On ihan ymmärrettävää, että kun joku puhuu vahvoin sanankääntein kriittisesti lihasta ravintona tai eläinten teollisesta kasvattamisesta, vastaanottajien reaktiot ovat voimakkaita. Ei ollut siksi yhtään yllättävää, että reaktiot olivat kovia myös kun pappi Kari Kuula kutsui kolumnissaan eläinten teollista käyttöä jopa saatanalliseksi. Moni eläintuotannon kanssa tekemisissä oleva ilmaisi loukkaantuneensa, uhkasi erota kirkosta, ja Kuula myöhemmin pahoittelikin sanavalintojaan.

Eläinravinto on niin keskeinen osa ravintotottumuksiamme ja eläintuotanto on niin keskeinen osa maatalouttamme, että vahvasti kriittinen suhtautuminen siihen tuntuu monista – tai kenties jopa useimmista – henkilökohtaisesti loukkaavalta. Arkipäiväisen asian kutsuminen vahvimmalla tavalla pahaksi ja vääräksi loukkaa. Kenties suomalaisille asia on vielä monia muita kansoja henkilökohtaisempi: elämä täällä kylmässä pohjolassa ei yksinkertaisesti olisi menneinä vuosisatoina ollut mahdollista ilman eläinravintoa. Se näkyy jopa geeneissämme: toisin kuin esimerkiksi välimerellisillä kansoilla, meillä aikuisetkin pystyvät käyttämään maitoa ja sen sisältämää laktoosia ravinnossaan – pitkälti siitä johtuu maidon poikkeuksellinen asema suomalaisessa ravintokulttuurissa.

Silti on niin, että eläinravintoa ja eläinten teollista tuotantoa ihmisruuaksi alkaa koko ajan olla vaikeampi perustella.

Ensiksi, olemme vasta hiljalleen alkaneet tiedostaa, että eläimet todella ovat ihan samalla tietoisuuden, kokemuksen ja kärsimyksen jatkumolla ihmisten kanssa. Vaikka ihmiset ovat aina luoneet läheisiä suhteita lemmikkieläimiinsä, olemme silti kyseenalaistaneet sitä, kokevatko eläimet todella kipua, pelkoa tai ahdistusta joutuessaan kaltoin kohdelluksi tai eläessään olosuhteissa jotka eivät ollenkaan vastaa lajityypillisiä tarpeita.

Eläinten ideologisella esineellistämisellä on pitkä historia, siihen – kuten moneen muuhunkin asiaan – vaikutti voimakkaasti koko länsimaisen maailmankuvan pohjalla vaikuttava Descartesin dualismi, jyrkkä jako aineettomaan mieleen ja fyysiseen ruumiseen. Descartesille vain ihmisillä oli sielu, eläimet sen sijaan ovat mekaanisia koneita ja niiden kivunilmaukset vain automaattisia refleksejä, joiden takana Descartesin mukaan ei ole tuntevaa olentoa. Descartesin näkemyksestä tuli tieteen valtavirtaa, ja vasta aivan viime vuosikymmeninä siitä juontuvaa välinpitämätöntä suhtautumista eläinten kärsimykseen on alettu ymmärtää kyseenalaistaa.

Tietenkin eläinten esineellistävällä kohtelulla on myös aste-eroja. Eläinten kohtelu suomalaisella maatilalla on merkittävästi säädellympää kuin monessa muussa maassa, ja meillä myös tuotantoeläinten hyvinvointi on asia, johon kiinnitetään aktiivisesti huomiota. Suomalaisen eläintenhoidon suhteellinen paremmuus ei silti poista periaatteellista kysymystä: onko ylipäätään oikein pakottaa tuntevia eläviä olentoja olosuhteisiin, jota ne eivät lajityypillisesti itse valitsisi ja jotka tuottavat niille kärsimystä? Esimerkiksi siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin kolmivuotiaat lapset.

Vaikka kylmässä pohjolassa oli aiemmin hengissä pysymiseksi välttämätöntä syödä lihaa ja käyttää laajasti myös eläinten omille lapsilleen tuottamaa maitoa, niin enää näin ei ole. Pystymme ja osaamme tasapainoisen ruokavalion rakentamisen myös ilman eläinperäisiä tuotteita. Eläinten teollinen kasvattaminen ihmisten ravinnoksi ei olisi enää välttämätöntä, ja kun tiedämme sen aiheuttavan kärsimystä, eikö olisi moraalisesti oikein että pyrkisimme käytössämme olevilla keinoilla vähentämään sitä?

Toinen olennainen asia eläinten ravintokäyttöön liittyy ilmastoon ja laajemmin planeetan pahasti horjuneeseen ekologiseen tasapainoon. Neljännes maailman kasvihunekaasupäästöistä  syntyy ruuantuotannosta ja yli 60% ruuantuotannon päästöistöä syntyy lihantuotannosta. Eläinperäisen ruuan päästöt ovat jopa 10-50 kertaa suuremmat kuin kasviperäisen. Suomessa toki lihantuotannon päästöt ovat suhteessa alhaisemmat kuin monessa muussa maassa, mutta silti täälläkin ne ovat absoluuttisesti korkeita muihin ravinnonlähteisiin verrattuna. Viidennes keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä tulee ravinnosta, ja neljä viidesosaa suomalaisen ruokaan liittyvistä päästöistä tulee lihasta, munista ja maitotuotteista.

Näitä on varmasti hyvä katsoa ihan taulukkoina, sillä numerot eivät valehtele.

(Lähde: https://www.sitra.fi/artikkelit/keskivertosuomalaisen-hiilijalanjalki/)

Vaikka välillä asia halutaankin niin esittää, niin keskustelussa ravinnon eläin- tai kasvipainotteisuudesta ei ole kyse makutottumuksista tai identiteeteistä, vaan siitä, että nykyinen ravintotuotanto ja -kulutus ei ole kestävästi toteutettu. Yksinkertaisesti näin emme voi jatkaa, tai menetämme planeettamme.

Kolmas tähän liittyvä asia on toki vielä terveys. Ruokaviraston suositus punaisen lihan määrälle ruokavaliossa on n. 500 grammaa lihaa viikossa, mutta suomalaiset syövät lihaa keskimäärin monikertaisesti tätä enemmän. Punaisen lihan syömisellä on yhteys erityisesti moniin voimakkaasti yleistyneisiin suolistosyöpiin. Lihan kulutuksen vähentämisestä on myös henkilökohtaisia terveydellisiä hyötyjä.

On varmaankin ihan selvää, että tämän lisääntyneen ymmärryksemme seurauksena olemme nyt matkalla tulevaisuuteen, jossa eläinperäistä ravintoa kulutetaan ja tuotetaan huomattavasti nykyistä vähemmän. Kokonaan siitä tuskin tullaan luopumaan ja myös lihakarjaa on ainakin pienimuotoisemmin mahdollista kasvattaa ekologisesti kestävällä ja eläinten hyvinvointia tukevalla tavalla, mutta lihan merkitys ravintosuosituksissa tulee vähentymään, lihaeläinten teollisen tuotannon mittakaava tulee laskemaan ja elävien eläinten tuottamaa lihaa tullaan korvaamaan paitsi uusilla kasviproteiineilla, myös keinolihalla. Eläintuotantoon liittyvää keskustelua ei siksi kannattaisi torjua, vaan ennemmin pyrkiä osallistumaan keskusteluun, jossa mietitään tietä toiselta näyttävään tulevaisuuteen.

Miten sitten pitäisi suhtautua niihin puheenvuoroihin, joissa tuodaan esille moraalisella tavalla kriittisiä näkökulmia lihan kulutukseen ja tuotantoon? Auttaisiko perinteinen kristillinen käsitteistö, kuten alussa mainitussa kolumnissa? Jos ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyisen kaltainen teollinen lihantuotanto ei ole oikein, voimme ehkä ajatella, että lihantuotanto on kuin vähän perisynti – olemme syntyneet sellaiseen ruoka- ja talousjärjestelmään, jossa useinkaan emme yksinkertaisesti voi välttää eläimiä ravinnonlähteenä. Siksi meidän on syytä olla itseämme ja muita kohtaan armollisia: eläinten hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun perisynti on jotain sellaista, josta irti pääseminen ei tapahdu hetkessä, eikä se ole vain yksilöiden valinnasta kiinni.  Vaikka näin on, tämä ei tarkoita sitä, etteikö silti pitäisi pyrkiä vähentämään lihan kulutusta ja tuotantoa, ja sen myötä vähitellen pääsemään kohti sellaista maailmaa, jossa vapaudumme tämän tarpeetonta kärsimystä ja ekologista tuhoa tuottavan perisynnin kahleista.

Globaaliksi puheenaiheeksi nousseella Rutger Bregmanin Hyvän historialla näyttää olevan moniin samankaltainen maailmankuvaa muokkaava vaikutus kuin oli esimerkiksi esimerkiksi Yuval Noah Hararin Sapiens- ja Homo Deus -kirjojen lukemisella. Bregmanin kirjan pääviesti viesti on pohjimmiltaan yksinkertainen: se ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmiset ovat itsekkäitä ja vain omaa etuaan optimoivia laskelmoijia, on väärä, ja perustuu paitsi väärille ennakko-oletuksille, myös tarkoitushakuiselle tutkimuksille, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Pureutumalla monien sosiaalipsykologisen tutkimusten klassikoiden taustaan ja tarkempaan historiaan Bregman osoittaa esimerkiksi niin Zimbardon vankilakokeen kuin Milgramin tottelevaisuuskokeen kuuluisat ja viimeisten vuosikymmenten ihmiskuvaa määrittäneiden tutkimusten tuloksista vedetyt johtopäätökset vääriksi.

Zimbardon vankilakokeenhan piti osoittaa se, että ihminen on pohjimmiltaan toista alistava peto, mutta arkistot paljastavat vanginvartijoiden raa'an käytöksen olleen pitkälti ennalta suunniteltua ja käytännössä Zimbardon manipulaation tulosta. Milgramin tottelevaisuuskokeen taas piti osoittaa, kuinka sokeasti ihmiset alistuvat auktoriteetille, mutta lähemmin tarkasteltuna käy ilmi, että useimmat koehenkilöt eivät oikeasti uskoneet olevansa tilanteessa, jossa antavat toisille ihmisille kuolettavia sähköiskuja.

Entä eivätkö sodat sitten osoita ihmisen olevan pohjimmiltaan verenhimoinen ja paha? Bregmanin mukaan historiallinen aineisto osoittaa, että esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa useimmat sotilaat ampuivat tahallaan ohitse. Useimmat ihmiset kieltäytyvät vahingoittamasta toista, ja siksi sotateollisuus on täytynyt tehdä tappamisesta aina vain etäännytetympää. Koska ihminen ei mielellään tapa toista ihmiseksi tunnistamaansa ihmistä, Yhdysvaltain armeijakin tekee usein tänä päivänä iskujaan toiselta puolelta maailmaa ohjatuilla droneilla.

Bregmanin oma viesti kääntää vallitsevan kyynisen ihmiskuvan päälaelleen: ihmisen menestys lajien joukossa perustuu juuri kiltteydelle, sille että ihminen on kehittynyt sosiaaliseksi eläimeksi, jonka menestys pohjautuu kykyyn tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja toimia myös yhteiseksi hyväksi.

Bregmanin mukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan itsekäs, korruptoitunut ja paha, vaikka niin on meille usein uskoteltukin. Hyvyys ja ystävällisyys on meille luontaista, oman edun tavoittelu, itsekkyys ja raakuus toisia kohtaan sen sijaan on jotain, joka ei tule ihmiseltä luonnostaan vaan vaatii perusteiksiin esimerkiksi toisia ihmisiä alentavia ideologioita, tai sellaisia kertomuksia ja uskomuksia kaikkien ihmisen luontaisesta itsekkyydestä, kuin mille varsinkin taloudellinen ajattelu usein perustuu.

Homo Sapiens on oikeastaan Homo Puppy, ystävälliseksi ja yhteistyökykyiseksi ja lapsenomaisia piirteitä säilyttäväksi kehittynyt ihmisapina, joka ei voittanut muita ihmisapinoita niinkään älykkyydellään, vaan ennemmin hyvyydellään ja yhteistyökyvyllään.

Jos kerran näin on, mistä on sitten saanut alkunsa kyyninen ihmiskuva, johon olemme koko ikämme uskoneet? Bregman johtaa vinoutuneen ihmiskuvan juuret pitkälti valistusajan ajattelijoiden synkkään ihmiskäsitykseen. "Meidän on otaksuttava, että jokainen ihminen on petturi eikä hänellä ole koko toiminnasaan muuta tavoitetta kuin oman etunsa ajaminen", tiivisti David Hume ajattelunsa, ja pitkälti samalle olettamukselle pohjatui kaikkien seuraavien vuosisatojen yhteiskuntafilosofinen ajattelu.

Ajatuksella turmeltuneesta ihmisluonnosta on tietenkin tätäkin pidempi historia, onhan ajatus perisynnistä kristillisen ihmiskuvan ytimessä. "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäni minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.", kirjoitti apostoli Paavali. Kristillisessä perinteessä ahneuden ja ylpeyden kaltaisia syntejä on kuitenkin pidetty vältettävinä ja paheksuttavina asioina, ajatus ahneuden tarpeellisuudesta tai jopa hyveellisyydestä syntyi vasta kun taloustieteen tarkastelutavasta tuli yhteiskunnallisesti hallitseva, ja ihmisen toimintaa ryhdyttiin selittämään oman edun maksimoinnin tavoittelulla.

Jos Bregman on kirjassaan oikeassa, ihmisen turmeltuneessa luonnossa ei olekaan kysymys mistään olemuksellisesta, vaan uskomuksista. Toimimme itsekkäästi ennen kaikkea koska uskomme sellaisen kuuluvan olemuksellisesti ihmisluontoon, ei siksi että ihmisluontomme siihen pakottaisi.

Bregman kertoo kirjassaan tosielämän kärpästen herrasta, löytämästään vanhasta uutisesta poikajoukosta, joka aivan samoin kuin William Goldingin menestyskirjassa haaksirikkoutui pitkäksi aikaa autiolle saarelle ja joutui hengissä pysyäkseen organisoitumaan ja rakentamaan autiolle saarelleen alkeellisen yhteiskunnan. Kuitenkin toisin kuin Goldingin mielikuvituksessa, tosielämän kärpästen herran yhteiskuntaa ei sävyttänyt raakuus, fasismi ja sadismi, vaan hyväntahtoinen luottamus ja yhteistyö. Luonnontilassa ihmisyhteisöjä ei näytäkään uhkaavan väkivaltainen kaaos ja vahvimpien tyrannia.

Bregmanin kirjan viesti onkin pohjimmiltaan viesti siitä, miten merkittävästi siihen miten muiden ihmisten kanssa toimimme ja minkälaista yhteiskuntaa rakennamme vaikuttavat erilaiset uskomukset. Jos uskomme sellaiseen yhteiskunnallinen narratiiviin, jonka pohjalla on ajatus itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta ihmisen perusluonteena, ja siitä seuraava kaikkien sota kaikkia vastaan, saamme lopputuloksena epäluuloisen yhteiskunnan, jossa itsekkyyttä ei pidetä paheena, vain yksinomaan rationaalisena käytöksenä. Jos sen sijaan uskomme Bregmanin vaihtoehtoiseen kertomukseen ihmisen pohjimmiltaan hyvästä ja altruistisesta perusluonteesta, meidän on helpompi rakentaa luottamukseen perustuen tasavertaisempia ja sen myötä myös onnellisempia yhteiskuntia. Kertomuksilla on suuri voima.

Maailmaa riivaavat ekologiset katastrofit ja eriarvoisuuden ja osattomuuden aiheuttamat kriisit osin juuri siksi, että yhteiskunnissamme on kerrottu tarinoita, jotka ovat saaneet meitä uskomaan muun muassa että meidän kuuluu tavoitella ensisijaisesti omaa etuamme, että tuotannon ja kulutuksen on välttämätöntä loputtomasti kasvaa, ja että ihminen ja luonto ovat jotain jyrkästi toisistaan eroavaa. Tällaiset käsitykset ovat siinä määrin syvällä jaetussa ymmärryksessämme, että normaalisti emme välttämättä osaa niitä edes kyseenalaistaa.

Siksi onkin alettu puhumaan paljon siitä, että tarvitsemme yhteiskuntamme kehitystä ohjaamaan toisenlaisia tarinoita: sellaisia, jotka saavat meidän luottamaan toisiimme ja ymmärtämään yhteistyön ja tasavertaisuuden arvon; sellaisia, joiden kautta ymmärrämme materiaalisen kulutuksen kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden loputtoman kiihtymisen olevan oikeasti ristiriidassa tavoittelemamme paremman elämän ja onnellisuuden kanssa; ja myös sellaisia, joiden kautta ymmärrämme, että inhimillisen sivilisaation olemassaolo on täysin riippuvainen niistä ympäröivän planeetan olosuhteista, joissa se on tänne syntynyt.

Antti Herlin esitti Helsingin Sanomissa kysymyksen, jonka pelkkä lausuminen olisi ollut vielä jokin aika sitten niin hereettistä, että sen esittäjä olisi sysätty haihattelijana yhteiskunnallisten keskustelijoiden marginaaliin.

"Miksi edes kannattaa pitää yllä talouskasvua, jos emme pysty pitämään planeettaa elinkelpoisena?"

Antti Herlin on kuitenkin Koneen pääomistaja ja Suomen rikkain mies. Upporikaskin voi olla umpihölmö, mutta maailma on nopeasti muuttunut siten, ettei Herlinin talouskasvun pakon kyseenalaistavaa kysymystä voi enää sivuuttaa heikkomielisenä haihatteluna, vaan se tunnistetaan nyt kaikista keskeisimmäksi talouteen liittyväksi kysymykseksi: jos jatkaminen nykyisellä talouden mallilla johtaa planeetan muuttumiseen elinkelvottomaksi, mitä ihmeen järkeä on koko mallissa?

Käsillä on klassinen "keisarilla ei ole vaatteita" -tilanne. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä ja sen asettaminen talouteen liittyvien toimien perimmäiseksi tavoitteeksi on ollut niin vahva ja kyseenalaistamaton dogmi, että nekin puolueet, jotka ovat ajaneet voimakkaampia elinympäristön suojelemiseen tähtääviä toimia, ovat perustelleet toimia viime kädessä talouskasvun turvaamisella. Herlinin kysymys kuitenkin osoittaa, että talouskasvupakon dogmi on nyt murtumassa, ja alamme selvemmin tiedostaa, että ihminen ei ole olemassa taloutta varten, vaan talous, ja myös sen mahdollinen kasvu, on vain väline, jota käytämme saavuttaaksemme syvempiä hyvään, kestävään, jatkuvaan ja oikeudenmukaiseen elämään tähtääviä päämääriämme.

Sen pitää olla koira, joka heiluttaa häntää, eikä häntä joka heiluttaa koiraa.

Miksi kirjoitan tästä evl.fi -osoitteessa sijaitsevassa blogissa? Siksi, että tämä talousajattelussamme ilmennyt sitkeä dogmaattisuus paljastaa jotain ihmisille luontaisesta tavasta ajatella. Kuvittelemme usein ajattelevamme objektiivisesti, mutta ajattelumme perustuu usein kyseenalaistamattomille uskomuksille. Ihminen pyrkii hahmottamaan ja hallitsemaan maailmaa tavoilla, jotka muodostavat uskomusjärjestelmiä, ja näiden uskomusjärjestelmien perususkomukset ovat hyvin sitkeässä.

Kun varsinaisten eksplisiittisten uskontojen merkitys on länsimaissa vähentynyt, niitä ovat usein korvanneet erilaiset implisiittiset uskonnot: uskomusjärjestelmät, jotka eivät varsinaisesti ole uskontoja, mutta jotka niitä analysoitaessa asettuvat hyvin helposti uskonnon kategorioihin. Tällainen uskomusjärjestelmä on esimerkiksi länsimaita kansanuskona dominoiva konsumerismi, jossa erilaisten tuotteiden ja palveluiden kuluttaminen näyttäytyy ihmiselämän perimmäisenä tarkoituksena. Kukaan ei tietenkään julkisesti tunnustaudu "konsumeristiksi", mutta moni silti käytännössä toteuttaa konsumeristisia tavoitteita -- tavoitellen kulutusten ja kokemusten kautta jotain tarkemmin määrittelemätöntä transsendenssia, joka kuitenkin koko ajan pakenee kauemmaksi kulutususkonnon luodessa jatkuvasti uusia tavoiteltavia kulutustarpeita.

Yhtä lailla implisiittisiksi uskonnoiksi voi nähdä talouskasvua välttämättömänä pitävän aiemman valtavirtataloustieteen (kuten Robert H. Nelson on hienosti sen kuvannut) tai amerikkalaisen nationalistisen "Shining City"-kultin, kuten Jared Yates Sexton trumpilaisuuden takana olevaa maailmankuvaa kuvaa.

Kun uskonnollisen kaltainen ajattelu on ihmismielelle niin luontaista, niin mikä sitten voi toimia vastalääkkeenä tällaisille vaarallisille ja pidemmällä perspektiivillä itsetuhoisille uskomusjärjestelmille? Yksi keskeinen kysymys on se, tarvitsevatko implisiittiset uskonnot vastalääkkeeksi eksplisiittistä? Eksplisiittisillä uskonnoilla en viittaa nyt yksinomaan tunnettuihin eksplikoituihin uskonnollisiin traditioihin, vaan vielä laajemmin ylipäätään sellaiseen metafyysis-filosofiseen ajatteluun, jossa ajatusten ja periaatteiden kosmologiset ja eettiset taustaoletukset ja kaikkien pyrkimysten merkitys ja päämäärä on pohdittuna ja eksplikoituina. Ajattelu on tietoisesti pyritty viemään loppuun saakka, molemmista päistä.

Tällaisen pohditun kosmologis-eettisen pohdinnan perustalla myös perinteiset uskonnolliset traditiot asettuvat ymmärrettävimmiksi, ja niihin sitoutunut vuosituhantinen viisaus aukeaa ihan eri tavalla kuin sillä tavalla irrallisena kuten niitä usein käsitellään. Teologisesta ajattelusta itseäni puhuttelee eniten juuri sellainen, joka lähtee liikkeelle maailman tilanteesta ja siitä mitä se paljastaa elämän, maailman ja olemassaolon perimmäisestä luonteesta, ja lähtee avaamaan siihen uusia näkökulmia oman ajatteluperinteensä pohjalta. Näin nähdäkseni toimii esimerkiksi Paavi Franciscus viisi vuotta sitten julkaistussa ilmastonmuutosta käsittelevässä ja integraalisen ekologian käsitettä kehittelevässä Laudato Si-kirjoituksessaan. Kuvaavaa on, että kun Laudato Si-kirjoituksen viisivuotispäivää hetki sitten juhlittiin, juhlaviikon slogan oli pohjimmiltaan metafyysinen ja systeemiteoreettinen: "Everything is connected".

Jos uskonnollinen tai uskonnollisen kaltainen ajattelu on todella ihmiselle tai ainakin ihmisyhteisöille niin luontaista, ettei siltä voida välttyä, olisiko kenties parempi, että pyrkisimme tietoisesti miettimään sitä mikä on uskontomme tai "uskontomme", ja miten sen perustelemme, kuin teeskennellä sellaista riippumatonta objektiivisuutta, johon emme kenties yhteisötasolla pysty? Kun talouden paradigma on nyt myös muuttumassa, tarvitsemme joka tapauksessa paitsi toisenlaista talousajattelua, myös maailmankuvien perusteisiin menevää pohdintaa.

Juuri tällä hetkellä kolmannes koko planeetan asukkaista elää eristyksissä ja poikkeustilassa. Maailma on koronaepidemian myötä peruuttamattomasti muuttunut, eikä se palaa tämän jälkeen enää entiselleen. Vielä emme tiedä millainen on maailma kun korona on lopulta selätetty, mutta juuri siksi nyt on oikea aika miettiä sitä, millainen se voisi olla, kun lähes koko ihmiskunta on käynyt läpi yhteiskuntajärjestyksiä, turvallisuudentunteitamme ja elämäntapojamme ravistelleen eksistentiaalisen kriisin.

Samalla kun koronavirus on eksistentiaalinen uhka, sen voi myös ajatella avaavan uusia mahdollisuuksia paitsi konkreettisesti ravisuttamalla yhteiskuntien ja globaalien rakenteiden perusteita, myös auttamalla meitä tiedostamaan asioita, joita emme välttämättä ilman koronaa olisi tulleet kollektiivisesti tiedostaneeksi.

Ensiksi, sekä länsimainen kulutusvetoinen kulttuuri, että koko globaali talousjärjestelmä on perustunut tietynlaiselle ideologiselle individualismille, ajatukselle siitä että yksilöiden omien intressiensä perusteella tekemät valinnat ja yksilöt sinänsä ovat ontologisesti ensiarvoisia, siis että maailma rakentuu ennen kaikkea yksilöistä ja yhteisöt ovat jotain näiden vapaaehtoisesti muodostamaa.

Vaikka yksilönvapaus toivottavasti on yhä koronankin jälkeen keskeinen arvo, koronaepidemia osoittaa silti hyvin konkreettisesti sen, että lopulta ontologisesti ensisijainen asia ei olekaan yksilö, vaan yhteisö, tai pikemminkin yksilöiden, yhteisöjen ja koko ekosysteemin - viruksineen kaikkineen - muodostama organismi. Yksilön onnellisuus, turvallisuus ja hyvinvointi on täysin riippuvainen siitä, mitä tapahtuu yhteisön tasolla, ja jos yhteisö epäonnistuu turvallisten ja terveellisten olosuhteiden ylläpidosta, yksilön hyvinvoinnille ei välttämättä ole mitään edellytyksiä. Yksilölle niin arvokas vapaus on olemassa vain, kun yhteisö tarjoaa olosuhteet, jotka mahdollistavat vapauden.

Entä mikä on sitten se yhteisö, jonka hyvinvoinnista yksilö on riippuvainen? Korona kertoo meille, että se ei ole vain perhe tai kansallisvaltio, vaan koko planeetta. Se, mitä tapahtui kiinalaisella lihatorilla viime vuoden loppupuolella, vaikuttaa nyt rajulla tavalla jokaisessa maailman maassa. Planeettaa ei voi tarkastella yksin kokoelmana yksilöitä, ja vaikka kansallisvaltiot ovatkin nyt niitä, joilla on käsissään toimenpidevalta, nekin näyttäytyvät epidemian kannatla keinotekoisilta rakennelmilta.

Toiseksi koronan antamat opit eivät jää vain parempaan ymmärrykseen maailman verkottuneisuudesta, vaan se paljastaa meille jotain olennaista myös prioriteeteistamme. Kiitos koronan, huomaamme nyt, että huolimatta siitä että politiikan kieli ja rationaliteetti on jo vuosikymmeniä ollut vahvasti talousretoriikan hallitsema, laitamme silti tosi paikan tullen puoluekannasta riippumatta ihmisten elämän, terveyden ja hyvinvoinnin talouden edelle. Me todella olemme paraikaa tuhoamassa talouttamme pelastaaksemme ihmishenkiä, mutta samalla juuri nyt voimme tajuta, että se minkä käsitämme taloudeksi, on lopulta vain konstruktio.

Talous ei ole mitään todellista irrallaan ihmisistä ja heidän erilaisista vuorovaikutussuhteistaan. Talousjärjestelmässä ja sen mittareissa ilmenevän tuhon ei tarvitse merkitä vastaavaa tuhoa ihmisisten hyvinvoinnissa - jos vain niin haluamme.

Se, että kuitenkin laitamme yksilöiden hyvinvoinnin yhteisöllisten konstruktioiden edelle, osoittaa sen, että yhteisön ontologisen ensisijaisuuden ei tarvitse johtaa minkäänlaiseen kollektivismiin. Näiden kahden asian, yhteisön ensisijaisuuden ja yksilöiden hyvinvoinnin suojelemisen välillä vaikuttaa olevan niitä hyvällä tavalla tasapainottava jännite.

Kenties vielä kolmas asia, jonka koronasta voimme oppia, on että ongelmiin, uhkiin ja riskeihin pitää puuttua kun asiat vielä ovat hyvin. Siinä vaiheessa kun ongelmat todella realisoituvat, on jo liian myöhäistä. Kulttuurissamme liikkuu paljon sankaritarinoita yksilöistä, jotka ovat saavuttaneet suurta menestystä ottamalla henkilökohtaisia riskejä, mutta yhteiskuntia emme voi rakentaa eksistentiaalisen riskinoton varaan. Sen sijaan tästä eteenpäin meidän on rakennettava sekä yhteiskuntiimme, että koko globaaliin järjestelmään suuremmat turvamarginaalit, tehtävä ne resilienteiksi sekä odotettuja että odottamattomia riskejä vastaan.

Näitä ja muita tästä tilanteesta saamiamme oppeja tarvitsemme, kun koronakriisistä hiljalleen selvitessämme suuntaamme katseen kohti seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä odottavia haasteita, jotka ovat vielä koronaakin suurempia ja dramaattisempia.

Pystymme ratkaisemaan myös koko sivilisaation olemassaoloa uhkaavan globaalin kestävyyskriisin, kun samalla tavalla ymmärrämme, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja olemassaolo riippuu täysin koko planeetan hyvinvoinnista ja sen elämän ylläpitojärjestelmien toimivuudesta. Jos on niin, että talous vaikuttaa esteeltä kestävyskriisin ratkaisemiseksi, olemme ymmärtäneet sen väärin; se on vain väline, joka muodostuu ihmisistä ja vuorovaikutuksista. Ekosysteemin hyvinvoinnin suhteen emme voi ottaa riskejä, sillä jos riskeeraamme sen, riskeeraamme samalla itsemme.

Juuri nyt on vaikeaa olla optimisti. Amerikkalainen ystäväni kuvasi tuntemuksiaan Facebookissa ahdistukseksi ja suruksi, ja sai osakseen myötätuntoa ja vastakaikua eri puolilta maailmaa. Läntisessä maailmassa monilla tuntuu nyt vallitsevan ikävä tunne siitä, että paljon kaunista ja tärkeää on uhattuna, ehkä jopa katoamassa, ja se mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan on arvaamatonta ja tuskin mitään parempaa. Tähän saakka kehitys on omana elinaikanamme vienyt meitä yleensä vain eteenpäin: vapaampaan, huolettomampaan ja turvallisempaan maailmaan, mutta nyt kaikki tämä tuntuu olevan uhattuna. Tilanne on uusi, eikä kukaan oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Tulevaisuuden taakka tuntuu monella tavalla raskaalta. Maailma oli toki jo ennestään pahassa solmussa, mutta nyt niitä solmuja on tullut paljon lisää. Ei enää riitä, että keskitymme vain ilmastonmuutoksen voittamiseen – joka sekin usein tuntuu haasteena kohtuuttomalta – vaan meidän tulee samalla kiireisesti löytää jokin tapa elää sovussa keskenämme: niin omissa maissamme, kuin eri maiden ja kulttuurien välillä. Tunnelmat ovat nyt huonot ja historia osoittaa, että ihmiskunta kykenee myös kauheuksiin ja järjettömyyksiin.

Kuten monet muutkin, olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä oikein on kyse: miksi positiivisuus ja optimismi on nopeasti kadonnut ja niiden tilalle on noussut viha, epäluulo ja impulsiivisuus? Olen yrittänyt, mutta en ole löytänyt kuin langanpäitä, mutta niitä sitäkin enemmän: vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi, teknologian kehitys ja työpaikkoja uhkaava katoaminen, siirtolaisuus ja pakolaisuus, terrorismin pelko, tuloerojen jatkuva voimakas kasvu, politiikan uudistumiskyvyttömyys, talouden omalakisuus, politiikan ja hallinnon etääntyminen kansalaisista, maailman monimutkaistuminen, sosiaalisen median synnyttämät viestinnälliset kuplat, yhteiskuntien polarisaatio.

Jokaista näistä syistä voisi analysoida erillisenä, ja jokaiseen voisi lähteä etsimään irrallista ratkaisua, mutta se on loputon suo ja jotain pitäisi voida tehdä jo nyt.

Yhdellä tavalla maailma näyttää kuitenkin muuttuneen selkeämmäksi: kun vihaa puhkuva retoriikka julistaa maailmankuvaansa, jonka ytimessä on vahvemman oikeus, itsekkyys, omaisuuden ja kunnian kartuttaminen, myös sen vastakohta alkaa erottua kirkkaammin. Siinä tavoitteena on oikeudenmukaisuus, asenteena kohtuus, myötätunto – ja rakkaus.

Jos haluamme katkaista vihan kierteen, meidän on entistä voimakkaammin sitouduttava sen vastavoimaan. Siis osoitettava, että pidämme jokaista ihmistä arvokkaana riippumatta hänen synnyinperästään tai menestyksestään, siedettävä myös heikkoutta, ja tunnustaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikilla – jopa niilläkin, jotka syntyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Jos asenteenamme ei ole viha, vaan rakkaus, kannamme huolta myös niistä jotka kärsivät: sekä niistä jotka ovat juuri nyt ahtaalla, että myös niistä joihin valintojemme seuraukset kohdistuvat vasta joskus tulevaisuudessa.

Rakkaus on tietenkin myös aivan kristinuskon ytimessä, se on kaikkien kristillisten arvojen pohja. Yhteiskuntamme – niin sekulaarina kuin niitä helposti pidämme – ovat ideaaleiltaan pohjimmiltaan rakentuneet näille kristillisille arvoille, vaikka voi vaatiakin vähän vaivaa kyetä se havaitsemaan. Nyt käynnissä oleva hyökkäys länsimaisten yhteiskuntien tärkeimpiä periaatteita kohtaan on hyökkäys etenkin tätä niiden pohjimmiltaan kristillistä arvopohjaa kohtaan, ja yhä useammin tämä hyökkäyksen kohde ei enää ole kätketty, vaan aivan suorasanainen. Stanfordin yliopiston maineikkaan, mutta edesmenneen filosofian professorin René Girardin mukaan Natsi-Saksan hengellinen tavoite oli karsia yhteiskunnasta pois kristillinen väkivallan ja rakenteiden uhreihin kohdistuva myötätunto. Mitä muuta kuin samaa ideologiaa edustavat ajatukset, joissa esitetään Välimereen hukkuvien pakolaisten auttamisesta rankaisemista?

Yhteiskunnallinen muutos vaatii toki paljon muutakin kuin vain oikeaa asennetta, ja tuntuu kieltämättä hieman naiivilta tuoda keskusteluun näin yksinkertainen ajatus kun ne yhteiskuntien solmut ovat oikeasti vaikeita avata. Mutta kun viha on noussut politiikan vahvimmaksi käyttövoimaksi, on sen voittamiseksi olemassa vain yksi sitä vahvempi vastavoima. Vihan peli on puhallettava poikki ja tarjottava parempaa tilalle. Käynnissä ei ole keskustelu keinoista, vaan maailmankuvien kamppailu.

Kasvavan vihan, kateuden ja itsekkyyden synkentämä maailma tarvitsee nyt niitä, jotka tuovat siihen valoa. Vaikka se houkutteleekin, vihaan ei voi vastata vihalla, vaan kierre on katkaistava ennen kuin se kiihtyy katastrofiksi. Viha voidaan voittaa vain tekemällä sen vastavoima entistä määrätietoisemmin näkyväksi. Useimmille ei liene vaikea valita kumman voiman ohjaamassa yhteiskunnassa mieluiten haluaisivat elää: vihan vai sittenkin rakkauden?

Jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, meidän on palattava puhumaan arvoista ja merkityksistä.

Populistisen nationalismin hämmentävä voittokulku osoittaa, että olemme erään aikakauden lopussa. Maailman tilanne ja ihmiskunnan valtavat haasteet ilmastonmuutoksesta robotisaatioon ja työn murrokseen vaatisivat perusteellisia globaalin mittakaavan yhteiskunnallisia muutoksia, mutta ilmeisesti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan kannattajilla ei ole ollut tarjota joko riittävän uskottavaa tulevaisuusvisiota, tai kykyä ja rohkeutta ottaa tilanteen vaatimaa arvojohtajuutta, kun houkutus langeta populistien tarjoamiin menneisyyttä nostalgisoiviin petollisiin lupauksiin on käynyt monelle suureksi. Toisella puolella vastassa ovat kasvava epävarmuus, eriarvoisuus ja pelko oman aseman menettämisestä, kun taas toisella lupaus jonkin menneisyydestä löytyvän nostalgisoidun suuruuden palauttamisesta.

Nationalismin, populismin ja muukalaisvihan taustalla on tietenkin myös ilmeisiä taloudellisia tekijöitä, mutta vielä syvemmin niitä nostaa yhteiskuntien epäonnistuminen keskeisessä tehtävässään: merkityksellisyyden, osallisuuden ja turvallisuuden tunteen luomisessa. Niin kauan kuin talous kasvoi ja työtä riitti, useille riitti tunne siitä, että oli matkalla kohti parempaa, mutta talouden kasvun nyt hidastuttua -- kenties pysyvästi -- monet kokevat jäävänsä tyhjän päälle -- eikä siis pelkästään taloudellisesti, vaan myös moraalisesti.

Jos elämässä ei muuten löydy syvempiä merkityksiä, niin niitä lähdetään hakemaan toisaalta, esimerkiksi nationalismista: oman kansan ja etnisyyden korostamisesta. Psykiatri Hannu Lauerma arvioi rasismin olevan "pikkuporvarillinen yritys olla aatelinen". Erottautuminen mustista, muslimeista tai maahanmuuttajista vahvistaa tunnetta omasta arvosta -- vaikkakin valheellisesti ja toisten kustannuksella -- ja samalla luo tunnetta kuulumisesta paremman ja etuoikeutetun joukon piiriin.

Kuitenkin, vaikka siltä ei juuri nyt näytäkään, kehitys kulkee kohti globaalimpaa, verkottuneempaa ja ekologisempaa maailmaa ja ihmistä. Vaikka liberaalit ja moniarvoiset yhteiskunnat ovatkin nyt ongelmissa, yhteiskunta tuskin voi olla hyvinvoiva ja menestyvä muunlaisena kuin juuri liberaalina, suvaitsevaisena ja demokraattisena. Tilapäisistä taka-askelista huolimatta pysyvää paluuta yhtenäiskulttuuriin ja autoritääriisin johtajiin ei ole.

Meillä liberaalin, suvaitsevaisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajilla on siis vakavan miettimisen paikka. Käynnissä on maailmankuvien kamppailu, ja yhteistyöhön ja suvaitsevaisuuteen perustuvalla maailmankuvalla ei mene juuri nyt kovin hyvin.

Vastataksemme haasteeseen meidän pitää onnistua entistä paremmin kommunikoimaan sellainen positiivinen ja uskottava maailmankuva ja tulevaisuusvisio, joka ei lähde liikkeelle vihasta, vaan rakkaudesta, ja joka ei käytä polttoaineenaan pelkoa, vaan rohkeutta. On puhuttava sellaisen maailmankuvan puolesta, jossa jokainen meistä on merkityksellinen, jossa jokainen voi kokea olevansa osallisena muutoksessa kohti parempaa maailmaa, ja jossa yhteisö ja yhteiskunta on se, joka puolustaa jokaisen ihmisarvoa myös silloin kun olosuhteet ympärillä muuttuvat rajusti. Tämä meidän on tehtävä uskottavammin kuin ne, jotka haluavat meidän käpertyvän itsemme, rotujemme ja valtioidemme ympärille.

On otettava se askel, jota monet mielellään usein välttäisivät: astuttava ulos huolestuneen, kriittisen tai sarkastisen kommentoijan roolista ja ryhdyttävä puhumaan myös niistä asioista, jotka eivät kuulu vain objektiivisesti tarkasteltavien asioiden piiriin, vaan osaksi maailmankatsomuksia ja vakaumuksia. Puolustettava siis lähimmäisenrakkautta, kaikkien ihmisarvoa, yhtäläistä ihmisyyttä ja tulevien sukupolvien oikeuksia, vaikka vallitseva rationaliteetti vannoisikin itsekkyyden nimeen. Harrastettava myötätuntoa ja huomioitava heikoimpia, vaikka nyt maailmassa näyttäisivät pärjäävän kylmät egomaanikot. Oltava tinkimättä totuuden puolella.

Viha, valheet ja itsekkyys ovat voimakkaita vastustajia, ne syttyvät paljon helpommin kuin rakkaus, totuus ja epäitsekkyys. Aina ajoittain ne tuntuvat dominoivan, mutta synkistä ajoista on aina noustu entistä parempaan: oikeudenmukaisempaan ja viisaampaan maailmaan.

Vuosi 2016 on osoittanut, että toisin kuin uskottiin, historia ei ole loppunut, eikä maailmaa ole mahdollista hallita vain taloudellisen ja teknisen rationaliteetin varassa. Ihmisillä on halu olla muutakin kuin ekonomisia subjekteja ja muitakin tarpeita kuin vain kulutustarpeita, ja jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, nämä täytyy taas kerran ryhtyä ottamaan paremmin huomioon niin politiikassa kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Satavuotisjuhlissaan suomalainen yhteiskunta on suurempien haasteiden edessä kuin koskaan ennen. Toki vaikeita aikoja on ollut ennenkin, mutta nyt meitä on vastassa monitahoinen globalisaation, teknologian kehityksen ja työn murroksen, ilmastonmuutoksen ja resurssien niukkuuden toisiinsa kytkeytynyt haastevyyhti. Eikä moniinkaan satavuotiaan Suomen haasteisiin ole mahdollista löytää yksinkertaisia ratkaisuja -- puhumattakaan siitä, että ne yleensä olisivat ratkaistavissa yksin suomalaisin voimin.

Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta kuitenkin kärsii jonkinlaisesta näköalattomuudesta. Useinkaan suomalaisille ei ole vieläkään ihan helppoa hyväksyä sitä, että ne reseptit, joilla suomalainen hyvinvointi rakennettiin edellisten vuosikymmenten aikana, eivät enää sellaisenaan toimi. Uutta Nokiaa ei tule ja metsää kasvaa halvempienkin tuotantokustannusten maissa. Suomalaiset ovat pitäneet vahvuuksinaan kykyään yhteistoimintaan ja ongelmien ratkaisemiseen, mutta yhteistyön ja rohkean tulevaisuusorientaation sijaan yhteiskunnassa nousussa ovat olleet ennemminkin pessimismi, vastakkainasettelut ja menneeseen takertuminen.

Onneksi Suomen henkinen ilmapiiri ei kuitenkaan koostu yksinomaan sisäänpäin kääntyneestä synkistelystä, vaan Suomessa jatkuvasti harjoitetaan myös avointa ja rohkeaa, tietoon ja tutkimukseen perustuvaa ajattelua, ja ollaan myös halukkaita kokonaan uusien asioiden kokeilemiseen. Juuri tällaista kokeilullista yhteiskunnan kehittämistä myös Sitra on halunnut tukea avatessaan poikkeuksellisen suuren mittaluokan haastekilpailun yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Haastekilpailua ei voida kuitenkaan käydä ilman hyvin määriteltyjä haasteita. Kilpailuun sopivien haasteiden kirkastamiseksi Sitran Ratkaisu 100 -kilpailu kutsui kokoon kaksikymmentäviisi eri puolelta Suomea saapunutta eri alojen ihmistä hakemaan sellaisia haasteita, jotka olisivat realistisesti ratkaistavissa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Sitran tarjoaman tukevan valmistelurahan turvin. Työ ei kuitenkaan lähtenyt nollasta, sillä pohjamateriaaliksi oli kerätty joukkoistamalla valtava määrä hyvin erilaisia suomalaisen yhteiskunnan kohtaamia ongelmia, joiden pohjalta lähdimme jalostamaan kourallista sellaisia yhteiskunnallisia haasteita, joihin olisi mahdollista löytää aivan uudenlainen ratkaisu kokeilevan miljoonan euron rahoituksen saavan projektin kautta.

Siihen nähden, että maailmassa tuntuu nyt korostuvan eri ryhmien heikkenevä yhteisymmärrys, oli koko pari kuukautta kestäneen prosessin yksi keskeinen huomio se, miten samansuuntaisesti lopulta asioita pohdittuamme näimme suomalaisen yhteiskunnan kohtaamat haasteet ja myös miten samalla tavalla hahmottelimme niihin mahdollisia ratkaisuja. Toki painotuksemme ja innostuksemme kohteet erosivat toisistaan taustojemme ja kiinnostustemme kautta, mutta näimme melko samalla tavalla Suomen tarvitsevan esimerkiksi enemmän rohkeutta luopua menneestä ja astua totutun ulkopuolelle, enemmän yhdessä tekemistä ja avarakatseisuutta sekä laajempaa käsitystä työstä ja hyvinvoinnista. 8.9. avautuvaan äänestykseen tulevat haasteet nousevat kaikki tavalla tai toisella näistä lähtökohdista.

Voittavalle tiimille tarjolla oleva miljoonan euron palkinto tulee takaamaan sen, että ratkaisun kokeileminen ei jää ainakaan niukoista resursseista kiinni. Kuitenkin koska kilpailuun tulevat haasteet ovat pohjimmiltaan yhteiskunnallisia -- ei siis lähtökohdiltaan niinkään esimerkiksi teknisiä tai tieteellisiä -- jää onnistuminen maan ja maailman muuttamisessa silti riippuvaiseksi osin myös siitä, kuinka valmiita ja vastaanottavaisia yhteiskunta, sen eri toimijat ja instituutiot ovat kehitettävälle ratkaisulle.

Kokeilukulttuurista on puhuttu paljon. Nyt sellaiseen on tarjolla rahaa, toivottavasti sille on myös yhteiskunnassa tilaa.

Adolf Eichmann oli tavallinen saksalainen insinööri, tolkun ihminen joka vain teki työtänsä: tehokkaasti, kuuliaisesti ja tehtäviään kyseenalaistamatta. Kun hänet vuonna 1961 tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja syylliseksi satojentuhansien kuolemaan, hän vakuutti vain noudattaneensa saamiaan ohjeita ja kertoi ettei koe itseään syylliseksi. Viimeisinä sanoinaan ennen teloitustaan Eichmann kertoi kuolevansa uskossa Jumalaan.

Saksan evankelinen kirkko näki itsensä keskeiseksi saksalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan peruspilariksi, eikä kirkon ja valtion välille haluttu synnyttää jännitteitä. Kun natsit nousivat valtaan ja kirkonkin piirissä alettiin puhua saksalaisista kristityistä, muodostivat ne kristityt jotka eivät suostuneet ajatukseen kirkon alisteisuudesta valtiovallalle Tunnustuskirkon, joka piti kiinni kirkon riippumattomuudesta valtiosta. Sen johtajista monet kuolivat keskitysleireillä ja vankiloissa.

En puhu nyt natsi-Saksasta väittääkseni, että suomalainen yhteiskunta olisi lähelläkään sen henkeä. Ikäviä ajatuksia ja aatteita on kyllä ilmassa, mutta luotan kyllä valtavirran tolkullisten suomalaisten järkeen, hyvyyteen ja rohkeuteen. Vaikka vihaa lietsotaan, niin sellainen ei meihin tehoa. Meidän haasteemme on hiljaisuutemme, voisimme kyllä useamminkin avata suumme oikeiden asioiden puolesta, että emme antaisi liikaa ilmatilaa vihaa ja pelkoa lietsoville räyhähengille.

Kuitenkin kun kirkon toimintaa ja periaatteita vastaan hyökätään sekä esittämällä epätosia väitteitä, että vaatien kirkkoa luopumaan omista periaatteistaan valtiovallan hyväksi, en voi olla kirkkoa puolustamatta.

Ensiksi, on esitetty väite siitä, että arkkipiispa olisi väittänyt kirkon olevan tarjoamassa jotain vaihtoehtoista turva- tai piilopaikkaa niille, joille valtio ei ole turvapaikkaa myöntänyt. Joko lauantaiseen haastatteluun tutustuttiin vain MTV3:n hieman moniselitteisen otsikon verran, tai sitten asioita vääristeltiin tarkoituksella tai yksinkertaisesti ymmärtämättömyyttä. Haastattelussa tästä aiheesta nimittäin käytiin vain tämä keskustelu:

Toimittaja Kari Pyrhönen: "Onko kirkko varautunut näihin paperittomiin turvapaikanhakijoihin, jotka pakenevat ja hakevat ehkä turvaa kirkosta?"

Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Silloin kun ihminen on sellaisessa tilanteessa, että se hakee turvaa, niin kirkon ovet eivät ole kiinni. Ja tähän on varauduttu ja tästä on keskusteltu ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset otetaan vakavasti, mutta me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois."

Suomi on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio, ja toivottavasti se sellaisena pysyykin. Kuitenkin oikeusvaltiossakin voi käydä niin, että poliisi sotkeutuu huumekauppaan, oikeusistuin tekee virheitä tai turvapaikkaa myöntävä viranomainen ei kiireessä ota kaikkea näyttöä huomioon. Siksi oikeusvaltiossa päätökset täytyy voida kyseenalaistaa, ja joskus myös kirkolta voidaan pyytää tällaiseen raskaaseen prosessiin apua. Usein on pyydettykin, ja virheellisiä päätöksiä on pystytty oikaisemaan.

Vähimmillään kirkon tarjoama apu voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että karkotuksestaan ahdistuneelle ihmiselle keitetään pannullinen kahvia, keskustellaan, kenties kuljetaan mukana sen hetken matkaa kun ihminen jättää hyvästit Suomelle -- maalle, johon oli toivonut voivansa muuttaa. Monista kommenteista on paistanut läpi ajatus, että tämäkin on liikaa, että niille jotka eivät turvapaikkaa ole saaneet, ei saisi osoittaa edes empatiaa. Sellainen on puhdasta ilkeyttä.

Toiseksi, on kuitenkin mahdollista, että oikeusvaltiokin alkaa lipsua oikeudenmukaisuuden periaatteista, kohdella ihmisiä eriarvoisesti, karsia ihmisoikeuksia, ja ryhtyy vaatimaan, että sen kansalaiset asettavat kuuliaisuuden valtiota kohtaan kaiken muun edelle. Niin kävi Saksassa, niin on käynyt monessa muussakin maassa, eikä ole mahdotonta, että niin voi käydä vielä joskus Suomessakin. Silloin kenen tahansa moraalisen henkilön on noustava valtiota vastaan ja osoitettava sanoin ja teoin, että sellainen ei käy. Ja kirkon olemukseen tällainen kuuluu jopa aivan keskeisesti, sillä koko kristinusko on lähtöisin kansalaistottelemattomasta Jeesuksesta, joka teloitettiin tämän asetettua rakkauden ja oikeudenmukaisuuden niin uskonnollisten sääntöjen kuin valtiollisen kuuliaisuuden edelle.

Siksi minulle jäsenyyteni kirkkoon on myös henkilökohtainen mielenilmaus siitä, että valtio ei ole moraalin eikä oikeudenmukaisuuden absoluuttinen mittari, kuten myöskään raha ei ole ihmisarvon mittari. Ne, jotka vaativat kirkkoa lopettamaan yhteiskunnallisista asioista puhumisen ja keskittymään vain tuonpuoleisuuteen, vaativat kirkkoa luopumaan omasta olemuksestaan.

Planeetan lämpötilaennätykset menivät taas kirkkaasti rikki. Ja siitä me olemme käsittämättömän hiljaa.

On yksi asia, josta suurimmat mediat oikeasti ovat käsittämättömän hiljaa. Se asia on tämä tässä.

Kun joulukuussa Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin pyrkimyksestä rajoittaa seuraavien vuosikymmenten toimepiteillä maapallon lämpötilan nousu 1.5 asteeseen, meni vain kaksi kuukautta ja ja raja meni jo rikki! Kyseessä on toki vain yhden kuukauden mittaustulos, mutta asiantuntijat ovat tyrmistyneitä. Mitään vastaavaa lämpötilan nousua ei koskaan ennen ole tapahtunut.

Koko talvi on ollut kummallinen. Suomen kylmä tammikuu oli hetkellinen poikkeus, sillä arktisen alueen lämpötila oli tammikuun aikana peräti 7,5°C yli pitkän ajan keskiarvon. Yksittäisinä päivinä globaali lämpötila on ylittänyt jopa kahden asteen rajan, jota maapallon ei pitänyt ylittää ennen vuotta 2100!

Valitettavasti tämä on kuitenkin vasta esimakua siitä mitä on tulossa ellei ilmastonmuutosta saada nopeasti kuriin.

Ottaen huomioon kuinka merkittävästä, jopa koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavasta asiasta on kyse, puhumme mitättömän vähän siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen Pariisissa sovittuun 1,5 asteen tavoitteeseen todella merkitsee. Erityisen äänekkäästi vaikenemme siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen merkitsee meille itsellemme ja elämäntavoillemme. Se keskustelu on kohta kuitenkin laajemminkin alkamassa, sillä kuten Guardian uutisoi, myös Euroopan Komissio kehottaa eurooppalaisia maita valmistautumaan keskusteluun "perustavanlaatuisista elämäntapamuutoksista" ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.

Olemme yhteiskuntana aika pitkälti vieläkin laittaneet toivomme yksin teknologian kehityksen mahdollisuuksiin ratkaista länsimaisen elämänmuodon perustavanlaatuiset kestävyysongelmat. Vaikka teknologiat ovat ottaneet monia rohkaisevia loikkia, on silti epätodennäköistä, että teknologinen kehitys ja puhtaiden teknologioiden käyttöönotto etenisi sellaista vauhtia, että kasvihuonekaasujen kasvu ja planeetan lämpötilan nousu olisivat pysäytettävissä yksin niiden kautta. Tarvitaan muutosta myös käyttäytymisessämme. Kestävämpi tapa elää maapallolla ei voi perustua materian ja polttoaineiden kulutukselle ja niiden loputtomalle kasvulle, vaan on opittava elämään planeetan resurssien rajoissa -- tai varautua romahtaneen ekosysteemin ja resurssisotien helvettiin.

Hiljalleen on alettu ymmärtää, että pelkkä nykyisen järjestelmän hienosäätö ei riitä, vaan tarvitsemme myös uusia prioriteetteja -- globaalia elämäntapamuutosta. Yksi hienoimmista ja selkeimmistä esityksistä tästä aiheesta on yllättäen -- ja ehkä sittenkään ei niin yllättäen -- paavi Fransiscuksen viime kesänä julkaisema Laudato Si-teksti. Jos sitä ei ole lukenut, se kannattaa lukea: siinä paavi -- ja paavin apuna toiminut monitieteellinen työryhmä -- esittää hienosti sen, miten ilmastonmuutoksen torjunta on kytköksissä myös kysymyksiin esimerkiksi köyhyydestä, oikeudemukaisuudesta ja elämäntavoista. Maapallo on nähtävä systeeminä, jossa kaikki on keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Piispa Irja Askola sanoo sunnuntain Helsingin Sanomien haastattelussa, että "synnin palkka tarkoittaa sitä, että menettää kontaktin itseensä ja läheisiin". Tähän voisikin lisätä vielä yhden tason: olemme menettäneet myös kontaktin elämää ylläpitävään planeettaan ja ymmärryksemme siitä, että ihmiskunnan elämän jatkuvuus on siitä täysin riippuvainen.

Tavoite päästä eroon kasvihuonepäästöistä vaikuttaa vaikealta, jopa ylivoimaiselta. Elintasomme ja ylipäätään koko länsimaisen kulttuurin viimeisen parinsadan vuoden kehitys on pohjannut juuri fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Saamme siis kiittää omasta hyvinvoinnistamme pitkälti niitä samoja asioita jotka ovat viemässä meitä kohti tuhoa.

Kun katastrofi on vältettävissä vain ennennäkemättömällä globaalilla muutoksella, on helppo vaipua epätoivoon, kieltäytyä uskomasta koko asiaa tai yksinkertaisesti vain sulkea silmänsä. Ikävät tosiasiat eivät kuitenkaan poistu sillä, että niistä vaietaan. Kyynisyydelle ei myöskään saa antaa periksi, asioihin ja maailman tilaan pystyy vaikuttamaan.

Vaikka yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat mitättömiltä, meillä ei kuitenkaan ole muuta paikkaa aloittaa kuin omasta itsestämme. Arkiset yksilötason ekologiset valinnat -- sellaiset joista esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa Ekopaasto-kampanjassa puhutaan -- nähdään usein tyylivalintoina ja elämäntapafiilistelynä, mutta niissä on kyse paljon syvemmästä asiasta: niiden kautta tehdään todeksi sitä kestävämpää elämäntapaa, jota kohti meidän pitäisi olla menossa. Ne osoittavat vahvaa uskoa siihen, että liki mahdottomaltakin näyttävä voi muuttua mahdolliseksi.

Elämäntapamuutosten lisäksi meidän pitää kuitenkin myös pitää itse asiasta meteliä. Vaikeista ja elintärkeistä asioista ei saa vaieta.