Olen vuosien ajan näihin aikoihin vuodesta, syyskuun alkupuolella tai puolivälissä, varannut itselleni aikaa viikon reissulle jonnekin ulkoilemaan, ja melkein aina olen lähtenyt Lappiin. Niin tänä vuonnakin, tällä kertaa kohteena oli Inarin ja Utsjoen kuntien alueella sijaitseva Muotkatunturin erämaa, jossa ennen en ollutkaan kulkenut, ja jota monien tiedän pitävän suosikkialueenaan.

Enkä ihmettele, upeaa tunturiylänköä ja muutakin vaihtelevaa maastoa riittää loputtomiin, eikä muista kulkijoista juuri ole riesaa. Mitään matkailuinfraa ei itse erämaa-alueella käytännössä ole, paitsi muutama satunnainen poro- tai pyyntikämppä (jotka eivät sattuneeet omalle reitilleni), ja 1960-luvulla puihin merkitty Inarista Karigasniemeen ulottuva reitti, joka on kyllä nykyisinkin ihan hyvin tallattu polku.

Tämän vuoden reissun erityispiirteisiin kuului vuodenaikaan nähden aivan outo lämpö: kun joskus näihin aikoihin tulee jo ensilumi, nyt yölläkin oli toistakymmentä astetta. Onneksi uskoin sääennusteita, ja otin mukaani kesämakuupussin. Lämpötiloista seurasi se, että lentäviä ötököitä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon. Yleensä niistä ei ole riesaa, mutta nyt jotkut kuuluivat jopa jättäneen reissunsa kesken niistä suivaantuneena. Onneksi kuivuus ei kuitenkaan ollut riesana, kuten vuosi sitten.

Lähdin liikkeelle illansuussa Muotkanruoktusta, jonka eteen Rovaniemeltä lähtenyt bussi seitsemän tunnin matkan jälkeen sopivasti saapuu, ja kuljin matkalla yöpyen tuntureita pitkin kohti alueen korkeinta tunturia Kuárvikozzâa. Kuárvikozzân läheisyyteen saavuttuani kuitenkin sumu ja pilvisyys oli sen verran kovaa, että jätin sen huiputtamisen tekemättä, ja jatkoin matkaani edelleen kohti suurta Stuorrávžin kanjonia. Stuorrávžista taas lähdin Karigasniemen suuntaan, ja viimeisen päivän kävelyksi tuli peräti 27 kilometriä, koska kun kerran kävellään niin miksi ei käveltäisi kunnolla? Ainoastaan viimeiset kymmenen kilometriä ennen Karigasniemeä olivat aika tylsää ja märkää maastoa, muuten sai kävellä upeissa ja kiinnostavissa maisemissa.

Muotkatunturin erämaahan tulee varmasti toistekin lähdettyä, nyt kun on alue on tullut katsastettua. Karigasniemen Guossi-hotellille annan erityissuosituksen: norjalaisia asiakkaita taitaa olla kiittäminen siitä, että tuollaisessa tuppukylässä on noin tasokas hotelli ja ravintola. Sinne päätin Muotkanruoktulta lähteneen reissuni, kävin suihkussa, syömässä ja vuodevaatteiden välissä nukkumassa, ja aloitin melkein vuorokauden mittaisen kotimatkan.

Kun vuonna 1998 Kokoomus juhli 80-vuotista historiaansa, me mieskuoro Könsikkäiden kanssa kiersimme vuoden aikana kaikki maan yhtään suuremmat kaupungit palkattuina artisteina laulamassa ja näyttelemässä puolueen historian merkkihetkiä mainiossa kokoomusvaikuttaja Pirkko-Liisa Ollilan käsikirjoittamassa esityksessä. Minun roolini oli olla Hugo Suolahti, yksi Kokoomuksen keskeisistä perustajista ja vankka monarkismin kannattaja, niin kuin kokoomuslaiset muutenkin tuolloin. Vastanäyttelijöikseni sain aina puolueen paikallisia merkkihenkilöitä tai sen ajan valtakunnallisia tähtiä, keitä nyt mihinkin tilaisuuteen oli kutsuttu.

En ole koskaan äänestänyt Kokoomusta, ja tuolloinkin meitä nuoria miehiä motivoivat reissuun etenkin kiertue-elämän ilot, mutta muistan kuitenkin, että mihin vaan mentiin, niin siellä oli koolla kunnon väkeä: asiallista, hyvin käyttäytyvää, ystävällistä, huumorintajuista. Aikaa toki tällä välillä on kulunut, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten siitä mukavasta sivistyneestä porukasta on muotoutunut sellainen, joka liittoutuu rasistien ja räyhähenkien kanssa ja näyttelee kummallista kansalaisten älyä ja ymmärryskykyä väheksyvää kaksinaamaista teatteria, teeskennellen että hallitukseen pesiytynyt ihmisviha ei olisi sitä itseään.

Minun roolihahmoni, Kokoomuksen perustaja Hugo Suolahti ei tällaista katsoisi hyvällä. Suolahti oli humanisti, germaanisen filologian professori ja kansleri Helsingin yliopistossa, joka vankasta kansallismielisyydestään huolimatta vastusti tiukasti kaikenlaista ääriajattelua. Ylioppilaiden piirissä nousi aitosuomalaisia ja radikaaleja liikkeitä, mutta nämä Suolahti torjui äärioikeistolaisina, suvaitsemattomina ja historiattomina. Suolahti korosti sivistyneisyyden merkitystä, hallituskoalitioitakin mietittäessä Suolahti pohti ovatko hallituskumppanit taatusti riittävän sivistyneitä.

Tietenkin puolueet, kuten kaikki muutkin liiikkeet, elävät ja muuttuvat ajan myötä, mutta sivistyneen ja suvaitsevaisen konservatiivin Suolahden ja nykyisen Kokoomuksen välillä on aika vaikea enää nähdä yhteyttä. Sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie pian koko käden. Nyt taitaa olla Kokoomuksella menossa käden lisäksi jo paljon muutakin.

Minut on eilen nimitetty syyskuusta alkaen HAM Helsingin taidemuseosäätiön hallitukseen, eli luvassa on todella mielenkiintoisia luottamustehtäviä!

HAM Helsinkihän pyörittää paitsi saman nimistä taidemuseota Tennispalatsissa, tuottaa myös mm. parhaillaan käynnissä olevan Helsinki Biennaalin ja hallinnoi kaupungin valtavaa taidekokoelmaa, myös pitkin kaupunkia sijaitsevaa julkista taidetta. Taas aktiivisena on myös keskustelu siitä, kauanko HAM vielä majailee Tennispalatsissa, vai löytyisikö sille joku uusi sijainti - ehdotuksia on useampiakin.

Näihin kaikkiin pääsee varmasti säätiön muun hallinnon lisäksi perehtymään kun työ kunnolla lähtee käyntiin - silloin aiheesta lisää!

Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.

Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.

Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

Viimeisen lomaviikon suunnitelmat olivat jääneet hieman epämääräisiksi, joten keksin lähteä pitkästä aikaa pidemmälle pyöräretkelle. Pakkasin vanhan ja hieman kankeakulkuisen Nishikini retkivarusteilla, otin seuraavana aamuna junan Lahteen ja lähdin ajamaan.

Kilometrejä tuli reitillä Lahti-Vääksy-Pulkkilanharju-Sysmä-Hartola-Joutsa-Pertunmaa-Kuortti-Jaala-Lahti neljättäsataa, reitti ulottui neljän eri maakunnan alueelle ja sille osui kaikenlaisia teitä valtateistä kärrypolkuihin. Suurimman osan matkastahan suomalaisen maantien varrella ei ole mitään kovin mielenkiintoista, mutta paikoittain reitille osui oikein kauniita paikkoja, kuten Pulkkilanharju tai minulle aiemmin tuntematon todella idyllisen oloinen Vuolenkosken kylä.

Ja toki myös kulttuurimaisemia, kuten Sysmä, joka jostain syystä on ollut rautakaudelta ja keskiajalta aina viime vuosisadan alkuvuosiin saakka ollut monella tavalla keskeinen paikka, ja selvästi yhä vieläkin poikkeuksellinen virkeä maaseutu- ja mökkeilykeskus. Sieltä minun esi-isänikin ovat Helsinkiin muuttaneet, kävinkin samalla katsomassa isoisoisäni ja isoisoisoisäni synnyinpaikkoja.

Se, mikä kiinnitti huomion, oli että ainakaan näiden teiden varsilla ei eläimiä näkynyt missään. Iitissä oli kaksi hevosta, siinä kaikki. Eikö kotieläimiä enää ole, vai eivätkö ne laidunna? Villejä eläimiäkin näkee enemmän Helsingissä liikkuessaan, tällä reissulla en tainnut bongata muuta erityistä kuin vesimyyrän Pulkkilanharjulla, komean kurkiparin jossain Sysmässä ja peuran Jaalan seudulla.

Nyt sitten jo olenkin takaisin työarjessa. Kiitos tukahduttavien helteiden, tämä ilmastointi tuntuu nyt ihan tervetulleelta.

On erittäin hyviä perusteita sille, miksi kaupungeista pyritään nykyisin rakentamaan tiiviitä ja liikkumisen kannalta tehokkaita. Yksinomaan tehokkuuteen tähtääminen kuitenkin jättää sivuun vahvat perusteet sille, miksi hieman vähemmän tehokas kaupunki luultavasti silti on parempi ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta.

Tässä artikkelissa kerrotaan siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmä tarvitsee jatkuvaa luontoaltistusta - siitä on hyötyä etenkin varhaislapsuuden aikana. Onhan tästä paljon aiemminkin ollut tietoa, kuten myös siitä, miten tärkeää luonto on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tuoreessa Jenni Lehtimäen tutkimuksessa kuitenkin on uutta näyttöä siitä, että monet elintasosairaudet tai -häiriöt – adhd, astma, autismi, atooppinen ihottuma ja tulehdukselliset suolistosairaudet – ovat olleet yhteydessä juuri tiiviisti rakennettuun asuinympäristöön.

Helsingin suunnittelussa on usein lausuttu hyvänä tavoitteena myös se, että luontoon pitää päästä helposti. Näyttää tämänkin perusteella kuitenkin siltä, että se ei yksin riitä: ihminen voi fyysisesti ja henkisesti paremmin kun luonto ei ole jotain mihin tarvitsee erikseen mennä, vaan jotain sellaista joka ympäröi asumista - ja jota ehkä kantautuu myös mikrobien muodossa asuntoihin sisälle. Myös kaupunkisuunnittelussa on syytä ajatella holistisemmin kuin vain yksinkertaistavien ja vain kapeaa siivua monimutkaisesta todelisuudesta mittaavien tehokkuusmittarien kautta.

Sama koskee toki montaakin muuta asiaa: on hyvä että erilaisia asioita mitataan ja asetetaan numerotavoitteita, mutta liian usein unohdetaan se, että sosiaalinen ja ekologinen todellisuus on kompleksinen, ja mittareiden ulkopuolelle väistämättä jää asioita jotka saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin kuin ne mitattavat asiat. Joskus myös tehottomuus voi olla tehokkuutta viisaampi valinta.

Ja myös ihan kuten tässäkin artikkelissa sanotaan: kaupunkisuunnittelun jännitteisiin haasteisiin ei ole ihan helppoja ratkaisuja. Sekä koko ajan täydentyvä tutkimus että erilaiset toteutuksista seuraavat vastareaktiot kuitenkin viittaavat siihen, että parantamisen varaa on.

Henkilökohtainen tulokseni kuntavaalissa oli 231 ääntä, se on ihan kelpo tulos ja kaksi ääntä enemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa - suunta on siis nousujohteinen. Valtuustopaikka toki jäi kauas, mutta Helsingin kaupunkipolitiikassa vaikuttamisen kanavia on toki paljon muitakin kuin vain valtuuston penkkien kuluttaminen.

Kuten kuvasta näkyy, kannatukseni painottuu vahvasti tänne Helsingin itäiseen saaristoon - suunnilleen puolet tuloksesta tulikin täältä. Laajasalon tuloksissa olinkin ihan kärkikahinoissa.

Kiitos luottamuksesta kaikille äänensä antaneille ja lukuisille kannustavia viestejä lähettäneille! Äänet eivät menneet hukkaan, sillä valtuustoon valittiin Vihreiden joukosta erittäin fiksua porukkaa. Tunnelma Korjaamon vaalivalvojaisissa oli oikein positiivinen ja toiveikas.

Kansalaiset, jos toivotte tietynlaista politiikkaa, auttakaa ehdokkaitanne. Sen ei tarvitse tarkoittaa välttämättä enempää kuin sitä, että jaatte somessa niiden julkaisuja ja suosittelette suosikkejanne kavereillenne.

Suurin uhka demokratiaa kohtaan juuri nyt on se, että rahalla saa koko ajan enemmän valtaa. Vielä emme Suomessa ole siinä, missä Yhdysvallat, mutta kyllä kuntavaaleissakin kohta näkyy hyvin se, ketkä saavat runsaimmin rahakkaiden lahjoituksia ja luultavammin siksi myös ajavat muutenkin vallakkaiden etuoikeuksia. Sosiaalisen median piti olla se kanava, joka demokratisoisi median ja tarjoaisi kenelle tahansa mahdollisuuden tavoittaa suuria massoja, mutta toisin kävi. Somekanavat muutamia tuoreita myönteisiä poikkeuksia lukuun ottamatta eivät juuri tarjoa näkyvyyttä muille, kuin niille joilla on riittävästi paalua siitä maksaa. Siis ainakaan ilman, että viestien suhteen myötämieliset ihmiset antamat oman vetoapunsa yksinkertaisesti kannattamiaan viestejä jakamalla.

Demokratia ei tarkoita vain sitä, missä neljän vuoden välein vaaleissa valitaan pieni joukko edustamaan kaikkia muita, vaan kaikkea muutakin kansalaiskeskustelua, kannustamista ja vastustamista. Siis edes näin vaalien alla, antakaa äänenne moniääniselle demokratialle, maksimoikaa oma vaikutusvaltanne, suositelkaa suosikkejanne ja jakakaa kannattamianne viestejä omille verkostoillenne

Jos tässä tuntuu olevan järkeä, sitä voi vaikka heti harjoitella jakamalla esimerkiksi tämän viestin. 😁