kaupunkien kanssa verkostona. Tällainen vaatisi ajattelutavan muutosta, ja edellyttäisi myös yhteistyötä valtion ja muiden kuntien kanssa, mutta samalla avaisi myös mahdollisuuksia kokonaan uudenlaiselle alueelliselle yhteistyölle – ja toivottavasti myös laajemmalle ja kokonaisvaltaisemmalle hyvinvoinnin kasvulle.

Samalla olisi toki välttämätöntä huolehtia myös niistä asioista, joissa ei ole varaa epäonnistua: vaativien ilmasto- ja muiden kestävyystavoitteiden saavuttamisesta.

(Kuvat: Helsingin kaupunki, Tero Pajukallio)

Kruunuvuoren viimeinen huvila, Villa Hällebo paloi perjantaina 7. toukokuuta. Vaikka tuhoutumisen välitön syy luultavasti onkin tuhopoltto, varsinainen syy on huvilan päästäminen rappioitumaan, mihin on johtanut kaupungin vuosikymmenien takaa peräisin oleva välinpitämättömyys varsinkin esikaupungeissa sijaitsevia vanhoja, vähän myytäviä tai käyttöön muuten otettavia rakennuksia kohtaan.

Ensimmäisessä kuvassa on huvila vuonna 2000. Toisessa viime syksynä.

Hyvin tyypillisesti näitä vanhoja rakennuksia olisi vuosien ja vuosikymmenten varrella ollut moni valmis vapaaehtoisesti korjaamaan ja ylläpitämään. Näin Hällebonkin kanssa. Vielä tammikuussa jo pahasti rapistuneen huvilan suhteen oli vireillä toiveikkuutta.

Valitettavasti Hällebon kohtalo on kaikkea muuta kuin poikkeuksellinen. Sama kohtalo on ollut monella muullakin, varsinkin esikaupunkialueella sijaitsevalla vanhalla rakennuksella. Kaupungilla ei ole ollut halua eikä varaa niitä kunnostaa ja ylläpitää, mutta ei myöskään intoa antaa kaupunkilaisten ottaa niitä vastuulleen.

Yritin itse suunnilleen kymmenen vuotta sitten pelastaa Herttoniemen Fastholmassa sijainnutta huvilaa Fastholman huvila. Siihen huvilaan oli minulla henkilökohtainenkin suhde, sen oli nimittäin rakentanut kesäpaikakseen vanginvartijana Sörnäisissä työskennellyt isoisäni isä, ja kun olin lapsi se oli vielä isovanhempieni sukupolven kesäpaikkana.

Fastholman huvilasta innostui iso joukko herttoniemeläisiä ja muita helsinkiläisiä, vapaaehtoiset kunnostivat huvilaa, järjestivät siellä tapahtumia ja pitivät kahvilaa. Ensin toiminta ajettiin alas, sitten huvila rappeutui entisestään, ja kun tyhjäksi jäänyt huvila vallattiin, kaupunki jyräsi myös itse huvilan.

Tällainen vanha rakennuksiin sitoutunut kulttuuriperintö vähenee Helsingissä koko ajan, mutta olisi korkea aika löytää ryhtyä antamaan jäljellä oleville arvostusta, ja saada myös kaupungin kiinteistöistä vastaavien virkamiesten asenteita ja toimintamalleja sellaisiksi, että kaupunki paremmin tukisi tällaisia aktiivisten kansalaisten pyrkimyksiä lähiympäristönsä kehittämiseksi, kunnostamiseksi ja suojelemiseksi. Välinpitämättömyys tuntuu monesti olleen syvällä virkamiehistössä, aina poliittista johtoa ei ole edes informoitu siitä mitä virkamiehet ovat rakennuksille tehneet. Ennen kaikkea pitää pystyä tekemään päätöksiä, aika on vanhojen rakennusten vihollinen, ellei niitä ylläpidetä.

Fastholman kohtalosta neuvotellessamme ja sen kunnostusta suunnitellessamme huomasimme, että samat toimintatavat, jotka soveltuvat kaupallisesti paremmin hyödynnettävän tilan vuokraamiseen tai myymiseen eivät siltikään sovellu vanhempiin, vaikeampiin ja erikoisempiin rakennuksiin. Silti näillä rakennuksilla ja tiloilla voi olla valtavasti muuta arvoa lähiympäristölleen, jos ne vaan saadaan käyttöön ja ennen pitkää myös parempaan kuntoon.

(Hällebon kuvat: Heidi Richert ja Merja Vesander, molemmat Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista)