Rakennetaanko Helsinkiin liikaa? Hesarin haastatteleman kaupunkitaloustieteen professori Tuukka Saarimaan mukaan ei

”Helsinkiin on rakennettu liian vähän”.

Koska asuntojen hinnat ovat Helsingissä korkeita, ”mikään ei viittaa siihen, että olisi rakennettu liikaa”, Saarimaa sanoo.

Tämä on tietenkin taloustieteen logiikan mukaan ihan totta. Kun kysyntää on enemmän kuin tarjontaa, vapailla markkinoilla hinnat nousevat, ja asuntojen hintojen nousu on merkki siitä, että lisää asuntoja pitää saada, ja rakentamisen lisäämistä yleisesti tarjotaan ainoana keinona asumisen hinnan kohoamisen torjuntaan. Helsinki houkutelee ja vetää puoleensa, enkä sitä ihmettele – onhan tämä kaikin puolin ihana paikka asua.

Olen kuluvan syksyn ajan mukana Sitran vetämässä talouden tulevaisuuksia luotaavassa Talouden monet tulevaisuudet -työpajasarjassa, ja työskentelyssämme on vain koko ajan vahvistunut näkemys siitä, miten taloustieteen näkökulmat esitetään mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa usein hegemonisina. Kun kansalaiset ovat ensin keskustelleet arvojen, toiveiden ja odotusten pohjlta, jostain marssitetaan sitten lavalle "talousviisas"; ekonomisti, joka kertoo miten asiat oikeasti ovat. Vähän sitä henkeä tässäkin jutussa on.

Taloudelliset näkökulmat ovat tietenkin olennaisia, ja ekonomisteja kannattaa kyllä kuunnella. Kysymys siitä, rakennetaanko Helsinkiin liikaa tai liian vähän on kuitenkin paljon moniulotteisempi kysymys kuin vain taloudellinen. Demokratian tehtävänä nimenomaan on tuoda keskusteluun ja päätöksentekoon muitakin näkökulmia kuin vain teoreettisia, taloudellisia ja teknokraattisia, ja lopulta vastaus kysymykseen siitä milloin rakentaminen on riittävää tai riittämätöntä täytyy syntyä demokraattisen prosessin ja eri näkökohtia yhteen tuovan keskustelun kautta.

Yhä useampi kaupunkilainen nostaa nyt esille huoliaan rakentamisen määrästä. On toinen kysymys onko tämä huoli perusteltu, vai reaktio esimerkiksi rakentamisen leviämiseen sellaisille paikoille, jotka haluttaisiin säilyttää ennallaan, mutta huolen nouseminen toistuvasti esille on merkki siitä, että siinä tavassa, jolla Helsinki kasvaa on sellaisia piirteitä, jotka helsinkiläiset yhä useammin kyseenalaistavat. Nämä saattavat liittyä sekä kasvuun itseensä, että siihen miten sen toteuttaminen käytännössä arjessa ilmenee.

Ehkäpä kasvua kaupungin tavoiteena olisikin syytä problematisoida samalla tavalla kuin yhä laajemmin problematisoidaan talouden kasvua. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kasvu pitäisi pyrkiä pysäyttämään, vaan sitä, että tunnustetaan ja otetaan entistä enemmän huomioon se, että kaupungin kasvu ei ole yksiselitteisesti positiivinen ilmiö, vaan se tuo mukanaan niin kasvuun liittyviä konflikteja ja menetyksiä, kuin muitakin mahdollisia haittoja.

Eräs kaupunkitaloustieteen klassikkokysymyksistä onkin kysymys siitä, miten määritellä optimaalinen kaupungin koko. Tähän liittyviä teorioita ja johtopäätöksiä on useita, mutta itse kysymys paljastaa perusasetelman: kaupungin koon kasvu tuo mukanaan monenlaisia hyötyjä, mutta jossain koossa saavutetaan optimaalinen koko, jonka jälkeen kasvun jatkuminen tuokin mukanaan enemmän haasteita kuin hyötyjä.

Kenties näissä kaupungin kasvuun liittyvissä konflikteissa onkin mukana signaaleita näiden kasvun haittojen lisääntymisestä. Helsingin olemukseen kuuluu tietty väljyys ja luonnon kanssa yhteenkietoutunut asuminen. Kuinka paljon nykyisten kaupunginosien alueella voidaan asukasmäärää lisätä ilman, että menetetään jotain olennaista niistä Helsingin ominaispiirteistä, mille helsinkiläinen korkea elämisen laatu perustuu?

Upea marraskuinen päivä melomassa Suomenlahdella. Pitkästä aikaa sattui tyyni ja kaunis päivä viikonloppuun. Helsingin edustan meri ja saaristo on upea, hetkessä pääsee erämaisiin tunnelmiin.

Tiktokin riippuvuutta aiheuttava luonne ja sen mahdollinen vaarallisuus varsinkin sitä käyttäville lapsille ja nuorille taas puhuttaa.

Jos aihe kiinnostaa ja huolettaa, kannattaa lukea tämä pidempi essee. Siinä esitetään, että on ihan perusteltua pohtia sitä, voiko TikTok olla pelkän sovelluksen ja mediaimperumin lisäksi tietynlainen kiinalainen länsimaita vastaan suunnattu bioase. Sen algoritmi tarkoituksellisesti pyrkii tunnistamaan käyttäjänsä heikkouksia ja synnyttämään riippuvuuksia, ja kaiken kivan lisäksi se on myös onnistunut synnyttämään myös täysin järjettömiä villityksiä, vaikkapa haasteen jossa koronaepidemian kuumimmalla hetkellä ympäri maailmaa nuoret kuvasivat itsestään videoita, joissa nuolivat julkisten vessojen pönttöjä.

Kirjoituksen spekuloiden, mutta myös hyvin argumentoiden esittämä pääpointti kuitenkin on, että TikTok voidaan nähdä osana Kiinan valtion strategiaa, jossa liberaalin kapitalismin lupausta kulutuksen mukanaan tuomasta nautinnosta ja mukavasta elämästä pyritään tuottamaan entistä nopeammin ja tehokkaammin sellaisessa mittakaavassa että se johtaa sen omaan tuhoon.

Liberal capitalism is about making people work in order to obtain pleasurable things, and for decades it’s been moving toward shortening the delay between desire and gratification, because that’s what consumers want.\

Over the past century the market has taken us toward ever shorter-form entertainment, from cinema in the early 1900s, to TV mid-century, to minutes-long YouTube videos, to seconds-long TikTok clips. With TikTok the delay between desire and gratification is almost instant; there’s no longer any patience or effort needed to obtain the reward, so our mental faculties fall into disuse and disrepair.

And this is why TikTok could prove such a devastating geopolitical weapon. Slowly but steadily it could turn the West’s youth—its future—into perpetually distracted dopamine junkies ill-equipped to maintain the civilization built by their ancestors.

En muuten tällä kirjoituksella halunnut sanoa sellaista, että kaupungin muutokseen liittyvät konfliktit olisivat ilmentymä jonkinlaisesta itsekkyydestä, pahantahtoisuudesta tai laiskuudesta.

Kaupungin suunnittelijoiden ja päättäjien sekä asukkaiden välinen konflikti syntyy usein rakenteiden synnyttämänä: kaupungin kehittämiseen on oma, melko suuri organisaationsa, ja sen olemassaolon tarkoituksena on nimenomaan saada kaupungissa aikaiseksi muutosta. Myös päättäjät osaltaan identifioituvat osaksi tätä muutoskoneistoa. Tämän koneiston valmisteluprosessit ovat pitkiä, ja kaupunkilaiset kuulevat tai ainakin tulevat tietoiseksi suunnitelmista vasta siinä vaiheessa, kun suunnittelu on jo pitkällä.

Tässä vaiheessa suunnittelijoiden intressinä tietenkin on se, että tehty pitkä suunnittelutyö ei valuisi hukkaan, kun taas kaupunkilaisten vasta äskettäin herännyt intressi voi olla juuri päinvastainen. Kaupunkilaisilla on myös asioihin omakohtainen side, kun taas suunnittelijat tarkastelevat asioita etäisemmin.

Konflikti on siis osin rakenteisiin sisäänrakennettuna, ja tuskin siihen on muuta lääkettä kuin rutkasti lisää demokratiaa joka vaiheeseen, suunnittelusta toteutukseen. Mieluiten oikeaa demokratiaa, eikä vain vaikuttavuudeltaan kyseenalaiseksi jäävää "vuorovaikutusta".

Hyvä Hesarin pääkirjoitus Anna-Liisa Kauhaselta ja herättää kysymyksen siitä, osataanko Suomessa ollenkaan tehdä politiikkaa suomettumatta suuntaan tai toiseen? Nyt Suomen sotilaallista turvallisuutta on sidottu puolustussopimuksilla Yhdysvaltoihin ja aseostoilla Israeliin.

Molemmat ratkaisut lienevät olleen omalla tavallaan perusteltuja, mutta nyt ne vaikuttavat johtaneen myös kyyniseen silmien sulkemiseen Gazan siviilien kärsimykseltä.

Nykyinen hallitus ei toki ole muutenkaan ole kunnostautunut inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajana, tai osoittanut minkäänlaista kykyä empatiaan. Päinvastoin, empatiastakin on eksplisiittisesti sanouduttu irti.

"Yllätyskäänne", uutisoi Hesari kun Matokallion metsän paikalle suunnitellulle, ja hyvin laajasti asukkaiden vastustamalle luisteluhallille löytyikin parempi paikka Roihupellosta. Tarina on sama kuin monesti ennenkin: helsinkiläisten lähiluonto oli päätetty jyrätä, koska rakennus pitää saada ja vaihtoehtoja ei sijainnille ole:

”Joka ikinen vuosi [vuodesta 2016] on sanottu, että muita vaihtoehtoja ei ole [kuin Matokallio].”

Samaan vaihtoehdottomuuteen on törmätty ennenkin. Esimerkiksi Laajasalon Yliskylään nykyisen puiston, metsän, kuntoradan ja liikuntakenttien paikalle oli tarkoitus rakentaa massiivinen "hybridivarikko" - raitiovaunuvarikon ja asuntokorttelin yhdistelmä. Hybridivarikon sijainnille ei ollut vaihtoehtoja, näin vakuutettiin, raitiovaunuja ei voisi ilman tätä uutta varikkoa liikennöidä ja koko Laajasalon raitiovaunulinjan (ja Kruunuvuoren sillan) toteutuminen olisi ollut uhattuna ellei hybridivarikkokorttelia olisi saatu toteutettua. Kävin tästä itsekin kaupungin suunnittelijoiden kanssa keskustelua, ja viesti oli yksinkertaisesti se, että kaikki suunnitelmat kaatuvat ellei hybridivarikko toteudu. Asukkaiden vastustuksesta huolimatta kaupunginvaltuustolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä hybridivarikon suunnitelma.

Mitä sitten kävikään? Rahoja kalliin varikon toteuttamiseen ei löytynytkään, ja tyhjät taskut pakottivat toteamaan, että tottahan raitiovaunuja voisi nyt liikennöidä nykyisiltäkin varikoilta. Suunnitelmaa lykättiin hamaan tulevaisuuteen, jonnekin 2030-luvun loppupuolelle, eli käytännössä se peruuntui.

Mitä tästä voisi oppia?

Kaupunkikehityksen aikajänteet ja suunnitteluprosessit ovat niin pitkiä, että kun jokin esitys on tulossa päätettäväksi, on sen valmistelijoilla ja esittelijöillä hyvin suuri kiusaus esittää se ainoana mahdollisena vaihtoehtona – ja päättäjillä samoin taipumus uskoa tähän. Harvoin kuitenkaan tilanne on todellisuudessa näin vaihtoehdoton.

Samalla vaihtoehdottomuudella on myös perusteltu Stansvikin vanhan metsän hakkuita: metsään leveän tien raivaava suunnitelma oli pakko hyväksyä, koska muussa tapauksessa Kruunuvuorenrannan lapset eivät saisi koulua.

Noinkohan kuitenkaan on?

Suunnilleen viikko sitten tuli minullakin täyteen vuosi Fediversessä. Sosiaalisen median hajaannuksen myötä mielenkiintoni jokinen viikko sitten herätti käsitteellä POSSE kuvatusta malli, jossa idiksenä on se, että oma verkkopresenssinsä (jos sellaista nyt ylipäätään on kiinnostunut ylläpitämään) ei olisi riippuvainen mistään yksittäisestä alustasta, vaan kotipesänä olisi vanhaan malliin "omat kotisivut", josta sitten sisällöt syndikoidaan joka puolelle.

Tätä mallia testaillakseni virittelin nyt omat pitkään hylättynä olleet "kotisivuni" ensisikin Fediverseen suoraan federoituvaksi, mutta myös Brid.gy-palvelun kautta muuhun sosiaaliseen verkkoon kytkeytyväksi. Kirjoitan tästä jossain vaiheessa ehtiessäni enemmän, kunhan kokemuksia ehdin tästä kerätä.

Bonuksena se, että voi tälle omalle "kotisivulle" voi kirjoittaa pidemmin, linkitellen ja lainaillen, jos niin haluaa - ja Mastodonissa kaikki näkyvät suunnitellun oloisena. Jos tähän eksperimenttiini haluaa osallistua, niin tätä toista tunnustani saa myös tilata, mutta päätunnuksenani kyllä pysyy tuo @lari@suomi.social, kuten ennenkin.

Yhdysvaltain edustajainhuoneen puheenjohtajaksi nousi pitkälti Donald Trumpin yhä jatkuvan vaikutusvallan ansiosta tuntemattomaksi ja konservatiiviseksi kuvattu Mike Johnson, josta suomalainen media on vielä kirjoittanut melko vähän. Eri amerikkalaisten lähteiden huolestuneisuus Johnsonin äärikonservatiivisesti uskonnollisuudesta sai minut kaivelemaan tietoja siitä millaisesta tapauksesta on kyse, ja onkin kyllä aikamoinen.

Johnsonia voi perustellusti kutsua kristilliseksi fundamentalistiksi, ja Financial Timesin kolumnisti Edvard Luce kutsuu Johnsonia jopa "ekstremistiksi". Mukana ovat tietenkin perinteiset seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät ääriajatukset: homoseksuaalisuuden pitäisi Johnsonin mukaan olla laitonta, abortti tulisi kieltää olosuhteista riippumatta, ja ajatus Raamatun kirjaimellisesta erehtymättömyydestä. Tämä kaikki on valitettavan tuttua muistakin yhteyksistä, mutta poliittisesti vaikutusvaltaisen Johnsonin ajatuksista huolestuttavimmat liittyvät ajatuksiin, jotka vielä näitäkin tiiviimmin kytkevät yhteen politiikan ja uskonnon.

Johson vaikuttaa edustavan jonkinlaista teokratiaa: hän kutsuu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta "uskontunnustukseksi" ja kuvailee sen olevan "religious statement of faith". Johnson edustaa siis ainakin uskonnollista amerikkalaista ekspektionalismia. Johnsonin kuitenkin sanotaan edustavan vielä radikaalimpaa "dominionismiksi" kutsuttua amerikkalaista uskonnollista suuntausta, joka on tavoitteiltaan läpikotaisen poliittinen, ja The Daily Beastin David Rothkopf kutsuu tätä "kristofasismiksi", ja ehkäpä tämä rinnastus islamilaiseen wahabbismiinkaan ei ole liioittelua.

Sarah Riccardi-Schwartz kuvaa dominionismia seuraavasti:

Dominionism is an umbrella term for certain groups of Protestants and some Catholics who interpret Genesis 1:28 in the Bible, which refers to people having dominion over life on earth, as meaning that Christians should exercise control over most aspects of modern life, Riccardi-Swartz says.

“It’s a utopian end times eschatology,” she says.

“Most Dominionists, but not all, emphasize that the Christian church will mature and flourish and gain dominance in society before Christ returns.”

“It’s really about spiritual warfare,” she says.

“They see themselves as warriors fighting not just demonic forces but people. Because they see people as demonically possessed by the spirit of whatever is in opposition to them.”

Tavoitteena on siis poliittisin keinoin kiihdyttää näiden uskovaisten aikojen lopussa tapahtuvaksi odottamaa Jeesuksen paluuta. FT:n Luce kutsuukin Johnsonia nimityksellä "end-of-times Republican".

Johnsonin ja amerikkalaisen vaikutusvaltaansa voimakkaasti kasvattaneen fundamentalistisen poliittisen kristillisyyden vyyhdit ovat liian laajoja lyhyessä tekstissä avattavaksi, mutta nostan tähän vielä toisenkin ajankohtaisen näkökulman. Tämä kaikki nimittäin kytkeytyy myös Israeliin, samassa uskonnollisessa kentässä nimittäin odotetaan Israelissa tapahtuvaa lopunajallista taistelua, ja että tämän kehityksen edesauttaminen on näille uskoville itselleen siunaukseksi.

Annetaan loppusanat kirjoittajalle @Wolven@ourislandgeorgia.net, jonka ketjusta löytyy muitakin kiinnostavia kommentteja:

Way too many people don't get that christian dominionism is an apocalyptic accelerationist doctrine VERY LITERALLY SEEKING to hasten their vision of the Biblical end of the world.

That is not hyperbole or misinterpretation or a joke.

Luonnon ohella uhrina Helsingin luontokonflikteissa on ihmisten usko vaikutusmahdollisuuksiinsa. Vaikuttamisyritykset tuntuvat kaikuvan kuuroille korville ja kaupungin kasvottomaksi tekeytyvä koneisto jyrää alleen sen mikä helsinkiläisille on arvokasta.

Ei pidä ihmetellä jos seurauksena on entistäkin passiivisempaa osallistumista vaaleissa tai populistien lupauksiin lankeamista.

Demokratia on muutakin kuin vaaleja. Kaupunkilaisten tahtoa tulee kuunnella vaalien välilläkin.

Demokratia tulee ymmärtää muunakin kuin neljän vuoden välein tapahtuvina vaaleina. Mitä läheisemmin päätöksenteko vaikuttaa ihmisten itsensä arkeen ja lähiympäristöön, sitä enemmän tulisi olla kansalaisilla myös suoraa vaikutusvaltaa.

Tarvitaan rakenteita lähidemokratiaan.

Suomi äänesti tyhjää kun YK:ssa äänestettiin päätöslauselmasta, joka vaatii Gazaan tulitaukoa.

Samalla Suomella on parhaillaan tilauksessa suuri määrä erilaisia asejärjestelmiä Israelista, yhteensä satojen miljoonien eurojen arvosta. Merkittävä osa Suomen puolustuksesta on laskettu israelilaisten valmistajien toimitusvarmuuden ja -halukkuuden varaan. Israelilta tehtäviä asehankintoja on laajasti arvosteltu

Ovatko asekaupat saaneet Suomen suomettumaan tällä kertaa Israelin suuntaan, vai mikä selittää sen, että Suomi toimii toisin kuin esimerkiksi toinen Nato-maa Norja?

Hesarissa erinomainen Thomas Wallgrenin mielipidekirjoitus: Stansvikissa ristiriidassa ovat valtuuston luontoa säästävät päätökset ja lautakunnan katusuunnitelmalle antama hyväksyntä. Helsingin johtaminen on rikki.

Lisään tähän toisen: jännitteessä on myös demokraattinen järjestelmä ja demokratian tavoite. Prosessi on edennyt järjestelmän kannalta oikein, mutta silti se vaikuttaa olevan vastoin kaupunkilaisten tahtoa.

Eikä tämä ole poikkeus, kaupunki on täynnä vastaavia luontokonflikteja. Aivan viime vuosiltakin niitä riittää kirjaksikin saakka.

Laajasalon saarellakin muhii jo toinen megaluokan konflikti: Yliskylänlahden kaavaehdotus, joka tuhoaisi ainutlaatuisen lehdon.

Arvot ja arvostukset muuttuvat nyt nopeammin kuin hallinto ja päätöksenteko pysyvät perässä - mutta niin ekokriisin aikana pitääkin tapahtua.

Pari vuotta sitten Stansvikinkallion kaava vedettiin voimakkaan vastustuksen vuoksi poikkeuksellisesti uudelleen arvioitavaksi, ja nyt myös sitä ympäröivän tiealueen suunnitelmat tuntuvat törkeiltä ja tuhoisilta.

Kun luonto tuhotaan, sitä ei saada takaisin. Laajasalolaiset ja muutkin helsinkiläiset ovat hyvin laajasti nousseet vastustamaan sitä, että Stansvikin metsää hävitettäisiin yhtään nykyistä enemmän.

Tiesuunnitelman hyväksyminen oli sitä kannattaneilta Demareilta, Kokoomukselta, Persuilta ja RKP:lta selkeä virhe, mutta mitään peruuttamatonta ei vielä ole tapahtunut. Ei pidä antaakaan tapahtua.

Kuitenkin siihen saakka kunnes löytyy hallinnollinen keino ehkä vain muutaman päivän päässä uhkaavien hakkuiden pysäyttämiseksi, ei voi kuin antaa tukensa metsään leiriytyneille ja Stansvikin asiaa mediassa esillä pitäneille Suojellaan Stansvik -aktivisteille.