Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.

Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.

Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.

Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.

Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.

Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.

Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.

Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?

Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.

Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.

Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.

Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.

Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.

Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.

Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.

Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.

Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.

Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.

Kyllä taas kannatti lähteä.

Yliskylänlahden alueen asemakaava on etenemässä seuraavaan vaiheeseen. Edellisellä kierroksella rakennettavaksi suunnitellusta alueesta poistettiin sentään uhanalainen rantalehto, mutta yhä vieläkin kaavasuunnitelmassa katoaa koko (!!!) Tengströminpuiston nimen saanut komeiden vanhojen mäntyjen kangasmetsä ja nykyinen paljon käytetty metsäinen ulkoilutie muuttui autolla läpi ajettavaksi kaduksi. Suuren osan metsästä haukkaa valtava parkkihalli. Suunnitelma on yhä suorastaan brutaali.

Toteutuessaan suunnitelma tuhoaa merkittävästi ja lopullisesti juuri sitä lähiluontoa, jonka merkityksestä tutkimukset puhuvat, ja jota helsinkiläiset ovat kaupungin omissa kyselyissä sanoneen haluavansa priorisoida ja säästää. Tämä rakennettavaksi suunniteltu alue ei ole mikä tahansa metsikkö, vaan keskuspuistomainen liikkumisen, virkistyksen ja yhtenäisen luonnon ydinalue, ja hyvin olennainen osa sitä mitä on Laajasalo.

On tässä vaiheessa melko selvää, että sellaista suunnitelmaa ei ole mahdollista tehdä, jossa metsää ei yhtään menetettäisi. Kun Laajasalontien varteen rakennetaan, väistämättä rakentamista tulee myös jossain määrin tämän metsän päälle. Mutta ne suunnitelman osat, jossa rakentaminen tunkeutuu läpi koko metsän aina ulkoilutiehen asti, tulisi hylätä, ja tehdä suunnitelma uudestaan sellaisena, jossa rakentaminen olisi metsän kohdalta rajattu juuri Laajasalontien varteen. Suunnitelma tarvitsee lisää kunnianhimoa ja kekseliäisyyttä luonnon säästämisen suhteen.

Kaavaehdotus etenee päätettäväksi kaupunginvaltuustoon saakka, mutta nyt sitä käsitellään kaupunkiympäristölautakunnassa. Vihreiden kanavissa tästä on käyty keskustelua, ja viesti lautakunnasta on, että muutoksia suunnitelmaan pidetään epätodennäköisinä, koska monien muiden puolueiden oli vaikea suostua edes edellisellä kierroksella saavutettuun lehdon säästämiseen. Juurisyy näin rajulle suunnitelmalle on monien kyllä jo vanhentuneena pitämässä yleiskaavassa, jossa tälle kohdalle on merkitty hyvin tiiviin rakentamisen ruutu. Tämä virhe pitäisi siis korjata.

Suunnitelmaa vastustetaan kaupunkilaisten keskuudessa laajasti, eikä tätä tällaisena tosiaan voi mitenkään pitää hyvänä. Siksi ei auta kuin pitää tästä meteliä, ja jatkaa vaikuttamista.

Toki vaalitkin ovat tulossa ensi keväänä.

Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.

Janne Saarikivi on ollut vahva suomen kielen ja sen merkityksen puolustaja erityisesti englannin kielen jatkuvasti kasvavaa painetta vastaan. Tämä kirja on lennokkaalla persoonallisella tyylillä kirjoitettu teksti paitsi suomen kielestä, myös sen merkityksestä niin suomalaisen kansan ja Suomen valtion synnyssä, kuin myös puhuttuna kielenä ja sen pohjalle syntyneenä kulttuurina. Kirja on paitsi varsin valaiseva tietopaketti, myös henkilökohtainen puolustuspuhe - ja myös oikein viihdyttävää luettavaa.

Irakilaisten kohtalo on tässä maailmassa ollut karu, varsinkin jos kirjan kertojaa Hassan "Minervanpöllö" Bumaa on uskominen: Saddamin hirmuhallinto oli sitä aikaa, jota muistellaan nostalgisen kulta-aikana, kun taas sen jälkeen elämässä on ollut enemmän kuolemaa, viinaa, huumeita ja etenkin itsemurhapommittajia kuin iloa. Tie parempaan on voinut löytyä vain kulkemalla ihmissalakuljettajien kyydissä Turkin kautta Eurooppaan, ja esimerkiksi Suomeen, mihin päätyi niin kertoja-Hassan kuin kirjailijakin.

Kirja on kokoelma näitä tarinoita; karuja, mutta viihdyttäviä, usein vähän absurdejakin. Se kertoo paitsi Irakista, myös irakilaisen elämästä Suomessa - tai kaikissa niissä paikoissa, joihin irakilaiset ovat omassa eksoduksessaan päätyneet. Arabiaksi kirjoittava ja monelle kielelle käännetty Blasim lienee luokiteltavissa arabialaiseksi kirjallisuudeksi, mutta yhtä lailla se on suomalaista kirjallisuutta sellaisesta suomalaisesta näkökulmasta, josta suomeksi kirjoittavat eivät kirjoita - eivätkä osaisikaan kirjoittaa. Ja siis hienoa maailmankirjallisuutta, monessakin mielessä.

Jaan Kaplinskin Sama joki -kirjaa kuvataan osittain omaelämänkerralliseksi. Siinä ei tapahdu aivan valtavasti, paitsi toki päähenkilön, parikymppisen nuoren miehen korvien välissä, mutta tämän kaiken pohdinnan, pähkäilyn ja sisäisen painin kuvauksen Kaplinski taitaa mestarillisesti.

Päähenkilö on selvästi Kaplinskia itseään muistuttava yliopisto-opiskelija 1960-luvun Tartossa, joka käy läpi ja pohtii kaikkea sellaista mitä älykäs ja herkkä nuori mies missä tahansa saattaa käydä: elämänvalintoja, omaa taustaansa, seksuaalisuutta, Jumalaa. Samalla kirja antaa elävän kuvan elämästä miehitetyssä Neuvosto-Eestissä; niistä valinnoista, pohdinnoista, harmeista ja riskeistä, joita miehitysvallan puristus tuo mukanaan.

Pelkkä ajankuvaus kirja ei kuitenkaan ole, vaan jotain universaalimpaa. Päähenkilön pohdinnoissa Kaplinski kirjoittaa pikemminkin pohdiskelevaa esseetä monista sellaisista teemoista, jotka eivät ole sidoksissa vain yhteen hetkeen, vaan mihin tahansa.

Syvällinen ja samalla myönteisellä tavalla keveän oloinen kirja taiteen ja taiteilijuuden olemuksesta, ja sen kautta ihmiselämän merkityksestä. Haahtelalla on poikkeuksellinen kyky kirjoittaa todelllisuudesta, jossa pinnan alle kätkeytyy jotain muutakin kuin se ilmeisimmin näkyvä.

Elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, kyyninen ja katkera mies käy läpi pettymyksiään ja suree hukattua elämäänsä. Raakaa, ajoin julmaakin kerrontaa, mutta samalla huumoria ja häivähdyksiä jostain sellaisesta, joka voisi tehdä elämästä merkityksellisen jos siihen tajuaisi tarttua.

This book offers a great overview of how thinkers from different fields have been trying to describe what many have called "metamodernism", the next stage of cultural development after postmodernism. It also aims at a kind of synthesis between them: though many thinkers mentioned have described metamodernism somewhat differently, they all share the same basic logic.

Whereas postmodernism was deconstructive, metamodernism aims at reconstruction: its objective is to move beyond postmodernism, use all the insights gained in previous premodern, modern and postmodern phases, and finally overcome postmodern disintegration. This allows again for a coherent, unironic worldview.

Lumenkaatopaikka niitylle?

Perussuomalaisten edustaja jakaa julkaisua, jossa kerrotaan lumenkaatopaikan perustamisesta Malmin entisen lentokentän alueelle niityn päälle, ja kirjoituksessa on mainittu Helsingin kaupungin ympäristö-ja lupajaoston päätöksentekijänä minunkin nimeni. Ajatus kaatopaikasta niityllä kuulostaa pöyristyttävältä, mutta kuten perussuomalaisilta sopii odottaakin, kirjoituksessa kerrotaan vain osatotuus ja annetaan hyvin harhaanjohtava kuva siitä mistä päätöksessä on kyse.

Tilanne on se, että samalla lentokentän alueella on jo lumenkaatopaikka, ja siellä sulavista lumista syntyville vesille ei ole minkäänlaista suodatusta - ne valuvat sellaisenaan Longinojaan kaikkine mikromuoveineen päivineen. Tämä nykyinen kaatopaikka on päätetty onneksi lopettaa, mutta koska Helsingissä tällaisia ympäristön kannalta huonoja aurattujen lumien säilytys- tai sulatuspaikkoja ollaan lopettamassa siinä määrin, että käsittelykyky on romahtamassa nykyisestä 200 000 kuormasta talvea kohden 50 000 kuormaan, on lumelle pakko löytää muita säilytyspaikkoja. Yksi sellainen on nyt tulossa tuolle toiselle alueelle samalla lentokentän alueella, ja tällä kertaa sen pohjatyöt tehdään kunnolla: sulamisvedet kerätään ja suodatetaan ennen kuin ne valuvat vesistöihin.

Tämä siis parantaa lumien käsittelyn osalta sitä tilannetta, mikä vallitsee tällä hetkellä. Huonoa tässä on se, että ratkaisu on tilapäinen ja se tulee paikalle, jolla kiistatta tällä hetkellä on niittyluontoa. Tämä ei ollut mitenkään läpihuutojuttu jaostonkaan päätöksenteossa, ratkaisua kyseenalaistettiin rankasti ja se jätettiin kahdesti pöydälle lisäselvityksiä varten. Kaupungin lumenhoidon (jota ei ole aiemmin välttämättä kovin pitkäjänteisesti suunniteltu) nykytilasta ja lumistrategiasta (jossa nyt ajattelu on selvästi pitkäjänteisempää, vaikka tilanne on kyllä lumisina talvina haastava) saatu esitys kuitenkin osoitti että tälle ratkaisulle ei nyt valitettavasti ole vaihtoehtoja. Tai on: se että lumia jätetään kaduille, koska niiden säilyttämiselle poissa ihmisten ja liikenteen tieltä ei ole kaupungissa riittävästi tilaa. Vaikka talvet lyhenevät, erittäin lumisten talvien määrän ennakoidaan jatkossa lisääntyvän - ilmastonmuutos lisää äärisäitä.

Lumen säilytystä ei ole otettu Helsingin kaavoituksessa aiemmin riittävästi huomioon, ja siksi - kuten tiedämme - sitä on esimerkiksi kipattu mereen roskineen päivineen. Tämä on onneksi muuttumassa laittomaksi, mutta seurauksena tästä on se, että tila lumelle loppuu useina tulevina talvina Helsingissä kesken ellei oteta käyttöön myös tällaisia tilapäisratkaisuja. Pidempiaikaisia ratkaisuja on onneksi jatkossa tulossa, tämä on selvästi korkealla kaupungin agendalla. Sitä ennen valitettavasti jouduttiin tekemään tällainen tilapäisratkaisu, joka tuskin kenenkään mielestä oli erityisen hyvä ja mieluinen.

Jaoston käsittelyn seurauksena kaupungin pohjaesitykseen kuitenkin lisättiin velvoitteita lumien säilytyksen ympäristövaikutusten tarkemmasta seurannasta ja tämän säilytyspaikan paremmasta maisemoinnista. Ehkä laiha lohtu, mutta jos tämä päätösesitys olisi perussuomalaisten ehdotuksen mukaan hylätty, se olisi johtanut lumisina talvina vakaviin ongelmiin kaupungissa liikkumisen suhteen, kun kaduilta auratulle lumelle ei olisi enää löytynyt kaupungista säilytyspaikkoja.

Perussuomalaisten hylkäysehdotus ja sillä elämöinti on siksi vain silkkaa häpeilemätöntä ja vastuutonta osatotuuksile perustuvaa populismia.

Melkein kaikissa tekoälyn tuotoksissa on niiden hämmästyttävyydestä huolimatta ollut aina jonkinlainen melko vahva keinotekoisuuden hehku, joka on paljastanut niiden olevan oikeasti matemaattisen mallin generoimia. Tämä tällä viikolla beta-versioon julkaistu Udio-musiikkitekoäly on kuitenkin sellainen, jossa sitä tekoälyn muovisuutta on jäljellä enää todella vähän. On sitä, mutta ei enää ole paljosta kiinni.

Pyysin sitä kokeeksi generoimaan muutaman biisin Eino Leinon runoihin, ja kyllähän esimerkiksi tässä Leinon ryyppyrunossa lopputulos parin minuutin työstä on hämmentävän hyvä. "Laulaja" fraseeraa laulunsa todella hyvin, ja vaikuttaa että tekoälyllä on "ymmärrystä" myös sanojen merkityksestä. Yhden sanan ääntämys menee englantilaisittain. Pyysin tyylilajiksi suomalaista tangoa, mitä en saanut, mutta yhtä kaikki kiinnostava biisi.

Tämä Udio on siis varhaisessa betassa, ja promptauksen lisäksi paljon muuten ei voi lopputulosta kontrolloida tai valmista tuotosta muokata. Mutta kun päästään siihen, että valmista luonnosta voi tekoälyavusteisesti myös muokata ja varioida, ollaan pian siinä, että tällaisesta voi tulla vielä myös monikäyttöisempi luovan työn apuväline, eikä vain tällainen hämmentävä teknologiademo.

Sellaisen hittitehdas-tyyppisen touhun tämä kyllä mullistaa. Aidosti uutta luovan inhimillisen luovuuden tämä kehitys kuitenkin samalla myös asettaa ihan erityiseen arvoonsa. Keskivertobulkilla on vaikea jatkossa tekoälyä päihittää.

Tässä vielä pari muuta testivedosta.

Terve Ukraina-runo rap-versiona.

Ryyppyruno Kappeliin päätymisestä

Mihail Šiškinin näkemys Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on äärimmäisen pessimistinen: koko Venäjän historia on orjuuden historiaa, kansa ei osaa olla muuta kuin vallan pelokas palvelija. Demokratiaa ei Venäjällä ymmärretä eikä haluta, eikä valtaapitäviä kiinnosta muu kuin valta itsessään.

Šiškin synkkä näkemys lienee tarpeellista ravistelua; Venäjään on ennen sen Ukrainassa aloittamaa sotaa suhtauduttu naiivisti ja tietoisesti silmät suljettuna .

Kirja käy läpi sitä, miten venäläinen mentaliteetti on muovautunut eri historian samankaltaisina toistuvien vaiheiden kautta. Kirjakin kyllä toistaa ajoin tarpeettomasti itseään.

Vasta viimeisissä luvuissa nousee esille edes pientä optimismia: ehkäpä nuorisossa on kuitenkin tulevaisuus. Kaiken pessimistisen tylytyksen jälkeen tämäkään toivo ei kuitenkaan kuulosta kovin uskottavalta.