Tämän kirjan nimi ja tarina tuli ohimennen esille kahvipöytäkeskustelussa, ja uteliaana hankin sen kirjastosta käsiini. Uteliaisuus palkittiin!
1990-luvun alussa julkaistu kirja on hämmentävän ajankohtainen: kirjassa ekokatastrofi on edennyt terminaalivaiheeseen, jäätiköt ovat sulaneet ja merenpinta korkealla. Samaan aikaan "Big Boardiksi" kutsuttu globaali tietoverkko on alkanut herättämään hämmästystä: planeetan biologisen elämän elinolosuhteiden hiipuessa ihmiset ovat siirtäneet omia tietoisuuksiaan jatkamaa elämäänsä tietoverkossa, ja on herännyt kysymys siitä ovatko tietoverkon simulaatiot todella niitä ihmisiä joita he väittävät vain olevansa, vai teeskentelevätkö vain.
Tämä kiinnostaa suuresti myös katolista kirkkoa, joka suunnittelee koejärjestelyn, jossa tietoverkkosieluihin äärimmäisen kielteisesti suhtautuvasta, kuolemaisillaan olevasta papista tehdään tietoverkkoon digikopio, tarkoituksenaan todistaa tietoverkon sisältä ettei tietoverkko-olioilla todellisuudessa ole sielua ja tietoisuutta.
Homma menee kuitenkin mönkään, kun tämä digiolio katoaa Vatikaanin tietoverkosta, ja Big Boardin syövereihin erikoistunut yksityisetsivä Marley Philippe lähetetään verkkoon selvittämään asiaa.
Niin kuin scifin kanssa usein, tämäkin kirja on ollut selvästi edellä aikaansa. Sen asetelma on monelta osin toteutumassa juuri nyt: ekokatastrofi etenee juuri kirjan ennakoimalla uralla ja samaan aikaan on todelllisuudessakin syntynyt palveluita, joissa tekoälyn avulla voidaan luoda simuloitu versio edesmenneistä läheisistä.
Niinpä tämä tieteiskirja yli kolmenkymmenen vuoden takaa ei enää olekaan spekulatiivista scifiä, vaan käsittelee romaanin keinoin ajankohtaisia, todellisia aiheita. Kiehtova lukuelämys, jonka pohdinnat jäävät varmasti mieleen pyörimään, kuten ne olivat jääneet myös kirjan kauan aiemmin lukeneelle kahvipöytäkeskustelijalleni.
Sosiaalinen media ja viestinnän teknologinen suvereniteetti
Vasta Elon Muskin kaikin keinoin tukeman Trumpin kohta koittava paluu Yhdysvaltain johtoon herätti monet mediat, yritykset, poliitikot ja kansalaiset myös siihen, että ennen Twitteriksi kutsuttu X-alusta ei enää Muskin valtaannousun jälkeen ole ollut millään tavalla neutraali keskustelualusta, vaan sitä on määrätietoisesti kehitetty disinformaation ja poliittisen vaikuttamisen välineeksi. Viimeistään nyt lienee useimmille selvää, että alustan käyttäminen on käytännössä tuenosoitus Muskin ja Trumpin yhteiselle kaoottiselle ja harhaiselle agendalle.
Muskin X on kuitenkin vain jäävuoren huippu, ja sosiaalisen median kentässä todellisuudessa moneen muuhun verrattuna melko pieni tekijä. Aivan sama riski sosiaalisen median kanavien ja erilaisten muidenkin verkon media-alustojen käytöstä demokratian rapauttamiseen tai muun vihamielisen agendan ajamiseen liityy käytännössä kaikkiin muihinkin laajasti käytettyihin digitaalisiin alustoihin.
Kun sosiaalista mediaa käytetään disinformaation levittämiseen ja mielipiteiden muokkaamiseen, uhattuna on demokratia, ja erityisesti eurooppalainen, tietoon, ymmärrykseen ja laajojen joukkojen informoituun osallistumiseen perustuva demokratia.
Samaan aikaan on silmiinpistävää miten aseettomalta ja neuvottomalta Eurooppa on vaikuttanut tämän uhan edessä. Kaikki laajimmin käytetyt sosiaalisen median kanavat ja muut merkittävät digitaaliset alustat tulevat muualta kuin Euroopasta, eikä Euroopassa ole päästy juuri puheita pidemmälle teknologisen suvereniteetin tavoittelussa.
Sen sijaan valtaan on Suomessakin päässyt puolueita, jotka tietoisesti tuhoavat jäljellä olevia eurooppalaisia vahvuuksia, kuten vahvoja, journalistisesti korkeatasoisia yleisradioyhtiöitä, monipuolista koulutusta ja tutkimusta tai kirjastolaitosta, vaikka Orpo-Purran hallitusohjelmaankin on kirjattu näiden käytännön toimien kanssa selvässä ristiriidassa oleva "informaatiopuolustuksen" tavoite.
Odotellessa määrätietoisia ja vaikuttavia toimia eurooppalaisen teknologisen suvereniteetin vahvistamiseksi vastuu kaatuu kuitenkin meille jokaiselle. Teknologiajättien palveluiden käyttämistä tuskin käytännössä voi täysin välttää, mutta riippuvuuttaan niistä voi pyrkiä vähentämään.
Esimerkiksi viranomaistiedottamiselle paras ja luotettavin kanava ei ole X:n sijaan Threads tai edes Bluesky, vaan omassa osoitteessa toimivat omat vanhan ajan kotisivut. Kotisivuilta sama tieto sitten voi toki levitä mihin vain kanaviin, missä ihmistenkin liikkuvat. Tarvitaan tiedon hallinnan suvereniteettia korostavaa viestinnällistä strategiaa. Esimerkiksi Cory Doctorow on puhunut paljon POSSE-mallin: puolesta: julkaisut julkaistaan ensin omalla alustalla, sieltä ne voidaan syndikoida minne tahansa muualle.
X:lle vaihtoehtoisten sosiaalisen median kanavissakin on eroja. Kanavia arvioidessaan on syytä kiinnittää huomiota siihen, kenellä on valta vaikuttaa kanavan luonteeseen ja tulevaisuuteen, ja panostaa niihin jotka perustuvat avoimille protokollille - siis sellaisille, jotka eivät teknisessä mielessä ole riippuvaisia vain yhden yrityksen palveluista. Tällaisia ovat esimerkiksi standardoidulle ActivityPub-protokollalle perustuva Mastodon (ja lukuisat muut samassa Fediverse-verkostossa toimivat palvelut ja samaa protokollaa tukevat alustat, kuten nykyisin myös esimerkiksi WordPress) ja omalle AT-prokollalleen perustuva Bluesky. Kumpaakin käyttäessään on suvereniteetin kannalta paljon turvatummassa tilanteessa kuin esimerkiksi Facebookin tai Linkedinin valitessaan.
Mutta kyllä meillä on oikeus odottaa eurooppalaiselta yhteisöltämmekin toimia tiedonvälityksemme suvereniteetin varmistamiseksi. Jos puhutaan vain sosiaalisesta mediasta, jonka merkityksen tiedämme nykyisen yhteiskunnan ja tiedonvälityksen kannalta hyvin keskeinen, se tarkoittaa paitsi pelisääntöjen asettamista, myös viestinnällisen suvereniteetin hallintaa edistävän hajautetun ja avoimen sosiaalisen median infrastruktuurin kehityksen tukemista, ja kenties vielä konkreettisemmin näiden verkostojen operoimista, siis palvelinten pyörittämistä.
Voisiko tällainen sosiaalisen median infrastruktuurin operointi olla itse asiassa luonteva tehtävä julkisille yleisradioyhtiöille? Teknologiset ratkaisut siihen olisivat jo valmiina.
Yliskylänlahden ehdotettu asemakaava on nykyisessäkin muodossaan monella tavalla ongelmallinen. Jätin tänään kaupunkiympäristölautakunnalle muistutuksen vain yhdestä sen ongelmasta. En ole ihan vakuuttunut, että suunnitelmassa on otettu huomioon miten ehdotetut rakenteet toimivat kuumenevassa ilmastossa, jossa lämpötilat ovat korkeampia ja hellekaudet pidempiä.
Yliskylänlahden asemakaavaehdotuksessa suunnitellaan rakentamista koko nykyisen Tengströminpuiston kangasmetsän alueelle. Vaikka nyt käsillä olevassa ehdotuksessa rannan lehtoalueet pyritäänkin säilyttämään, se on silti yhä hyvin ongelmallinen tuhotessaan asukkaille hyvin tärkeän lähimetsäalueen ja alueen olemuksen kannalta tärkeän luontomiljöön poikkeuksellisen raskaan rakentamisen alle.
Muissa, myös aiemmassa kaavan käsittelyvaiheissa tulleissa huomautuksissa nostetaan esille tähän liittyen olennaisia huolia ja huomioita, mutta haluan kiinnittää huomionne ja pyytää ottaa uuteen tarkempaan pohdintaan erään nimenomaan viimeisimmässä ehdotuksessa korostuneen ongelman.
Tutkimuksessa ja suunnitelmissa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisesta on viime aikoina entistä voimakkaammin nostettu esille lämpösaarekeilmiö, jossa rakennetun ympäristön ominaisuudet aiheuttavat merkittävää paikallista lämpötilan nousua. Lämpösaarekeilmiön aiheuttamien ongelmien voidaan olettaa tulevina vuosikymmeninä merkittävästi kasvavan lämpötilojen noustessa ja hellejaksojen pidentyessä.
Lämpösaarekeilmiö syntyy erityisesti tiheästi rakennetuille alueille, joissa sekä rakennukset että kadut keräävät ja varastoivat auringonsäteilyä. Rakennusten korkeus on merkittävä vaikuttava tekijä ilmiön vahvistumiseen. Toisaalta puut, puistot ja puistikot taas toimivat lämpösaarekkeiden syntyä ehkäisevästi. Ilmatieteen laitoksen tutkija Achim Drebsin mukaan puusta ja puistoista on suurin hyöty, kun niitä ”ei olisi vain siellä täällä, vaan niitä jätettäisiin pitkinä nauhoina kaupungin läpi. Näin saataisiin rakennettua niin sanottuja vihreitä väyliä.” (https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000008126965.html)
Suunnitelmassa merkittävä tällainen viherväylä on tarkoitus korvata läpirakennetulla ympäristöllä. Tästä näkökulmasta silmiinpistävin osa suunnitelmaa on Laajasalontien varteen suunniteltu massiivinen pysäköintitalo, jota ympäröi jokaiselta sivulta korkea asuintorni. Pysäköintitalon katolle on suunniteltu betonipiha. Kuten hyvin tiedetään, betoniselle pihakannella eivät kasva esimerkiksi puut, vaan sinne istutettava kasvillisuus on väistämättä matalaa, eikä tarjoa viilennystä tai apua esimerkiksi lämpösaarekeilmiön torjuntaan.
Ehdotan tästä syystä, että ennen tämän ehdotuksen lopullista hyväksymistä, tutkitaan tuoreinta tieteellistä ymmärrystä hyödyntäen, millaisia lämpösaarekeilmiöön liittyviä riskejä liittyy tässä esitettyyn rakentamiseen, ja tarvittaessa muutetaan suunnitelmia tavalla, joka minimoi näitä riskejä.
Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.
Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.
Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.
Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.
On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!
Kansallisteatterilla ei mene juuri nyt kovin vahvasti: pari päivää sitten se ilmoitti yt-neuvotteluista ja nyt tulee suurelle näyttämölle ensi-iltaan aikamoinen rimanalitus.
Ehkä on kuvaavaa, että omassa markkinoinnissaankin teatteri kutsuu Jäniksen vuotta "kesämökkiteatteriksi". Jonkinlainen epäonnistunut kesäteatteri tästä kohelluksesta tulikin mieleen: näytelmä on kavalkadi irrallisia äänekkäitä ja koheltavia kohtauksia, joilla kai kaikilla on juuret Arto Paasilinnan kirjassa 50 vuoden takaa. Siitä löytyy niin työnsä jättävä Vatanen, jalkansa loukannut jänis kuin teoriat Kekkosen kallonmuodosta.
Mitään punaista lankaa näiden kohtausten välillä ei kuitenkaan tunnu olevan, kyseessä on vain kasa kohtauksia ilman mitään järkevää pointtia, ja koheltavaa, eikä kovin hauskaa puskahuumoria puskahuumorin vuoksi. Siis tyyliin, että Vatanen, kaksi poliisia ja jänis menevät saunaan, ja kovimmaksi löylynheittäjäksi paljastuu - voitteko uskoa - jänis! Eheeheeheh!!!
Tämä oli niin tyhjänpäiväinen, että olin jo valmis puoliajalla lähtemään kotiin, mutta vaimo suostutteli kuitenkin jäämään. Otin lasillisen viskiä ja ajattelin että josko se sillä. Toinen puolisko olikin sitten tyylilajiltaan ennemmin vakava ja synkkä, ja siinä olisi voinut ehkä ollakin jotain järkeä, ellei pitkä ensimmäinen puolikas olisi ollut niin mitäänsanomaton.
Loppuaplodien aikaan alkoi käydä jo tekijöitä sääliksi, sillä pakkohan niidenkin on tiedostaa, että tämä ei nyt ole kovin hyvä, ja tätä pitäisi jaksaa jatkaa esittää samalla innolla ja intensiteetillä helmikuulle saakka. Voi olla, että jossain vaiheessa jollakulla porukasta alkaa tehdä mieli olla kuin Vatanen, haistattaa paskat kaikelle ja lähteä Kansallisteatterin sijaan vaikka Lappiin.
Näytelmän tyhjyys on harmi, sillä Jäniksen vuosihan on suomalaisen kirjallisuuden eniten käännettyjä merkkiteoksia, ja Risto Jarvan elokuva ehdoton klassikko. Itse tarinastahan löytyisi luontokadon ja merkitysten monikriisin aikana vaikka mitä ulottuuvuksia käsiteltävästi, mutta nyt Kristian Smeds ei ollut saanut siitä puserrettua lavalle muuta kuin tyhjänpäiväistä höhötystä.
Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.
Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.
Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.
Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.
Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.
Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.
Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.
Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?
Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.
Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.
Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.
Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.
Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.
Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.
Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.
Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.
Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.
Yliskylänlahden alueen asemakaava on etenemässä seuraavaan vaiheeseen. Edellisellä kierroksella rakennettavaksi suunnitellusta alueesta poistettiin sentään uhanalainen rantalehto, mutta yhä vieläkin kaavasuunnitelmassa katoaa koko (!!!) Tengströminpuiston nimen saanut komeiden vanhojen mäntyjen kangasmetsä ja nykyinen paljon käytetty metsäinen ulkoilutie muuttui autolla läpi ajettavaksi kaduksi. Suuren osan metsästä haukkaa valtava parkkihalli. Suunnitelma on yhä suorastaan brutaali.
Toteutuessaan suunnitelma tuhoaa merkittävästi ja lopullisesti juuri sitä lähiluontoa, jonka merkityksestä tutkimukset puhuvat, ja jota helsinkiläiset ovat kaupungin omissa kyselyissä sanoneen haluavansa priorisoida ja säästää. Tämä rakennettavaksi suunniteltu alue ei ole mikä tahansa metsikkö, vaan keskuspuistomainen liikkumisen, virkistyksen ja yhtenäisen luonnon ydinalue, ja hyvin olennainen osa sitä mitä on Laajasalo.
On tässä vaiheessa melko selvää, että sellaista suunnitelmaa ei ole mahdollista tehdä, jossa metsää ei yhtään menetettäisi. Kun Laajasalontien varteen rakennetaan, väistämättä rakentamista tulee myös jossain määrin tämän metsän päälle. Mutta ne suunnitelman osat, jossa rakentaminen tunkeutuu läpi koko metsän aina ulkoilutiehen asti, tulisi hylätä, ja tehdä suunnitelma uudestaan sellaisena, jossa rakentaminen olisi metsän kohdalta rajattu juuri Laajasalontien varteen. Suunnitelma tarvitsee lisää kunnianhimoa ja kekseliäisyyttä luonnon säästämisen suhteen.
Kaavaehdotus etenee päätettäväksi kaupunginvaltuustoon saakka, mutta nyt sitä käsitellään kaupunkiympäristölautakunnassa. Vihreiden kanavissa tästä on käyty keskustelua, ja viesti lautakunnasta on, että muutoksia suunnitelmaan pidetään epätodennäköisinä, koska monien muiden puolueiden oli vaikea suostua edes edellisellä kierroksella saavutettuun lehdon säästämiseen. Juurisyy näin rajulle suunnitelmalle on monien kyllä jo vanhentuneena pitämässä yleiskaavassa, jossa tälle kohdalle on merkitty hyvin tiiviin rakentamisen ruutu. Tämä virhe pitäisi siis korjata.
Suunnitelmaa vastustetaan kaupunkilaisten keskuudessa laajasti, eikä tätä tällaisena tosiaan voi mitenkään pitää hyvänä. Siksi ei auta kuin pitää tästä meteliä, ja jatkaa vaikuttamista.
Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.
Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.
Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.
Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".
Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.
Janne Saarikivi on ollut vahva suomen kielen ja sen merkityksen puolustaja erityisesti englannin kielen jatkuvasti kasvavaa painetta vastaan. Tämä kirja on lennokkaalla persoonallisella tyylillä kirjoitettu teksti paitsi suomen kielestä, myös sen merkityksestä niin suomalaisen kansan ja Suomen valtion synnyssä, kuin myös puhuttuna kielenä ja sen pohjalle syntyneenä kulttuurina. Kirja on paitsi varsin valaiseva tietopaketti, myös henkilökohtainen puolustuspuhe - ja myös oikein viihdyttävää luettavaa.
Irakilaisten kohtalo on tässä maailmassa ollut karu, varsinkin jos kirjan kertojaa Hassan "Minervanpöllö" Bumaa on uskominen: Saddamin hirmuhallinto oli sitä aikaa, jota muistellaan nostalgisen kulta-aikana, kun taas sen jälkeen elämässä on ollut enemmän kuolemaa, viinaa, huumeita ja etenkin itsemurhapommittajia kuin iloa. Tie parempaan on voinut löytyä vain kulkemalla ihmissalakuljettajien kyydissä Turkin kautta Eurooppaan, ja esimerkiksi Suomeen, mihin päätyi niin kertoja-Hassan kuin kirjailijakin.
Kirja on kokoelma näitä tarinoita; karuja, mutta viihdyttäviä, usein vähän absurdejakin. Se kertoo paitsi Irakista, myös irakilaisen elämästä Suomessa - tai kaikissa niissä paikoissa, joihin irakilaiset ovat omassa eksoduksessaan päätyneet. Arabiaksi kirjoittava ja monelle kielelle käännetty Blasim lienee luokiteltavissa arabialaiseksi kirjallisuudeksi, mutta yhtä lailla se on suomalaista kirjallisuutta sellaisesta suomalaisesta näkökulmasta, josta suomeksi kirjoittavat eivät kirjoita - eivätkä osaisikaan kirjoittaa. Ja siis hienoa maailmankirjallisuutta, monessakin mielessä.
Jaan Kaplinskin Sama joki -kirjaa kuvataan osittain omaelämänkerralliseksi. Siinä ei tapahdu aivan valtavasti, paitsi toki päähenkilön, parikymppisen nuoren miehen korvien välissä, mutta tämän kaiken pohdinnan, pähkäilyn ja sisäisen painin kuvauksen Kaplinski taitaa mestarillisesti.
Päähenkilö on selvästi Kaplinskia itseään muistuttava yliopisto-opiskelija 1960-luvun Tartossa, joka käy läpi ja pohtii kaikkea sellaista mitä älykäs ja herkkä nuori mies missä tahansa saattaa käydä: elämänvalintoja, omaa taustaansa, seksuaalisuutta, Jumalaa. Samalla kirja antaa elävän kuvan elämästä miehitetyssä Neuvosto-Eestissä; niistä valinnoista, pohdinnoista, harmeista ja riskeistä, joita miehitysvallan puristus tuo mukanaan.
Pelkkä ajankuvaus kirja ei kuitenkaan ole, vaan jotain universaalimpaa. Päähenkilön pohdinnoissa Kaplinski kirjoittaa pikemminkin pohdiskelevaa esseetä monista sellaisista teemoista, jotka eivät ole sidoksissa vain yhteen hetkeen, vaan mihin tahansa.
Syvällinen ja samalla myönteisellä tavalla keveän oloinen kirja taiteen ja taiteilijuuden olemuksesta, ja sen kautta ihmiselämän merkityksestä. Haahtelalla on poikkeuksellinen kyky kirjoittaa todelllisuudesta, jossa pinnan alle kätkeytyy jotain muutakin kuin se ilmeisimmin näkyvä.
