Kirjoituksia ja muita julkaisuja

Muuta etsiessäni päädyin sattumalta lukemaan Helsingin Sanomia vuoden 1939 lokakuulta. Euroopassa oli jo kovin rauhatonta, sota oli kaikkien puheissa, ja Suomessakin varauduttiin poikkeusoloihin, mutta Helsingissä oli alkamassa silakkamarkkinat

Helsingissä alkavat tiistaina silakkamarkkinat.

Oikeat rauhanajan silakkamarkkinat.

Ja se onkin aivan oikein. Meidän on jatkettava rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.

Nyt taas Euroopan laidalla soditaan ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet, mutta tilanne ei toki ole mitään lähelläkään sellaista, kuin mitä se oli syksyllä 1939. Silti vaikuttaa, että vuoden 1939 oikeasti sotaisten aikojen pyrkimys rauhantoimien jatkamiseen niin pitkään ja niin laajasti kuin mahdollista näyttää ajoittain kääntyneen meillä päälaelleen: sekä mediat että monet turpoteemalla julkisuuteen nousseet poliitikot nauttivat täysin rinnoin pelon levittämisestä ja sotatunnelman lietsomisesta.

Yhden pohjanoteerauksista teki Iltalehti, jonka etusivu maanantaina 15.1.2024 huusi suurin kirjaimin "Asiakirjavuoto Saksassa: Nato ja Venäjä ajautuvat sotaan kesällä 2025".

En ole minkään sortin turpoasiantuntija, mutta jokaiselle joka ymmärtää edes perusteet siitä miten ennakointia harjoittavat organisaatiot toimivat kävi itse jutusta selväksi, että kyse ei todellakaan ollut minkäänlaisesta ennusteesta, vaan yhdestä mielikuvituksellisesta worst-case -skenaariosta, jollaisia käytetään työkaluna arvioimaan organisaation kyvykkyyksiä yllättävissäkin tilanteissa.

On hyvin mahdollista että itse skenaarion kuvaama tapahtumakulku on jopa syntynyt sen keksitystä lopputilanteesta käsin. On annettu epätoivottu ja lähellä tulevaisuutta oleva lopputulos - Eurooppa laajan sotilaallisen konfliktin partaalla vuonna 2025 - ja itse skenaario on rakennettu siitä taaksepäin kulkien: mitä erikoista on täytynyt tapahtua, että näin onnettomaan lopputulokseen on onnistuttu päätymään. Tällainen backcasting on myös hyvin yleinen skenaariotyöskentelyn metodi - usein sen kautta kartoitetaan positiivisia tapahtumakulkuja, mutta mikään ei estä sen käyttämistä myös ikävien tapahtumakulkujen kuvittelemiseksi.

Itse skenaarion vahvasti hypoteettinen luonne ei ole estänyt sitä, että muu media on ottanut samasta pelonlietsonnasta kaiken ilon irti. Esimerkiksi myös Helsingin Sanomien turpotoimittaja Jarmo Huhtanen kirjoitti analyysin, jonka otsikossa kerrotaan että "uhka­kuvan aika­taulu on hätkähdyttävä" ja jonka mukaan "Saksa varautuu sotilaalliseen yhteenottoon Itämerellä Suwałkin käytävän alueella". Huhtanen spekuloi skenaarion yhteydellä Saksan maavoimien helmikuussa alkavaan sotaharjoitukseen ja vihjailee että tässä olisi kyse muustakin kuin pelkästä normaalin varautumisen ja arvioinnin työkaluksi tehdystä skenaariosta: "On myös hyvä miettiä, miksi juuri tämä skenaario on vuodettu julki." Ilta-Sanomissa Pekka Toveri onneksi pääsee täsmentämään mistä on kyse: "skenaarioiden rakentaminen on normaalia sotilastoimintaa, jolla pelataan erilaisia vaihtoehtoja".

Vastaavia pelkoa ja epävarmuutta lietsovia uutisia ja klikkauksia kerjääviä pelko-otsikoita tulee mediassa vastaan kuitenkin päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi ihan asiallisen uutisen Viron puolustusvoimista sanoilla ”Me valmistaudumme sotaan”. Se on tietenkin ihan totta, mutta sitähän puolustusvoimat eri maissa ovat aina tehneet, se on niiden olemassaolon tarkoitus.

Toki nyt ollaan tilanteessa, jossa varautumista on syytä tehdä entistä suuremmalla intensiteetillä: Venäjä on osoittautunut arviointikyvyltään ennakoituakin heikommaksi ja entistäkin häikäilemättömämmäksi, ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet globaalistikin. Varautumiseen meillä on kuitenkin hyvät instituutiot ja entistäkin paremmat kansainväliset verkostot, sekä ymmärrys tarpeesta näiden riittävälle resursoinnille.

Tietenkin kansalaisyhteiskuntaakin on syytä herätellä muuttuneeseen tilanteeseen - vaikka voisi toki ajatella kansalaisten jo vähemmästäkin olevan hereillä. Kun organisaatiot varautuvat erilaisiin tapahtumakulkuihin ja reagoivat muuttuviin tilanteisiin, kuten niiden kuuluukin tehdä, mitä siis kansalaisyhteiskunnan tulisi erityisesti tehdä? Juuri kuten Hesari kirjoittaa jutussaan silakkamarkkinoista lokakuussa 1939: jatkaa "rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista!"

Mitä enemmän annamme periksi pelolle, vihan ja vihollisuuksien lietsonnalle, sitä enemmän antaudumme juuri siihen huolen, pelon ja levottomuuden tunnelmaan johon ikävämmät kasvonsa paljastanut itänaapurimme meidän haluaakin ajautuvan. Meidän paras aseemme on olla myötätuntoisia niille jotka kärsivät, antaa tukemme niille jotka tukeamme tarvitsevat - mutta elää omaa elämäämme tyystin piittaamatta Kremlin kaistapäiden uhittelusta aina niin laajassa mitassa kuin suinkin on mahdollista.

Tässä toivoisi mediankin olevan mukana, silläkin hinnalla että tasapainoisempi otsikointi, pienempi määrä Putineja lööpeissä ja puntaroivampi uutisointi tuonee vähemmän klikkejä ja median parissa käytettyjä minuutteja kuin päivittäinen pelonlientsonta.

Olipa eilen Musiikkitalolla upea Helsingin kaupunginorkesterin konsertti! Toisinaan näissä klasarikonserteissa tulee jossain kohtaa sellainen plääh-hetki, kun (yleensä paatoksellinen toisen puoliajan numero) alkaa väsyttää, ja huomaa ryhtyvänsä vilkuilemaan muusikoiden nuottivihkoja, josko siellä jo kohta loppu näkyisi. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan, intensiteetti säilyi koko kahden ja puolen tunnin ajan tiukkana!

Ohjelmistohan oli itsessään jo mielenkiintoinen, ranskalaisen urkuvelhon Oliver Messiaenin orkesteriteos, Kaija Saariahon sävellys uruille ja orkesterille ja Gustaf Mahlerin 75-minuuttinen 6. sinfonia. En hirveän hyvin Messiaenia tunne, mutta riittävästi, että osasin odottaa tämänkin sävelmaailman vetoavan minuun. Mahlerin pitkä paatoksellinen sinfonia oli iloinen yllätys, se piti hyvin otteessaan aivan loppuun ja biisin erikoisuuden, jättimäisen puuvasaran iskuihin saakka.

Merkittävä osa hyvästä musiikillisesta tunnelmasta johtui varmastikin siitä, että orkesterikin vaikutti nauttivan soittamisesta. Toisinaan monet klasariorkesterien soittajat antavat vaikutelman kuukausipalkkaisista virkahenkilöistä, joiden työ nyt vain sattuu olla tuottaa toivottuja ääniä hallitsemallaan instrumentilla. Tällä kertaa suuri orkesteri näytti kuitenkin bändiltä: soittajat eivät vain seuranneet kapellimestaria, vaan katselivat myös toisiaan, hymyilivät ja olivat silmin nähden fiiliksissä yhteissoitostaan.

Illan pääkappale oli Kaija Saariahon kymmenen vuotta sitten sävelletty Maan varjot, jossa soivat nyt ensimmäistä kertaa orkesterin kanssa vasta pari viikkoa sitten käyttöön otetut Musiikkitalon ulkoisesti upeat ja - kuulemma - instrumenttina kenties maailman parhaat urut. Aiemmin sama kappale oli jouduttu soittamaan Musiikkitalossa urkusyntetisaattorilla, mutta nyt mörisivät aivan oikeat urkupillit. Ja musiikin pystyi tuntemaan kyllä muullakin kuin vain kuuloaistilla. Viime vuonna kuolleen Saariahon ja näiden urkujen suhde on tiivis: juuri Saariaho laittoi perintörahoillaan liikkeelle aiemmin rahanpuutteessa lykätyn urkuprojektin.

Tallenne tästä on nähtävissä Yle Areenassa.

Korkeakulttuurin kevätkausi siis aukesi varsin kohottavissa tunnelmissa!

Kuntalaki määrää, että kunnan asukkailla on oltava oikeus vaikuttaa kunnan toimintaan ja velvoittaa demokraattisissa vaaleissa valittua valtuustoa huolehtimaan siitä, että vaalien lisäksi kuntalaisilla on monipuoliset tavat vaikuttaa päätöksentekoon, ja että nämä vaikuttamisen tavat ovat todella vaikuttavia.

Kuinka hyvin tämä lain edellyttämän pelkkää edustuksellista syvemmän demokratian toteutuminen Helsingissä toteutuu? Jos katsotaan erityisesti kaupungissa toistuvasti esiintyviä ja yhä uusia lähiluontoon liittyviä konflikteja, ei kovinkaan hyvin.

Luontokonflikteissa toistuu sama kaava: asukkaille tärkeälle ja usein myös muuten arvokkaana pidetylle luontoalueelle esitetään rakentamista, ja kaupunkilaiset nousevat tätä vastaan. Kaupunkilaiset käyttävät kaikki käytettävissä olevat osallistumisen ja vaikuttamisen keinonsa, mutta siitä huolimatta asukkaiden näkökulma uhkaa tulla jyrätyksi ja asukkaiden elinympäristö tuhotuksi – yleensä perusteluin jotka katsovat helsinkiläisten arkea kaukaa yläviistosta, strategioiden ja laskelmien takaa, erilaisiin polkuriippuvuuksiin vedoten.

Seuraava tällainen konflikti, ja hyvin mahdollisesti vielä entisiäkin suurempi, on kehkeytymässä Yliskylässä, jossa rantaa myötäilevän uhanalaisen lehdon ja tätä reunustavan vanhojen puiden kangasmetsän päälle on suunniteltu katuverkostoa ja toistasataatuhata kerrosneliötä rakennuksia.

Suunnitelman vastustus alueen asukkaiden keskuudessa on ollut poikkeuksellisen voimakasta, mutta missä päätöksenteossa näkyy asukkaiden näkökulma? Se näkyy tietenkin vuorovaikutusmuistiossa, jossa todetaan helsinkiläisten antaneen kaavasta ennätysmäärän palautteita, mutta samalla perustellaan miksi asukkaat pääsääntöisesti ovat väärässä, ja kerrotaan että virkamiesvalmisteluun näillä palautteilla ei ole mitään vaikutusta:

"Lähes kaikki kaavahankkeet aiheuttavat vastustusta, eikä negatiivista palautetta saavista hankkeista voida luopua tai tavoiteltu kaupungin kasvu jäisi toteutumatta. Tavoitteena on mahdollisimman hyvin eri arvot ja tavoitteet huomioon ottava suunnitelma. Tieto vastustuksesta välitetään suunnitelmista päättäville poliitikoille, jotta he voivat ottaa sen huomioon suunnitelmasta päättäessään." (s. 16)

Toteutuvatko tässä kuntalain edellyttämät asukkaiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet? Ainakin todellisuudessa hyvin heikosti, mutta jäädessään valmisteluvaiheessa sivuutetuiksi ja vaikuttavuudeltaan mitättömiksi, ehkä eivät edes muodollisesti.

Kaupungin tehokas ja kyvykäs valmisteluorganisaatio tekee toki tässä vain sitä työtä, joihin sitä on velvoitettu, mutta kuntalaisdemokratian paremman toteutumisen tuleekin olla poliitikkojen huolenaiheena, kuten vuorovaikutusraporttikin huomauttaa. Toisin kuin virkamiesvalmistelijoiden, poliitikkojen tulee kyetä irtautumaan vain aiempiin päätöksiin nojautuvasta teknis-taloudellisesta tarkastelusta ja pystyä tarkastelemaan tilanteita myös muista näkökulmista. Poliitikkoja tarvitaan juuri tekemään myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät esimerkiksi kapean taloudellisen tarkastelun kannalta ole kaikista edullisimpia, mutta jotka toteuttavat kaupunkilaisten tahtoa tai esimerkiksi säästävät uhattua luontoa. Jos poliitikko jää vain valmistelukoneiston jatkeeksi tai polkuriippuvuuksien varmistajaksi, hän toteuttaa tehtäväänsä kelvottomasti.

Kaupunkilaisten huoli lähiluonnosta on viime vuosina vain kasvanut, ja esimerkiksi elokuussa 2023 julkaistussa ympäristöasenteita pääkaupunkiseudulla mitanneessa tutkimuksessa vain kahdeksan prosenttia vastaajista oli millään tavalla myötämielinen ajatukselle, että viheralueita voitaisiin vähentää rakentamisen alta. Jos demokratia nähdään pyrkimyksenä kaupunkilaisten tahdon ja toiveiden parempaan toteutumiseen ja elämänlaadun säilyttämiseen ja parantamiseen, tämän tulisi näkyä myös päätöksenteossa.

Yliskylän metsien suhteen yksi ratkaisun hetki on keskiviikkona 28.11., kun kaupunkiympäristölautakunta kokoontuu päättämään jo kaksi kertaa pöydälle jääneestä Yliskylän alueen kaavan lähettämisestä jatkovalmisteluun. Kokouksessa kuuluu olevan esillä metsää säästävä kompromissiesitys ja sitä vastassa brutaali kaiken luonnon jyräävä kaava. Pelkkä kompromissikaan ei toki takaa sitä, etteikö luontokonflikti alueella jatkuisi ja tiivistyisi, mutta paitsi kaupunkiluonnon, myös helsinkiläisen demokratian kannalta kannattaa seurata sitä, mitä ja millaisilla perusteilla näitä helsinkiläisten elinympäristöä muuttavia ja arkeen vaikuttavia päätöksiä tehdään.

Meidän aikaamme leimaa ajatus siitä, että teknologian kehitys tulee ja ratkaisee kaikki kiperimmät haasteemme. Teknologia taatusti muuttaa maailmaa ja yhteiskuntiamme, mutta onko siitä yksin haasteidemme ratkaisijaksi?

Seuraavaa suurta mullistusta työelämään odotetaan tekoälyltä. Hesari haastattelee työelämän tutkija Mona Mannevuota (€), joka nostaa kuitenkin palauttaa tekoälyn suhteen maan pinnalle:

Jos tekoäly muuttaa työelämää tavalla, josta voidaan myöhemmin puhua murroksena, Mannevuo uskoo sen noudattavan samaa kaavaa kuin kaikki aiemmatkin teknologiamurrokset.

Tietotyön intensiteetti kasvaa.

Kyse on variantista samasta ilmiöstä, kuin pitkään tunnetussa Jevonsin paradoksissa, jonka mukaan tehokkuuden lisääminen (esimerkiksi tehokkaammat ja edullisemmat energiateknologiat) ei vähennäkään, vaan lisää resurssin käyttöä ja kysyntää (esimerkiksi energiankulutusta). Tekoälyn tuominen osaksi työelämää ei siis olekaan tie asiantuntijatyön leppoistamiseen pääsemällä eroon tylsistä rutiinitöistä, vaan keino työn intensiteetin lisäämiseen entisestään.

Mitä voidaan tästä oppia?

Ehkäpä ainakin sen, että teknologiset ratkaisut voivat kyllä olla välineitä kiperien haasteiden ratkaisuissa, mutta itse haasteiden nujertaminen edellyttää teknologian käyttöönoton ohella viime kädessä poliittisia valintoja, joilla yhteiskuntaa muutetaan haluttuun suuntaan. Yksin teknologia ilman poliittista ohjausta vain kiihdyttää yhteiskunnan kierroksia entisestään tavalla, jota ei kestä ekosysteemi eikä kohta enää ihminenkään.

Tämä Heikki Hiilamon kolumni ansaitsisi saada kunniamaininnan tyylipuhtaasta suorituksesta siinä poleemisten kirjoitusten genressä, jossa oudoksuntaa tai vastustusta herättävät ajatukset leimataan kommunismiksi. Tällä kertaa ei edes riittänyt perinteinen viittaus Neuvostoliittoon , vaan outoja tunteita herättänyt ajatus rinnastetaan peräti vielä karmeampaan viime vuosisadan raakalaisuuteen, punakhmereihin.

Hiilamo ei vaikuta niinkään kiistävän professori Jason Hickelin Lancet-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa esittämää näkemystä siitä, onko suomalaisenkin talouspolitiikan olettamuksena yhä pysyttelevä vihreä kasvu – siis että maailma jatkaa suunnilleen samalla mallilla kuin nytkin, mutta energiajärjestelmä muutetaan lennosta hiilettömäksi eikä silti ylitetä ilmastopäästöjen pahimpia riskirajoja – mahdollinen. Se mitä luultavimmin ei ole, tutkimuksia ja selvityksiä tästä on vuosien varrelta, ja tieteellinen konsensus asiasta on kasvanut. Myös poliittisella kentällä ymmärrys tarpeesta sellaiselle politiikalle, joka ohjaa kasvun jälkeiseen talouteen on saavuttanut kaikki merkittävimmät poliittiset ryhmät, ja esimerkiksi viime toukokuussa Vihreiden, Vasemmistoliiton, Demareiden, Kokoomuksen ja Keskustan EU-parlamenttiryhmät olivat kaikki mukana järjestämässä merkittävää Beyond Growth-konferenssia, jossa pohdittiin juuri tätä teemaa. Mukana puhujissa esimerkiksi tunnetut punakhmerit Sirpa Pietikäinen ja Ville Niinistö.

Kaikki vihreän kasvun skenaariot käytännössä edellyttävät sitä, että tulevaisuudessa tullaan keksimään ja myös ottamaan laajasti käyttöön sellaisia teknologioita, joilla hiilidioksidia voidaan massiivisissa määrin myös poistaa ilmakehästä. Kyse on siis uhkapelistä, toiveajattelusta, joka edellyttää uskoa kuten myös Hiilamo omaa näkemystään kuvaa:

Me talouskasvuun uskovat toivomme, että markkinavoimien avulla tuotantoa ja kulutusta voidaan muuttaa ympäristölle hyvään suuntaan – joskin se vaatii uusia teknologioita ja tuotteita.

Mutta Hiilamo ei siis kolumnissaan edes pyri kiistäämään Hickelin tieteellisen artikkelin pääviestiä: vihreän kasvun strategian onnistumisen ilmeistä mahdottomuutta. Sen sijaan Hiilamo leimaa koko "post-growth" -ajattelun punakhmeriläisyydeksi sillä perusteella, että Hickelin luettelo erilaisista keinoista, joilla kasvun jälkeiseen tai kasvusta piittaamattomaan talouteen on ehdotettu päästäväksi tuntuu vain vaikealta.

Jos sosiaalipolitiikan professori haluaisi ekokriisin aikana olla oikeasti hyödyllinen, hän kenties pohtisi sitä, millä keinoilla välttämättömältä vaikuttavat muutokset olisi vähemmän vaikeita, mutta nyt Hiilamo keskittyy yksinomaan irvikuviin ja leimaamiseen.

Olen syksyn ajan ollut osallistujana Sitran vetämässä "Talouden monet tulevaisuudet" -työpajasarjassa, jossa on pureuduttu pitkälti nimenomaan suomalaisen talouskeskustelun jumiutuneisiin oletuksiin ja siinä vallitsevaan ahtauteen. Sitran julkilausuttunakin tavoitteena tällaisen ennakointiprosessin käynnistämiselle on ollut suomalaisen varsin ahtaaksi todetun talouskeskustelun monipuolistaminen ja moniäänistäminen. Talouteen liittyvää keskustelua pyritään hyvin usein erilaisista valta-asemista käsin nuijimaan vaihtoehdottomaksi, mutta harvemmin kuitenkaan niin tökeröin keinoin kuin Hiilamo tässä käyttää.

PS. Mitä muuten ovat ne Hiilamon punakhmeriläiseksi väittämät Hickelin Lancet-lehdessä julkaistuun artikkeliinsa kokoamat ehdotukset kasvun jälkeisen talouden politiikan toteuttamiseksi?

Viimeisimmässä IPCC:n raportissa ja tuoreissa tutkimuksissa korostetaan valtavaa ja tähän asti suurelta osin hyödyntämätöntä lieventämispotentiaalia kysynnän vähentämisen strategioissa, painottaen riittävyyttä, oikeudenmukaisuutta, hyvinvointia ja parannuksia palvelujärjestelmissä. Päättäjät voivat ottaa useita askeleita tämän tavoitteen saavuttamiseksi: siirtyminen pois talouskasvun ydintavoitteesta ja sen sijaan tasa-arvon, ihmisarvon ja ekologisen kestävyyden priorisointi; energian ja hiilen kulutuksen vähentäminen tai vähemmän tarpeellisten tuotanto- ja kulutusmuotojen karsiminen (esim. maastoautot, lentomatkailu, teollinen liha ja maito, pikamuoti, aseet, risteilyt, kartanot ja yksityiskoneet); tulo- ja varallisuuserojen vähentäminen sekä varakkaiden luokkien ostovoiman ja kulutuksen karsiminen (esim. varallisuusverot ja maksimitulorajat); rakennusten eristäminen ja uudelleenkäyttö uudisrakentamisen minimoimiseksi; ruokahävikin vähentäminen ja siirtyminen agroekologisiin viljelytekniikoihin sekä pääasiassa kasvispohjaiseen ruokavalioon; lakien käyttöönotto suunnitellun vanhentumisen lopettamiseksi, tuotteiden käyttöiän pidentämiseksi ja korjausoikeuksien takaamiseksi; siirtyminen pois yksityisautoista samalla parantaen joukkoliikennettä, pyöräjärjestelmiä ja käveltävyyttä; ja siirtyminen voittoa tuottavasta tarjonnan muodosta voittoa tavoittelemattomaan, sosiaalisesti ja ekologisesti hyödylliseen tarjontaan. Toimeentulo ja hyvinvointi voidaan turvata talouskasvusta riippumatta lyhentämällä ja jakamalla työaikaa työllisyyden turvaamiseksi, käyttöönottamalla julkinen työtakuu, elinkelpoiset palkat, eläkkeet ja minimitulotakuu sekä tarjoamalla yleinen pääsy kohtuuhintaiseen asumiseen ja laadukkaisiin julkisiin palveluihin. (käännös ChatGPT 4:n)

Siis enemmän aikaa, vähemmän roinaa. Olin ymmärtänyt punakhmeriläisyyden aivan toisin.

Kiinnostava artikkeli ympäristökonfliktien sovittelusta, esimerkkinä Stansvik. En tiennyt että Suomesta löytyy myös ympäristökonfliktien hallinnan professuuri, mutta sellaiselle selvästi on tarvetta.

Itse olen ajatellut näitä konflikteja ennen kaikkea demokratiakysymyksenä. Se edustuksellinen demokratia, joka toteutuu vaaleissa on vain yksi osa demokratiaa - demokratia on prosessi ja tavoite, joka tarvitsee muitakin tapoja päätöksentekoon osallistumiseen. Kärjistyneet konfliktit hallinnon rakenteiden, päättäjien ja kansalaisten välillä ovat merkkejä paitsi näiden välisistä intressi- ja näkökulmaeroista, myös epäsymmetrisistä valtasuhteista - kuten Peltonenkin artikkelissa sanoo.

Ratkaisevassa roolissa konfliktien purkamisessa ovat päättäjät, joiden tehtävä on sekä ohjata toteuttavaa hallintoa, että pyrkiä toteuttamaan demokraattista tahtoa. Jos demokratia nähdään vain neljän vuoden välein annettavaksi avoimeksi valtakirjaksi, päättäjillä saattaa olla taipumus tarkastella tilanteita abstraktimmalta ja etäisemmältä tasolta, puhua kenties strategioista ja tavoitteista siinäkin tilanteessa kun kaupunkilaisten huoli on arjessa ja lähiympäristössä.

Jos demokratia sen sijaan nähdään prosessiksi, jossa tavoitteena on lisätä kansalaisten keinoja ja reittejä päätöksentekoon osallistumiseen, nousee kansalaisten varmasti lyhytjänteisempi, mutta myös katuviisaampi ajattelu paljon keskeisemmäksi. Nythän kaavaprosesseissa on mukana vuorovaikutussuunnitelma, joka sitten käytännössä (kärjistäen) realisoituu päätöksissä liitteenä olevana vuorovaikutusraporttina, jossa kaupunkilaisten näkemykset on koottu ranskalaisiksi viivoiksi, ja virkamiehet sitten argumentoivat ne nurin. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta ei tätä vielä kovin korkeatasoisena osallistuvana tai deliberatiivisena demokratiana voi pitää.

Ongelmat ovat siis rakenteellisia, ja niiden ratkaiseminen ei tapahdu ihan keveästi, mutta Peltosen tavoin voi kysyä:

Voisiko tämä konflikti olla paikka, jossa sen sijaan että vedetään kova kovaa vastaan, kokeillaan uutta tapaa toimia?

Party like it's 2019!

Meillä ei taidettu käydä kunnolla ja kriittisesti läpi THL:n monella tavalla sekavia toimia koronaepidemian aikana.

Ehkä sen seurausta on se, että Suomi on tällä hetkellä ykkösenä Euroopan koronakuolleisuustilastoissa ja myös THL joutuu myöntämään rokotusten tulevan epidemiatilanteeseen nähden aivan liian myöhään. Tuntuu erikoiselta lukea kansainvälisistä sosiaalisen median palveluista siitä, miten ihmiset ottavat rokotteita lapsilleenkin siinä samalla kun influenssarokotuksenkin, kun taas meillä on vaikeuksia rokottaa edes hauraimpia riskiryhmiä. Esimerkiksi naapurimaa Virossakin rokotteen saa halutessaan varaamalla ajan apteekista.

Rumaltahan nämä kuolleisuustilastot näyttävät. Suomessa koronaan on miljoonaa asukasta kohden kuollut 522 ihmistä viimeisen 12 kk aikana, kun esimerkiksi Virossa kuolleita on ollut 219 ja Euroopassa keskimäärin 148.

Eihän koronainfektio toki enää terveille ja työikäisille yleensä hengenvaarallinen ole, mutta voi olla sitä kyllä iäkkäille ja sairaille. Onneksi olemassa on toimiva koronaviruslääke Paxlovid, mutta epäonneksi sekin on Suomesta loppumassa. Lisää saadaan ehkä joulukuussa tai luultavammin vasta tammikuussa.

Koska lääkkeestä on pulaa, useat hyvinvointialueet ovat asettaneet lääkkeen käytölle yläikärajan ja kieltäytyneet antamasta sitä esimerkiksi hoivakotien asukkaille. Tämä taas on paitsi julmaa syrjintää, myös laitonta. Niinpä apulaisoikeusasiamies onkin käynnistänyt tutkinnan näistä käytännöistä.

Tässä on nyt taas vähän liikaa epäonnistumisia, yhteensattumia ja lainrikkomuksia, että voisi uskoa kyseessä olevan vain huono tuuri, eikä merkki Suomen terveydenhoitojärjestelmän rakenteellisista ongelmista ja etenevästä rappeutumisesta.

"Israelin vankkumaton tuki länismaissa alkaa rakoilla", arvelee Lähi-idän instituutin säätiön tutkija Antti Tarvainen.

Menen ehkä asioiden edelle, mutta kävikö Israelille tässä kuten Venäjälle: se ylimitoitti sotilaallisen erikoisoperaationsa mittakaavan, koska arvioi väärin muiden maiden reaktion ja heikensi pysyvästi omaa kansainvälistä asemaansa?

Israelin toimia Palestiinan suhteen on tähän saakka katsottu paljon sormien lävitse, aivan kuten tehtiin Venäjänkin kanssa.

Mutta katsotaanko enää tulevaisuudessa?

Rakennetaanko Helsinkiin liikaa? Hesarin haastatteleman kaupunkitaloustieteen professori Tuukka Saarimaan mukaan ei

”Helsinkiin on rakennettu liian vähän”.

Koska asuntojen hinnat ovat Helsingissä korkeita, ”mikään ei viittaa siihen, että olisi rakennettu liikaa”, Saarimaa sanoo.

Tämä on tietenkin taloustieteen logiikan mukaan ihan totta. Kun kysyntää on enemmän kuin tarjontaa, vapailla markkinoilla hinnat nousevat, ja asuntojen hintojen nousu on merkki siitä, että lisää asuntoja pitää saada, ja rakentamisen lisäämistä yleisesti tarjotaan ainoana keinona asumisen hinnan kohoamisen torjuntaan. Helsinki houkutelee ja vetää puoleensa, enkä sitä ihmettele – onhan tämä kaikin puolin ihana paikka asua.

Olen kuluvan syksyn ajan mukana Sitran vetämässä talouden tulevaisuuksia luotaavassa Talouden monet tulevaisuudet -työpajasarjassa, ja työskentelyssämme on vain koko ajan vahvistunut näkemys siitä, miten taloustieteen näkökulmat esitetään mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa usein hegemonisina. Kun kansalaiset ovat ensin keskustelleet arvojen, toiveiden ja odotusten pohjlta, jostain marssitetaan sitten lavalle "talousviisas"; ekonomisti, joka kertoo miten asiat oikeasti ovat. Vähän sitä henkeä tässäkin jutussa on.

Taloudelliset näkökulmat ovat tietenkin olennaisia, ja ekonomisteja kannattaa kyllä kuunnella. Kysymys siitä, rakennetaanko Helsinkiin liikaa tai liian vähän on kuitenkin paljon moniulotteisempi kysymys kuin vain taloudellinen. Demokratian tehtävänä nimenomaan on tuoda keskusteluun ja päätöksentekoon muitakin näkökulmia kuin vain teoreettisia, taloudellisia ja teknokraattisia, ja lopulta vastaus kysymykseen siitä milloin rakentaminen on riittävää tai riittämätöntä täytyy syntyä demokraattisen prosessin ja eri näkökohtia yhteen tuovan keskustelun kautta.

Yhä useampi kaupunkilainen nostaa nyt esille huoliaan rakentamisen määrästä. On toinen kysymys onko tämä huoli perusteltu, vai reaktio esimerkiksi rakentamisen leviämiseen sellaisille paikoille, jotka haluttaisiin säilyttää ennallaan, mutta huolen nouseminen toistuvasti esille on merkki siitä, että siinä tavassa, jolla Helsinki kasvaa on sellaisia piirteitä, jotka helsinkiläiset yhä useammin kyseenalaistavat. Nämä saattavat liittyä sekä kasvuun itseensä, että siihen miten sen toteuttaminen käytännössä arjessa ilmenee.

Ehkäpä kasvua kaupungin tavoiteena olisikin syytä problematisoida samalla tavalla kuin yhä laajemmin problematisoidaan talouden kasvua. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kasvu pitäisi pyrkiä pysäyttämään, vaan sitä, että tunnustetaan ja otetaan entistä enemmän huomioon se, että kaupungin kasvu ei ole yksiselitteisesti positiivinen ilmiö, vaan se tuo mukanaan niin kasvuun liittyviä konflikteja ja menetyksiä, kuin muitakin mahdollisia haittoja.

Eräs kaupunkitaloustieteen klassikkokysymyksistä onkin kysymys siitä, miten määritellä optimaalinen kaupungin koko. Tähän liittyviä teorioita ja johtopäätöksiä on useita, mutta itse kysymys paljastaa perusasetelman: kaupungin koon kasvu tuo mukanaan monenlaisia hyötyjä, mutta jossain koossa saavutetaan optimaalinen koko, jonka jälkeen kasvun jatkuminen tuokin mukanaan enemmän haasteita kuin hyötyjä.

Kenties näissä kaupungin kasvuun liittyvissä konflikteissa onkin mukana signaaleita näiden kasvun haittojen lisääntymisestä. Helsingin olemukseen kuuluu tietty väljyys ja luonnon kanssa yhteenkietoutunut asuminen. Kuinka paljon nykyisten kaupunginosien alueella voidaan asukasmäärää lisätä ilman, että menetetään jotain olennaista niistä Helsingin ominaispiirteistä, mille helsinkiläinen korkea elämisen laatu perustuu?

Upea marraskuinen päivä melomassa Suomenlahdella. Pitkästä aikaa sattui tyyni ja kaunis päivä viikonloppuun. Helsingin edustan meri ja saaristo on upea, hetkessä pääsee erämaisiin tunnelmiin.

Tiktokin riippuvuutta aiheuttava luonne ja sen mahdollinen vaarallisuus varsinkin sitä käyttäville lapsille ja nuorille taas puhuttaa.

Jos aihe kiinnostaa ja huolettaa, kannattaa lukea tämä pidempi essee. Siinä esitetään, että on ihan perusteltua pohtia sitä, voiko TikTok olla pelkän sovelluksen ja mediaimperumin lisäksi tietynlainen kiinalainen länsimaita vastaan suunnattu bioase. Sen algoritmi tarkoituksellisesti pyrkii tunnistamaan käyttäjänsä heikkouksia ja synnyttämään riippuvuuksia, ja kaiken kivan lisäksi se on myös onnistunut synnyttämään myös täysin järjettömiä villityksiä, vaikkapa haasteen jossa koronaepidemian kuumimmalla hetkellä ympäri maailmaa nuoret kuvasivat itsestään videoita, joissa nuolivat julkisten vessojen pönttöjä.

Kirjoituksen spekuloiden, mutta myös hyvin argumentoiden esittämä pääpointti kuitenkin on, että TikTok voidaan nähdä osana Kiinan valtion strategiaa, jossa liberaalin kapitalismin lupausta kulutuksen mukanaan tuomasta nautinnosta ja mukavasta elämästä pyritään tuottamaan entistä nopeammin ja tehokkaammin sellaisessa mittakaavassa että se johtaa sen omaan tuhoon.

Liberal capitalism is about making people work in order to obtain pleasurable things, and for decades it’s been moving toward shortening the delay between desire and gratification, because that’s what consumers want.\

Over the past century the market has taken us toward ever shorter-form entertainment, from cinema in the early 1900s, to TV mid-century, to minutes-long YouTube videos, to seconds-long TikTok clips. With TikTok the delay between desire and gratification is almost instant; there’s no longer any patience or effort needed to obtain the reward, so our mental faculties fall into disuse and disrepair.

And this is why TikTok could prove such a devastating geopolitical weapon. Slowly but steadily it could turn the West’s youth—its future—into perpetually distracted dopamine junkies ill-equipped to maintain the civilization built by their ancestors.

En muuten tällä kirjoituksella halunnut sanoa sellaista, että kaupungin muutokseen liittyvät konfliktit olisivat ilmentymä jonkinlaisesta itsekkyydestä, pahantahtoisuudesta tai laiskuudesta.

Kaupungin suunnittelijoiden ja päättäjien sekä asukkaiden välinen konflikti syntyy usein rakenteiden synnyttämänä: kaupungin kehittämiseen on oma, melko suuri organisaationsa, ja sen olemassaolon tarkoituksena on nimenomaan saada kaupungissa aikaiseksi muutosta. Myös päättäjät osaltaan identifioituvat osaksi tätä muutoskoneistoa. Tämän koneiston valmisteluprosessit ovat pitkiä, ja kaupunkilaiset kuulevat tai ainakin tulevat tietoiseksi suunnitelmista vasta siinä vaiheessa, kun suunnittelu on jo pitkällä.

Tässä vaiheessa suunnittelijoiden intressinä tietenkin on se, että tehty pitkä suunnittelutyö ei valuisi hukkaan, kun taas kaupunkilaisten vasta äskettäin herännyt intressi voi olla juuri päinvastainen. Kaupunkilaisilla on myös asioihin omakohtainen side, kun taas suunnittelijat tarkastelevat asioita etäisemmin.

Konflikti on siis osin rakenteisiin sisäänrakennettuna, ja tuskin siihen on muuta lääkettä kuin rutkasti lisää demokratiaa joka vaiheeseen, suunnittelusta toteutukseen. Mieluiten oikeaa demokratiaa, eikä vain vaikuttavuudeltaan kyseenalaiseksi jäävää "vuorovaikutusta".