Kävin viime vuoden lopulla muutaman päivän minireissulla Puolassa, ja tajusin kuinka heikosti tunnenkaan Puolaa, vaikka se on suuri maa ja samalla tavalla maata pitkinkin yön yli matkaamalla Helsingistä saavutettavissa kuin vaikkapa Ivalo.

Puola-tiedon tarpeeseen alkuvuodesta ilmestyikin sitten tämä kirja, joka mainiolla tavalla rakentaa siltaa sekä Puolan nykyhetken ja historian, että Puolan ja Suomen monella tavalla toisiinsa kytkeytyneiden - ja myös toisistaan ratkaisevilla tavoilla poikkeavien historioiden välille.

Keskeinen kysymys kirjassa on se, onnistuuko Puola katkaisemaan polarisaation kierteen, ja säilyttämään oikeusvaltion ja demokratian. Sankariksi tässä nousee Puolan kovia kokenut kansa, jonka suhde valtioon ja päättäjiin on paljon etäisempi kuin suomalaisilla, ja joka siksi myös kykenee osoittamaan toisenlaista oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä kuin valtion toimien perään huutelevat suomalaiset.

Puolan rooli ei kriisiytyneessä Euroopassa ole ainakaan vähenemässä. Tämä naapuri on kyllä hyvä tuntea, paitsi kirjojen kautta, myös henkilökohtaisesti.

Henkilökohtainen tulokseni kuntavaalissa oli 231 ääntä, se on ihan kelpo tulos ja kaksi ääntä enemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa - suunta on siis nousujohteinen. Valtuustopaikka toki jäi kauas, mutta Helsingin kaupunkipolitiikassa vaikuttamisen kanavia on toki paljon muitakin kuin vain valtuuston penkkien kuluttaminen.

Kuten kuvasta näkyy, kannatukseni painottuu vahvasti tänne Helsingin itäiseen saaristoon - suunnilleen puolet tuloksesta tulikin täältä. Laajasalon tuloksissa olinkin ihan kärkikahinoissa.

Kiitos luottamuksesta kaikille äänensä antaneille ja lukuisille kannustavia viestejä lähettäneille! Äänet eivät menneet hukkaan, sillä valtuustoon valittiin Vihreiden joukosta erittäin fiksua porukkaa. Tunnelma Korjaamon vaalivalvojaisissa oli oikein positiivinen ja toiveikas.

Kansalaiset, jos toivotte tietynlaista politiikkaa, auttakaa ehdokkaitanne. Sen ei tarvitse tarkoittaa välttämättä enempää kuin sitä, että jaatte somessa niiden julkaisuja ja suosittelette suosikkejanne kavereillenne.

Suurin uhka demokratiaa kohtaan juuri nyt on se, että rahalla saa koko ajan enemmän valtaa. Vielä emme Suomessa ole siinä, missä Yhdysvallat, mutta kyllä kuntavaaleissakin kohta näkyy hyvin se, ketkä saavat runsaimmin rahakkaiden lahjoituksia ja luultavammin siksi myös ajavat muutenkin vallakkaiden etuoikeuksia. Sosiaalisen median piti olla se kanava, joka demokratisoisi median ja tarjoaisi kenelle tahansa mahdollisuuden tavoittaa suuria massoja, mutta toisin kävi. Somekanavat muutamia tuoreita myönteisiä poikkeuksia lukuun ottamatta eivät juuri tarjoa näkyvyyttä muille, kuin niille joilla on riittävästi paalua siitä maksaa. Siis ainakaan ilman, että viestien suhteen myötämieliset ihmiset antamat oman vetoapunsa yksinkertaisesti kannattamiaan viestejä jakamalla.

Demokratia ei tarkoita vain sitä, missä neljän vuoden välein vaaleissa valitaan pieni joukko edustamaan kaikkia muita, vaan kaikkea muutakin kansalaiskeskustelua, kannustamista ja vastustamista. Siis edes näin vaalien alla, antakaa äänenne moniääniselle demokratialle, maksimoikaa oma vaikutusvaltanne, suositelkaa suosikkejanne ja jakakaa kannattamianne viestejä omille verkostoillenne

Jos tässä tuntuu olevan järkeä, sitä voi vaikka heti harjoitella jakamalla esimerkiksi tämän viestin. 😁

Mitä kuuluu pasifismille ja miten pitäisi puhua rauhasta, kun maailma militarisoituu?"  Rajalla-podcastissa aiheesta keskustelevat siviilipalveluksen käynyt kirjailija Antti Hurskainen, joka nyt näkee asiat toisin kuin nuori itsensä, armeijassa sissiksi ja tarkka-ampujaksi koulutuksen saanut Suomen Kristillisen Rauhanliiken puheenjohtaja Jussi Ojala sekä Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski.

Jos aiemmin ajateltiin, että uskontojen aika on jo mennyt ohitse, niin nyt niiden merkitys globaalistikin näyttää merkittävästi nousseen. Mitä oikein on tapahtunut? Miksi niin moni on juuri nyt löytänyt uskonnon antamaan elämälleen turvaa? Ja miltä näyttää uskontojen ja kenties koko maailmankin tulevaisuus? Podcastissa on vieraana Teppo Turkki, tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut erityisesti Itä-Aasiaan. Hän myös kirjoittaa suosittua Itätuulen tuomisia blogia. Äänessä myös Rajalla-podcastin vakiokeskustelijat Marjo Kiljunen, Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski.

Ehdokkuus kuntavaaleissa on tietynlaista hölmön hommaa. Paitsi että se vaatii pirusti työtä, se ottaaa myös rahaa. Oman rahan sijoittaminen ehdokkuuteen on huono investointi: jos vaaleissa menestyy, saa palkkioksi lisää työtä, mistä maksetaan vaadittuun työmäärään nähden melko vaatimattomat kokouspalkkiot, josta puolue vie osan ja verottaja vielä lisää.

Keskimääräinen helsinkiläinen läpimennyt ehdokas käytti edellisissä vaaleissa rahaa vaaleihin 8385€. Monikaan ei pysty tai ole halukas tekemään vain omilla rahoillaan tämän mittaluokan riskisijoitusta. Eniten rahaa vaaleissa käyttävät eivät välttämättä ole niitä, joila olisi kaupungin hyväksi eniten annettavaa, vaan niitä, joita tukevat varakkaat sukulaiset, etujaan ajavat yritykset tai joiden tukena ovat esimerkiksi ammattiliitot.

Hyviä asioita ajavalle ehdokkaalle lahjoittaminen on vahva demokratiateko. Helsingin vihreät ehdokkaat, minä mukana, löytyvät täältä. Sopivaa ehdokasta klikkaamalla löytyy myös lahjoituslinkki. Lahjoituksen tulokset näkyvät siinä, että ehdokas näkyy. Yksikään naama ei ilmesty mainokseen ilman, että ehdokas on mainoksen jollain rahalla maksanut.

Pepe Willberg ja Jukka Eskola statement Otto Donnerin sävellysten pareissa Savoy-teatterissa 31.1.2025

Nyt saattoi käydä niin, että vuoden paras keikka oli ehkä jo tammikuun viimeisenä päivänä.

En oikein osannut odottaa mitään aivan erityistä, mutta siitä lähtien kun Savoy-teatterin verhot avautuivat, musiikki vei mukanaan, ja oli tunne että on osana suurta taidetta. Moni senioripainotteisessa yleisössä oli varmaankin saapunut kuuntelemaan poplegenda Pepe Willbergiä, kovimmat Jukka Eskolan jazzystävät ehkä olivat kuulleet kokoonpanon jo G-livelab -keikoilla, mutta Savoy-teatterissa esiintyi nyt näiden ja muiden loistavien taiteilijoiden välityksellä edesmennyt Otto Donner.

Usein kestävä taide on sellaisia, joka syntyessään on ehkä hetken hurmaa, mutta jonka pysyvä arvo tunnistetaan vasta paljon myöhemmin. Esimerkiksi kestosuosikkini Johann Sebastian Bach sävelsi arkityössään Tuomaskirkon kanttorina kaikenlaisia nopeaan kulutukseen tarkoitettuja musiikkikappaleita, mutta niiden ajaton mestarillisuus hoksattiin vasta paljon myöhemmin.

Väitän, että vähän sama juttu on tapahtunut Henrik Otto Donnerin sävellysten kanssa. Monet Donnerin sävellyksistä syntyivät aikalaisrunoilijoiden tekstehin nopeasti, Willberginkin kertomuksen mukaan 1960-luvun lopun Pori Jazzin yössä muun bändin puuhaillessa kuka mitäkin, mutta näin yli 50 vuotta sävellysten synnyn jälkeen lopputulos kuulostaa samalla syntyajankohdaltaan, mutta myös ajattomalta. Ei ole mitään syytä, miksei tämä musiikki liikuttaisi myös sadan vuoden kuluttua.

Konsertti ei kuitenkaan olisi ollut niin poikkeuksellisen erinomainen, ellei siinä olisi esiintynyt ihmeellisellä tavalla sointinsa, herkkyytensä ja tulkintakykynsä säilyttänyt Pepe Willberg ja suomalaisen jazzin kirkkaimpaan kärkeen kuuluva Jukka Eskola Statement. Miten on mahdollista, että 78-vuotiaan Pepe Willbergin lauluäänessä ei ole minkäänlaista seniorimiinusta? Tulkinta on vähintään yhtä hyvää, kuin silloin kun nämä kappaleet levytettiin. Ja Jukka Eskolan bändi on yksinkertaisesti tajuttoman kova. Mestarillisuus välittyi ilman minkäänlaista alleviivausta: biisit olivat samaan aikana uskollisia Donnerin sävellyksille, mutta oli selvää että tarkoitus ei ole vain apinoida originaalia.

Näitä keikkoja samalla kokoonpanolla ja ohjelmistolla saattaa tulla vielä lisää. Tämä kannattaa käydä kuuntelemassa. Ja niin Otto Donnerin säveltämiin Love Records -originaaleihin, kuin myös keikalla julkistettuun tuoreeseen levyyn kannattaa tutustua, ne eivät ole vain pastisseja ajastaan, vaan nyt voi jo sanoa, että kuuluvat suomalaisen kulttuurin kestäviin merkkiteoksiin.

Olin jossain vaiheessa jo päättänyt, että en lähtisi kuntavaaleihin uudestaan ehdolle. En erityisesti kaipaa elämääni lisää kokouksia ja kampanjoinniksi kutsuttu itsensä myyminen kuuluu epämiellyttävimmiksi tuntemiini asioihin.

Lykkäsin päätöstä pitkälle, mutta päätin lopulta, että kun minulla joka tapauksessa on taipumus puuttua asioihin, jotka minullekin kuuluvat, niin parempi ottaa se homma jatkossakin tosissaan. Se mitä olen kaupunkipoliitiikan piirissä ja Vihreiden edustajana esimerkiksi ympäristö- ja lupajaostossa viimeisen neljän vuoden aikana tehnyt, on myös ollut merkityksellistä ja toivottavasti myös jossain määrin vaikuttavaa.

Niinpä tässä taas ollaan, huhtikuussa on vaalit. Sen kunniaksi tässä tiettävästi elämäni ensimmäinen saliselfie.

Lähden vaaleihin puolustamaan kaupunkiluontoa, lähidemokratiaa ja omaleimaisia helsinkiläisiä kaupunginosia, seuraavin viestein.

Kotikaupunkini Helsinki kuuluu parhaimmistoon sen suhteen, mitä kaupungeissa maailmalla on ylipäätään tarjolla. En tiedä toista kaupunkia, joka tarjoaa yhtä korkeaa elämisen laatua: upean luonnon ja Itämeren syleilyyn rakentunut kaupunki, joka on samaan aikaan riittävän suuri, että se voi tarjota kaiken sen mitä muutkin suurkaupungit, mutta samalla riittävän pieni, että se on välttynyt monilta muiden suurten kaupunkien ongelmilta.

Samalla Helsinkiä uhkaa kuitenkin moni sellainen asia, joka uhkaa tehdä Helsingistä vähemmän Helsingin. Helsingin eri alueet uhkaavat muuttua tylsemmiksi ja vähemmän omaleimaisiksi. Kaikki eivät ymmärrä tai anna arvoa helsinkiläiselle elämäntavalle, jossa kaupunkilaisuuteen kuuluu esimerkiksi se, että luontokaan ei koskaan ole kaukana. On vaikuttajia, jotka näkevät lähiöt jotenkin keskeneräisenä tai puutteellisen kaupunkina ja lähiluonnon vain rakennusmaavarantona. Tällaista olen vastustanut ja tulen vastustamaan.

Juuri näistä samoista syistä viime vuosinakin on asukkaiden ja kaupungin välille noussut konflikteja, joissa paikalliset asukkaat ovat usein kokeneet jäävänsä suunnitelmien jalkoihin ja valmistelukoneiston jyräämäksi. Kaupungilla on vuorovaikutusprosesseja, mutta ne eivät vaikuta niin paljon kuin pitäisi, ja niiden tulokset saatetaan toisinaan suorastaan sivuuttaa. Helsingistä vaikuttaa tulleen liian suuri nykyiselle hallinnolle, ja demokratia on uhattuna, kun paikallisesti merkittäviä päätöksiä saattavat tehdä päättäjät, joilla ei ole mitään omakohtaista yhteyttä päätöstensä vaikutuksiin. Siksi tulee edistää sitä, että päätösvaltaa siirtyy entistä konkreettisemmin myös paikallisemmalle tasolla, kaupunginosiin. Tulen edistämään lähidemokratiaa.

Kolmanneksi, Suomen on vallannut toivottomuus ja tulevaisuususkon puute. Helsingin ei ole mikään pakko langeta samaan ankeuteen, vaan Suomen suurimmalla kaupungilla on mahdollisuus ja vähän velvollisuuskin paikata sitä, mitä muut ovat rikkoneet. Perusjuttujen - koulujen, terveydenhoidon, kulttuurin - on yksinkertaisesti toimittava. Näissä vaaleissa on syytä äänestää arvopohjansa mukaisesti: oikeusvaltion, demokratian, kaikkien tasavertaisen kohtelun, reilun ja heikommista huolta pitävän yhteiskunnan puolesta. Helsingin kuuluu näyttää tietä toiveikkaampaan tulevaisuuteen.

Kaupungin päätöksenteossa on tietenkin hurjan paljon muitakin tärkeitä asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä, jotka minua ajavat taas laittamaan tähän aikaani ja energiaani.

Minulla ei ole omaa kampanjaorganisaatiota, ei edes tukiryhmää. Jos näitä asioita kiinnostaa lähteä edistämään, otan mielelläni vastaan apua, tukea ja kannustusta.

Meidän olisi ehkä syytä yrittää pärjätä myös ilman amerikkalaisia alustoja

Euroopassa on nyt havahduttu siihen, että Yhdysvaltojen siirryttyä täysimittaiseen trumpilaisuuteen, Eurooppa ei voi enää puolustuksessaan luottaa vain Yhdysvaltojen apuun. Siihen emme kuitenkaan vielä ole täysin heränneet, että geopoliittisen muutoksen rinnalla on tapahtunut myös teknologiapoliittinen murros. Siinä missä Euroopan pitää panostaa paljon entistä vahvemmin itsenäiseen puolustukseen, sen tulee panostaa myös teknologiseen riippumattomuuteen. Laitteet valmistavaan Kiinaan liittyvät uhat ja riskit ovat meille selviä, mutta teknologia-alustoja dominoivaan Yhdysvaltoihin liittyvät riskit ja uhat saattavat olla vielä suurempia, sillä niihin liittyy nyt eri tavalla myös muun poliittisen painostuksen riski.

Käymme keskusteluja amerikkalaisilla alustoilla, amerikkalaiset pyörittävät sähköpostipalveluitamme, kirjoitamme tekstit, valmistelemme esitykset ja teemme laskelmat amerikkalaisten editoreilla ja ympäristöissä. Euroopan unionissa on pitkään tehty strategioita Euroopan teknologisen suvereniteetin edistämiseksi, mutta nyt yhtäkkiä tästä projektista tulikin paljon aiempaa akuutimpi. Merkit ja viestit ovat aivan selviä siitä, että Yhdysvallat on tosissaan aikomuksissaan käyttää hallitsemiaan alustoja ja teknologioita paitsi niiden samojen teknologioiden ja alustojen dominanssin vahvistamiseen, myös Euroopan painostamiseen muullakin tavoin poliittisesti mieleisekseen.

Tämän toteaminen ei edellytä mitään korkeampaa päättelyä, aiheesta on puhuttu täysin avoimesti. Yhdysvaltain tavoitteet ovat kahtalaisia: amerikkalaisten yritysten teknologinen dominanssi ja sen kautta saavutettu vaikutusvalta tulee säilyttää, eikä Euroopan unionin tulee muutenkaan rajoittaa näiden toimintaedellytyksiä esimerkiksi alustojen kautta tapahtuvaa viestintää tai algoritmeja säätelemällä.

Näitä tavoitteita pidetään niin tärkeinä, että Yhdysvalloissa ollaan valmiita käyttämään täysin suhteettomiltakin vaikuttavia painostuskeinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Esimerkiksi jo syyskuussa Trumpin vaalikampanjan aikana varapresidentti JD Vance uhkasi Eurooppaa sillä, että Yhdysvallat vetäytyy Natosta jos EU reguloi Elon Muskin X-alustaa.

Amerikkalaiset teknologioligarkit ovatkin Trumpin voiton jälkeen yksi toisensa jälkeen innolla ryömineet nuolemaan Trumpin saappaita., ja toivovat Trumpilta vastapalveluksia. Yhdysvaltain teknologiaoligarkkeja ärsyttää erityisesti Euroopan unionin lainsäädäntö, ja sen pohjalta teknologiajäteille määrätyt jättisakot. Amerikkalaisten teknologiajättien on nimittäin toistuvasti todettu rikkoneen unionin kansalaisten ja reilun markkinatalouden turvaksi luomia pelisääntöjä.

EU:n lainsäädännön rikkomisen seurauksena esimerkiksi Metalle on viime vuonna määrätty melkein 800 miljoonan euron sakko, ja edellisenä vuonna se joutui maksamaan GDPR-lainsäädännön rikkomisesta peräti 1,2 miljardin euron sakon. Myös esimerkiksi Microsoftia uhataan parhaillaan sakolla, jonka suuruus on perätin 10% sen globaalista 211 miljardin dollarin liikevaihdosta, ja Muskin X on parhaillaan digikomissaari Henna Virkkusen johtamassa tutkinnassa, jonka seurauksena se saattaa saada jopa 6 prosenttia sen globaalista liikevaihdosta vastaavat sakot. Metan Zuckerberg kertoo avoimesti tuoreessa haastattelussaan toivovansa Trumpin hallinnolta Euroopan painostamista olemaan piittaamatta amerikkalaisten yritysten rikkomuksista.

Henna Virkkunen on paljon vartijana. Taipuminen tällaisen ulkoisen painostuksen seurauksena merkitsisi luopumista keskeisistä eurooppalaisista periaatteista.

Siksi Euroopan olisikin edettävä paljon aiempaa nopeammin teknologisen suvereniteetin tavoittelussa, ja pyrittävä pääsemään palvelu palvelulta ja alusta alustalta irti riippuvuudestaan amerikkalaiseen teknologiaan. Luopuminen X:n kaltaisten vaikuttamis- ja propagandakanavien rutiininomaisesta käytöstä on vasta ensimmäinen, helppo ja itsestäänselvä askel. Sosiaalisen median kanavien ohella on siirrettävä katse myös muihin pilvi- ja SaaS-palveluihin, joita käytetään Euroopassa laajasti tavalla, jolla luovutamme valtavasti painostusvoimaa Yhdysvaltain radikaalille hallinnolle, joka ei enää suhtaudu meihin lähtökohtaisesti ystävällismielisesti.

Esimerkiksi Euroopan komissio on osoittanut huolta käytännössä melkein kaikilla suomalaisilla työpaikoilla käytössä olevan Microsoft365-ympäristön laajasta käytöstä. Komission huolena on erityisesti se, että nyt muutaman ei-eurooppalaisen yrityksen käsiin on annettu aivan kohtuuttoman paljon valtaa suhteessa eurooppalaisiin toimijoihin, ja näiden yritysten hallitseva markkina-asema mahdollistaa monenlaista kiusaa ja hankaluuksien aiheuttamista. Esimerkiksi migraatio alustalta toiselle on tietoisesti tehty mahdollisimman hankalaksi, ja kun helppoja vaihtoehtoja ei ole, käyttäjät ovat sidoksissa alustaan tavalla, joka mahdollistaa nyt kohtuullisten hintojen miltei mielivaltaisen nostamisen.

Keinoja kuitenkin on. Kuten komissiokin toteaa, parhaita tarjolla olevia keinoja teknologisen suvereniteetin lisäämiseen löytyy avoimen lähdekoodin ohjelmistojen laajamittaisesta käyttöönotosta. Laajoja tähän liittyviä projekteja onkin jo käynnissä eri Euroopan maissa. Esimerkiksi Ranskassa julkisen sektorin käyttöön on kehitteillä Microsoftin toimisto-ohjelmistojen kokonaisuutta korvaava La Suite Numerique -kokonaisuus, ja Saksassa vaikuttaa valtiollinen Zentrum Digitale Souveränität, joka samalla tavalla kehittää nimenomaan julkisen sektorin käyttöön suunniteltua OpenDesk-nimistä toimisto- ja ryhmätyöohjelmistojen kokonaisuutta. Hollannissa yliopistot käynnistävät pilotin, jossa me siirtyvät käyttämään avoimen lähdekoodin Nextcloud-ympäristöä, tietoisena tavoitteenaan irrottautuminen suurten amerikkalaisten teknologiayritysten kahleista.

Maailma toden teolla on muuttunut, eikä siihen voi luottaa etteikö se muuttuisi entistäkin inhottavammaksi. Yhtä lailla kuin meidän ei kuulu antaa digitaalista sosiaalista todellisuuttamme amerikkalaisten pahantahtoisten oligarkkien ohjailtavaksi, myöskään yritysten ja julkisen sektorin prosesseja ei tule rakentaa sellaisten pilvipalveluiden varaan, joissa tiedon tai välineiden hallinta ei ole yrityksen itsensä käsissä ja kokonaisuudessaan eurooppalaisen lainsäädännön piirissä.

Digitaalisen suvereniteetin edistämisen prosessit edistyvät unionissa luultavasti aiempaakin rivakammin, mutta sitäkin ennen sama suvereniteettipyrkimys on syytä ottaa huomioon myös arkisia alusta- ja ohjelmistoratkaisuja tehdessään.

Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

Rajalla -podcastin jouluspesiaalissa ollaan joulun teologisen merkityksen ja joululaulujen rajapinnoilla. Onko se ongelma, että kalenterissa on ammoisina aikoina ollut joulun kanssa samaan aikaan sekä saturnalia-juhla että auringonjumalan (Sol Invictus) uudelleensyntymäjuhla?

Näistä keskustelevat Marjo Kiljunen, Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski.

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään. Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä jo aiemminkin aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.