Jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, meidän on palattava puhumaan arvoista ja merkityksistä.

Populistisen nationalismin hämmentävä voittokulku osoittaa, että olemme erään aikakauden lopussa. Maailman tilanne ja ihmiskunnan valtavat haasteet ilmastonmuutoksesta robotisaatioon ja työn murrokseen vaatisivat perusteellisia globaalin mittakaavan yhteiskunnallisia muutoksia, mutta ilmeisesti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan kannattajilla ei ole ollut tarjota joko riittävän uskottavaa tulevaisuusvisiota, tai kykyä ja rohkeutta ottaa tilanteen vaatimaa arvojohtajuutta, kun houkutus langeta populistien tarjoamiin menneisyyttä nostalgisoiviin petollisiin lupauksiin on käynyt monelle suureksi. Toisella puolella vastassa ovat kasvava epävarmuus, eriarvoisuus ja pelko oman aseman menettämisestä, kun taas toisella lupaus jonkin menneisyydestä löytyvän nostalgisoidun suuruuden palauttamisesta.

Nationalismin, populismin ja muukalaisvihan taustalla on tietenkin myös ilmeisiä taloudellisia tekijöitä, mutta vielä syvemmin niitä nostaa yhteiskuntien epäonnistuminen keskeisessä tehtävässään: merkityksellisyyden, osallisuuden ja turvallisuuden tunteen luomisessa. Niin kauan kuin talous kasvoi ja työtä riitti, useille riitti tunne siitä, että oli matkalla kohti parempaa, mutta talouden kasvun nyt hidastuttua -- kenties pysyvästi -- monet kokevat jäävänsä tyhjän päälle -- eikä siis pelkästään taloudellisesti, vaan myös moraalisesti.

Jos elämässä ei muuten löydy syvempiä merkityksiä, niin niitä lähdetään hakemaan toisaalta, esimerkiksi nationalismista: oman kansan ja etnisyyden korostamisesta. Psykiatri Hannu Lauerma arvioi rasismin olevan "pikkuporvarillinen yritys olla aatelinen". Erottautuminen mustista, muslimeista tai maahanmuuttajista vahvistaa tunnetta omasta arvosta -- vaikkakin valheellisesti ja toisten kustannuksella -- ja samalla luo tunnetta kuulumisesta paremman ja etuoikeutetun joukon piiriin.

Kuitenkin, vaikka siltä ei juuri nyt näytäkään, kehitys kulkee kohti globaalimpaa, verkottuneempaa ja ekologisempaa maailmaa ja ihmistä. Vaikka liberaalit ja moniarvoiset yhteiskunnat ovatkin nyt ongelmissa, yhteiskunta tuskin voi olla hyvinvoiva ja menestyvä muunlaisena kuin juuri liberaalina, suvaitsevaisena ja demokraattisena. Tilapäisistä taka-askelista huolimatta pysyvää paluuta yhtenäiskulttuuriin ja autoritääriisin johtajiin ei ole.

Meillä liberaalin, suvaitsevaisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajilla on siis vakavan miettimisen paikka. Käynnissä on maailmankuvien kamppailu, ja yhteistyöhön ja suvaitsevaisuuteen perustuvalla maailmankuvalla ei mene juuri nyt kovin hyvin.

Vastataksemme haasteeseen meidän pitää onnistua entistä paremmin kommunikoimaan sellainen positiivinen ja uskottava maailmankuva ja tulevaisuusvisio, joka ei lähde liikkeelle vihasta, vaan rakkaudesta, ja joka ei käytä polttoaineenaan pelkoa, vaan rohkeutta. On puhuttava sellaisen maailmankuvan puolesta, jossa jokainen meistä on merkityksellinen, jossa jokainen voi kokea olevansa osallisena muutoksessa kohti parempaa maailmaa, ja jossa yhteisö ja yhteiskunta on se, joka puolustaa jokaisen ihmisarvoa myös silloin kun olosuhteet ympärillä muuttuvat rajusti. Tämä meidän on tehtävä uskottavammin kuin ne, jotka haluavat meidän käpertyvän itsemme, rotujemme ja valtioidemme ympärille.

On otettava se askel, jota monet mielellään usein välttäisivät: astuttava ulos huolestuneen, kriittisen tai sarkastisen kommentoijan roolista ja ryhdyttävä puhumaan myös niistä asioista, jotka eivät kuulu vain objektiivisesti tarkasteltavien asioiden piiriin, vaan osaksi maailmankatsomuksia ja vakaumuksia. Puolustettava siis lähimmäisenrakkautta, kaikkien ihmisarvoa, yhtäläistä ihmisyyttä ja tulevien sukupolvien oikeuksia, vaikka vallitseva rationaliteetti vannoisikin itsekkyyden nimeen. Harrastettava myötätuntoa ja huomioitava heikoimpia, vaikka nyt maailmassa näyttäisivät pärjäävän kylmät egomaanikot. Oltava tinkimättä totuuden puolella.

Viha, valheet ja itsekkyys ovat voimakkaita vastustajia, ne syttyvät paljon helpommin kuin rakkaus, totuus ja epäitsekkyys. Aina ajoittain ne tuntuvat dominoivan, mutta synkistä ajoista on aina noustu entistä parempaan: oikeudenmukaisempaan ja viisaampaan maailmaan.

Vuosi 2016 on osoittanut, että toisin kuin uskottiin, historia ei ole loppunut, eikä maailmaa ole mahdollista hallita vain taloudellisen ja teknisen rationaliteetin varassa. Ihmisillä on halu olla muutakin kuin ekonomisia subjekteja ja muitakin tarpeita kuin vain kulutustarpeita, ja jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, nämä täytyy taas kerran ryhtyä ottamaan paremmin huomioon niin politiikassa kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Satavuotisjuhlissaan suomalainen yhteiskunta on suurempien haasteiden edessä kuin koskaan ennen. Toki vaikeita aikoja on ollut ennenkin, mutta nyt meitä on vastassa monitahoinen globalisaation, teknologian kehityksen ja työn murroksen, ilmastonmuutoksen ja resurssien niukkuuden toisiinsa kytkeytynyt haastevyyhti. Eikä moniinkaan satavuotiaan Suomen haasteisiin ole mahdollista löytää yksinkertaisia ratkaisuja -- puhumattakaan siitä, että ne yleensä olisivat ratkaistavissa yksin suomalaisin voimin.

Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta kuitenkin kärsii jonkinlaisesta näköalattomuudesta. Useinkaan suomalaisille ei ole vieläkään ihan helppoa hyväksyä sitä, että ne reseptit, joilla suomalainen hyvinvointi rakennettiin edellisten vuosikymmenten aikana, eivät enää sellaisenaan toimi. Uutta Nokiaa ei tule ja metsää kasvaa halvempienkin tuotantokustannusten maissa. Suomalaiset ovat pitäneet vahvuuksinaan kykyään yhteistoimintaan ja ongelmien ratkaisemiseen, mutta yhteistyön ja rohkean tulevaisuusorientaation sijaan yhteiskunnassa nousussa ovat olleet ennemminkin pessimismi, vastakkainasettelut ja menneeseen takertuminen.

Onneksi Suomen henkinen ilmapiiri ei kuitenkaan koostu yksinomaan sisäänpäin kääntyneestä synkistelystä, vaan Suomessa jatkuvasti harjoitetaan myös avointa ja rohkeaa, tietoon ja tutkimukseen perustuvaa ajattelua, ja ollaan myös halukkaita kokonaan uusien asioiden kokeilemiseen. Juuri tällaista kokeilullista yhteiskunnan kehittämistä myös Sitra on halunnut tukea avatessaan poikkeuksellisen suuren mittaluokan haastekilpailun yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Haastekilpailua ei voida kuitenkaan käydä ilman hyvin määriteltyjä haasteita. Kilpailuun sopivien haasteiden kirkastamiseksi Sitran Ratkaisu 100 -kilpailu kutsui kokoon kaksikymmentäviisi eri puolelta Suomea saapunutta eri alojen ihmistä hakemaan sellaisia haasteita, jotka olisivat realistisesti ratkaistavissa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Sitran tarjoaman tukevan valmistelurahan turvin. Työ ei kuitenkaan lähtenyt nollasta, sillä pohjamateriaaliksi oli kerätty joukkoistamalla valtava määrä hyvin erilaisia suomalaisen yhteiskunnan kohtaamia ongelmia, joiden pohjalta lähdimme jalostamaan kourallista sellaisia yhteiskunnallisia haasteita, joihin olisi mahdollista löytää aivan uudenlainen ratkaisu kokeilevan miljoonan euron rahoituksen saavan projektin kautta.

Siihen nähden, että maailmassa tuntuu nyt korostuvan eri ryhmien heikkenevä yhteisymmärrys, oli koko pari kuukautta kestäneen prosessin yksi keskeinen huomio se, miten samansuuntaisesti lopulta asioita pohdittuamme näimme suomalaisen yhteiskunnan kohtaamat haasteet ja myös miten samalla tavalla hahmottelimme niihin mahdollisia ratkaisuja. Toki painotuksemme ja innostuksemme kohteet erosivat toisistaan taustojemme ja kiinnostustemme kautta, mutta näimme melko samalla tavalla Suomen tarvitsevan esimerkiksi enemmän rohkeutta luopua menneestä ja astua totutun ulkopuolelle, enemmän yhdessä tekemistä ja avarakatseisuutta sekä laajempaa käsitystä työstä ja hyvinvoinnista. 8.9. avautuvaan äänestykseen tulevat haasteet nousevat kaikki tavalla tai toisella näistä lähtökohdista.

Voittavalle tiimille tarjolla oleva miljoonan euron palkinto tulee takaamaan sen, että ratkaisun kokeileminen ei jää ainakaan niukoista resursseista kiinni. Kuitenkin koska kilpailuun tulevat haasteet ovat pohjimmiltaan yhteiskunnallisia -- ei siis lähtökohdiltaan niinkään esimerkiksi teknisiä tai tieteellisiä -- jää onnistuminen maan ja maailman muuttamisessa silti riippuvaiseksi osin myös siitä, kuinka valmiita ja vastaanottavaisia yhteiskunta, sen eri toimijat ja instituutiot ovat kehitettävälle ratkaisulle.

Kokeilukulttuurista on puhuttu paljon. Nyt sellaiseen on tarjolla rahaa, toivottavasti sille on myös yhteiskunnassa tilaa.

Adolf Eichmann oli tavallinen saksalainen insinööri, tolkun ihminen joka vain teki työtänsä: tehokkaasti, kuuliaisesti ja tehtäviään kyseenalaistamatta. Kun hänet vuonna 1961 tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja syylliseksi satojentuhansien kuolemaan, hän vakuutti vain noudattaneensa saamiaan ohjeita ja kertoi ettei koe itseään syylliseksi. Viimeisinä sanoinaan ennen teloitustaan Eichmann kertoi kuolevansa uskossa Jumalaan.

Saksan evankelinen kirkko näki itsensä keskeiseksi saksalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan peruspilariksi, eikä kirkon ja valtion välille haluttu synnyttää jännitteitä. Kun natsit nousivat valtaan ja kirkonkin piirissä alettiin puhua saksalaisista kristityistä, muodostivat ne kristityt jotka eivät suostuneet ajatukseen kirkon alisteisuudesta valtiovallalle Tunnustuskirkon, joka piti kiinni kirkon riippumattomuudesta valtiosta. Sen johtajista monet kuolivat keskitysleireillä ja vankiloissa.

En puhu nyt natsi-Saksasta väittääkseni, että suomalainen yhteiskunta olisi lähelläkään sen henkeä. Ikäviä ajatuksia ja aatteita on kyllä ilmassa, mutta luotan kyllä valtavirran tolkullisten suomalaisten järkeen, hyvyyteen ja rohkeuteen. Vaikka vihaa lietsotaan, niin sellainen ei meihin tehoa. Meidän haasteemme on hiljaisuutemme, voisimme kyllä useamminkin avata suumme oikeiden asioiden puolesta, että emme antaisi liikaa ilmatilaa vihaa ja pelkoa lietsoville räyhähengille.

Kuitenkin kun kirkon toimintaa ja periaatteita vastaan hyökätään sekä esittämällä epätosia väitteitä, että vaatien kirkkoa luopumaan omista periaatteistaan valtiovallan hyväksi, en voi olla kirkkoa puolustamatta.

Ensiksi, on esitetty väite siitä, että arkkipiispa olisi väittänyt kirkon olevan tarjoamassa jotain vaihtoehtoista turva- tai piilopaikkaa niille, joille valtio ei ole turvapaikkaa myöntänyt. Joko lauantaiseen haastatteluun tutustuttiin vain MTV3:n hieman moniselitteisen otsikon verran, tai sitten asioita vääristeltiin tarkoituksella tai yksinkertaisesti ymmärtämättömyyttä. Haastattelussa tästä aiheesta nimittäin käytiin vain tämä keskustelu:

Toimittaja Kari Pyrhönen: "Onko kirkko varautunut näihin paperittomiin turvapaikanhakijoihin, jotka pakenevat ja hakevat ehkä turvaa kirkosta?"

Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Silloin kun ihminen on sellaisessa tilanteessa, että se hakee turvaa, niin kirkon ovet eivät ole kiinni. Ja tähän on varauduttu ja tästä on keskusteltu ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset otetaan vakavasti, mutta me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois."

Suomi on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio, ja toivottavasti se sellaisena pysyykin. Kuitenkin oikeusvaltiossakin voi käydä niin, että poliisi sotkeutuu huumekauppaan, oikeusistuin tekee virheitä tai turvapaikkaa myöntävä viranomainen ei kiireessä ota kaikkea näyttöä huomioon. Siksi oikeusvaltiossa päätökset täytyy voida kyseenalaistaa, ja joskus myös kirkolta voidaan pyytää tällaiseen raskaaseen prosessiin apua. Usein on pyydettykin, ja virheellisiä päätöksiä on pystytty oikaisemaan.

Vähimmillään kirkon tarjoama apu voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että karkotuksestaan ahdistuneelle ihmiselle keitetään pannullinen kahvia, keskustellaan, kenties kuljetaan mukana sen hetken matkaa kun ihminen jättää hyvästit Suomelle -- maalle, johon oli toivonut voivansa muuttaa. Monista kommenteista on paistanut läpi ajatus, että tämäkin on liikaa, että niille jotka eivät turvapaikkaa ole saaneet, ei saisi osoittaa edes empatiaa. Sellainen on puhdasta ilkeyttä.

Toiseksi, on kuitenkin mahdollista, että oikeusvaltiokin alkaa lipsua oikeudenmukaisuuden periaatteista, kohdella ihmisiä eriarvoisesti, karsia ihmisoikeuksia, ja ryhtyy vaatimaan, että sen kansalaiset asettavat kuuliaisuuden valtiota kohtaan kaiken muun edelle. Niin kävi Saksassa, niin on käynyt monessa muussakin maassa, eikä ole mahdotonta, että niin voi käydä vielä joskus Suomessakin. Silloin kenen tahansa moraalisen henkilön on noustava valtiota vastaan ja osoitettava sanoin ja teoin, että sellainen ei käy. Ja kirkon olemukseen tällainen kuuluu jopa aivan keskeisesti, sillä koko kristinusko on lähtöisin kansalaistottelemattomasta Jeesuksesta, joka teloitettiin tämän asetettua rakkauden ja oikeudenmukaisuuden niin uskonnollisten sääntöjen kuin valtiollisen kuuliaisuuden edelle.

Siksi minulle jäsenyyteni kirkkoon on myös henkilökohtainen mielenilmaus siitä, että valtio ei ole moraalin eikä oikeudenmukaisuuden absoluuttinen mittari, kuten myöskään raha ei ole ihmisarvon mittari. Ne, jotka vaativat kirkkoa lopettamaan yhteiskunnallisista asioista puhumisen ja keskittymään vain tuonpuoleisuuteen, vaativat kirkkoa luopumaan omasta olemuksestaan.

Planeetan lämpötilaennätykset menivät taas kirkkaasti rikki. Ja siitä me olemme käsittämättömän hiljaa.

On yksi asia, josta suurimmat mediat oikeasti ovat käsittämättömän hiljaa. Se asia on tämä tässä.

Kun joulukuussa Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin pyrkimyksestä rajoittaa seuraavien vuosikymmenten toimepiteillä maapallon lämpötilan nousu 1.5 asteeseen, meni vain kaksi kuukautta ja ja raja meni jo rikki! Kyseessä on toki vain yhden kuukauden mittaustulos, mutta asiantuntijat ovat tyrmistyneitä. Mitään vastaavaa lämpötilan nousua ei koskaan ennen ole tapahtunut.

Koko talvi on ollut kummallinen. Suomen kylmä tammikuu oli hetkellinen poikkeus, sillä arktisen alueen lämpötila oli tammikuun aikana peräti 7,5°C yli pitkän ajan keskiarvon. Yksittäisinä päivinä globaali lämpötila on ylittänyt jopa kahden asteen rajan, jota maapallon ei pitänyt ylittää ennen vuotta 2100!

Valitettavasti tämä on kuitenkin vasta esimakua siitä mitä on tulossa ellei ilmastonmuutosta saada nopeasti kuriin.

Ottaen huomioon kuinka merkittävästä, jopa koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavasta asiasta on kyse, puhumme mitättömän vähän siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen Pariisissa sovittuun 1,5 asteen tavoitteeseen todella merkitsee. Erityisen äänekkäästi vaikenemme siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen merkitsee meille itsellemme ja elämäntavoillemme. Se keskustelu on kohta kuitenkin laajemminkin alkamassa, sillä kuten Guardian uutisoi, myös Euroopan Komissio kehottaa eurooppalaisia maita valmistautumaan keskusteluun "perustavanlaatuisista elämäntapamuutoksista" ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.

Olemme yhteiskuntana aika pitkälti vieläkin laittaneet toivomme yksin teknologian kehityksen mahdollisuuksiin ratkaista länsimaisen elämänmuodon perustavanlaatuiset kestävyysongelmat. Vaikka teknologiat ovat ottaneet monia rohkaisevia loikkia, on silti epätodennäköistä, että teknologinen kehitys ja puhtaiden teknologioiden käyttöönotto etenisi sellaista vauhtia, että kasvihuonekaasujen kasvu ja planeetan lämpötilan nousu olisivat pysäytettävissä yksin niiden kautta. Tarvitaan muutosta myös käyttäytymisessämme. Kestävämpi tapa elää maapallolla ei voi perustua materian ja polttoaineiden kulutukselle ja niiden loputtomalle kasvulle, vaan on opittava elämään planeetan resurssien rajoissa -- tai varautua romahtaneen ekosysteemin ja resurssisotien helvettiin.

Hiljalleen on alettu ymmärtää, että pelkkä nykyisen järjestelmän hienosäätö ei riitä, vaan tarvitsemme myös uusia prioriteetteja -- globaalia elämäntapamuutosta. Yksi hienoimmista ja selkeimmistä esityksistä tästä aiheesta on yllättäen -- ja ehkä sittenkään ei niin yllättäen -- paavi Fransiscuksen viime kesänä julkaisema Laudato Si-teksti. Jos sitä ei ole lukenut, se kannattaa lukea: siinä paavi -- ja paavin apuna toiminut monitieteellinen työryhmä -- esittää hienosti sen, miten ilmastonmuutoksen torjunta on kytköksissä myös kysymyksiin esimerkiksi köyhyydestä, oikeudemukaisuudesta ja elämäntavoista. Maapallo on nähtävä systeeminä, jossa kaikki on keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Piispa Irja Askola sanoo sunnuntain Helsingin Sanomien haastattelussa, että "synnin palkka tarkoittaa sitä, että menettää kontaktin itseensä ja läheisiin". Tähän voisikin lisätä vielä yhden tason: olemme menettäneet myös kontaktin elämää ylläpitävään planeettaan ja ymmärryksemme siitä, että ihmiskunnan elämän jatkuvuus on siitä täysin riippuvainen.

Tavoite päästä eroon kasvihuonepäästöistä vaikuttaa vaikealta, jopa ylivoimaiselta. Elintasomme ja ylipäätään koko länsimaisen kulttuurin viimeisen parinsadan vuoden kehitys on pohjannut juuri fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Saamme siis kiittää omasta hyvinvoinnistamme pitkälti niitä samoja asioita jotka ovat viemässä meitä kohti tuhoa.

Kun katastrofi on vältettävissä vain ennennäkemättömällä globaalilla muutoksella, on helppo vaipua epätoivoon, kieltäytyä uskomasta koko asiaa tai yksinkertaisesti vain sulkea silmänsä. Ikävät tosiasiat eivät kuitenkaan poistu sillä, että niistä vaietaan. Kyynisyydelle ei myöskään saa antaa periksi, asioihin ja maailman tilaan pystyy vaikuttamaan.

Vaikka yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat mitättömiltä, meillä ei kuitenkaan ole muuta paikkaa aloittaa kuin omasta itsestämme. Arkiset yksilötason ekologiset valinnat -- sellaiset joista esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa Ekopaasto-kampanjassa puhutaan -- nähdään usein tyylivalintoina ja elämäntapafiilistelynä, mutta niissä on kyse paljon syvemmästä asiasta: niiden kautta tehdään todeksi sitä kestävämpää elämäntapaa, jota kohti meidän pitäisi olla menossa. Ne osoittavat vahvaa uskoa siihen, että liki mahdottomaltakin näyttävä voi muuttua mahdolliseksi.

Elämäntapamuutosten lisäksi meidän pitää kuitenkin myös pitää itse asiasta meteliä. Vaikeista ja elintärkeistä asioista ei saa vaieta.