Ehdokkuus kuntavaaleissa on tietynlaista hölmön hommaa. Paitsi että se vaatii pirusti työtä, se ottaaa myös rahaa. Oman rahan sijoittaminen ehdokkuuteen on huono investointi: jos vaaleissa menestyy, saa palkkioksi lisää työtä, mistä maksetaan vaadittuun työmäärään nähden melko vaatimattomat kokouspalkkiot, josta puolue vie osan ja verottaja vielä lisää.

Keskimääräinen helsinkiläinen läpimennyt ehdokas käytti edellisissä vaaleissa rahaa vaaleihin 8385€. Monikaan ei pysty tai ole halukas tekemään vain omilla rahoillaan tämän mittaluokan riskisijoitusta. Eniten rahaa vaaleissa käyttävät eivät välttämättä ole niitä, joila olisi kaupungin hyväksi eniten annettavaa, vaan niitä, joita tukevat varakkaat sukulaiset, etujaan ajavat yritykset tai joiden tukena ovat esimerkiksi ammattiliitot.

Hyviä asioita ajavalle ehdokkaalle lahjoittaminen on vahva demokratiateko. Helsingin vihreät ehdokkaat, minä mukana, löytyvät täältä. Sopivaa ehdokasta klikkaamalla löytyy myös lahjoituslinkki. Lahjoituksen tulokset näkyvät siinä, että ehdokas näkyy. Yksikään naama ei ilmesty mainokseen ilman, että ehdokas on mainoksen jollain rahalla maksanut.

Pepe Willberg ja Jukka Eskola statement Otto Donnerin sävellysten pareissa Savoy-teatterissa 31.1.2025

Nyt saattoi käydä niin, että vuoden paras keikka oli ehkä jo tammikuun viimeisenä päivänä.

En oikein osannut odottaa mitään aivan erityistä, mutta siitä lähtien kun Savoy-teatterin verhot avautuivat, musiikki vei mukanaan, ja oli tunne että on osana suurta taidetta. Moni senioripainotteisessa yleisössä oli varmaankin saapunut kuuntelemaan poplegenda Pepe Willbergiä, kovimmat Jukka Eskolan jazzystävät ehkä olivat kuulleet kokoonpanon jo G-livelab -keikoilla, mutta Savoy-teatterissa esiintyi nyt näiden ja muiden loistavien taiteilijoiden välityksellä edesmennyt Otto Donner.

Usein kestävä taide on sellaisia, joka syntyessään on ehkä hetken hurmaa, mutta jonka pysyvä arvo tunnistetaan vasta paljon myöhemmin. Esimerkiksi kestosuosikkini Johann Sebastian Bach sävelsi arkityössään Tuomaskirkon kanttorina kaikenlaisia nopeaan kulutukseen tarkoitettuja musiikkikappaleita, mutta niiden ajaton mestarillisuus hoksattiin vasta paljon myöhemmin.

Väitän, että vähän sama juttu on tapahtunut Henrik Otto Donnerin sävellysten kanssa. Monet Donnerin sävellyksistä syntyivät aikalaisrunoilijoiden tekstehin nopeasti, Willberginkin kertomuksen mukaan 1960-luvun lopun Pori Jazzin yössä muun bändin puuhaillessa kuka mitäkin, mutta näin yli 50 vuotta sävellysten synnyn jälkeen lopputulos kuulostaa samalla syntyajankohdaltaan, mutta myös ajattomalta. Ei ole mitään syytä, miksei tämä musiikki liikuttaisi myös sadan vuoden kuluttua.

Konsertti ei kuitenkaan olisi ollut niin poikkeuksellisen erinomainen, ellei siinä olisi esiintynyt ihmeellisellä tavalla sointinsa, herkkyytensä ja tulkintakykynsä säilyttänyt Pepe Willberg ja suomalaisen jazzin kirkkaimpaan kärkeen kuuluva Jukka Eskola Statement. Miten on mahdollista, että 78-vuotiaan Pepe Willbergin lauluäänessä ei ole minkäänlaista seniorimiinusta? Tulkinta on vähintään yhtä hyvää, kuin silloin kun nämä kappaleet levytettiin. Ja Jukka Eskolan bändi on yksinkertaisesti tajuttoman kova. Mestarillisuus välittyi ilman minkäänlaista alleviivausta: biisit olivat samaan aikana uskollisia Donnerin sävellyksille, mutta oli selvää että tarkoitus ei ole vain apinoida originaalia.

Näitä keikkoja samalla kokoonpanolla ja ohjelmistolla saattaa tulla vielä lisää. Tämä kannattaa käydä kuuntelemassa. Ja niin Otto Donnerin säveltämiin Love Records -originaaleihin, kuin myös keikalla julkistettuun tuoreeseen levyyn kannattaa tutustua, ne eivät ole vain pastisseja ajastaan, vaan nyt voi jo sanoa, että kuuluvat suomalaisen kulttuurin kestäviin merkkiteoksiin.

Olin jossain vaiheessa jo päättänyt, että en lähtisi kuntavaaleihin uudestaan ehdolle. En erityisesti kaipaa elämääni lisää kokouksia ja kampanjoinniksi kutsuttu itsensä myyminen kuuluu epämiellyttävimmiksi tuntemiini asioihin.

Lykkäsin päätöstä pitkälle, mutta päätin lopulta, että kun minulla joka tapauksessa on taipumus puuttua asioihin, jotka minullekin kuuluvat, niin parempi ottaa se homma jatkossakin tosissaan. Se mitä olen kaupunkipoliitiikan piirissä ja Vihreiden edustajana esimerkiksi ympäristö- ja lupajaostossa viimeisen neljän vuoden aikana tehnyt, on myös ollut merkityksellistä ja toivottavasti myös jossain määrin vaikuttavaa.

Niinpä tässä taas ollaan, huhtikuussa on vaalit. Sen kunniaksi tässä tiettävästi elämäni ensimmäinen saliselfie.

Lähden vaaleihin puolustamaan kaupunkiluontoa, lähidemokratiaa ja omaleimaisia helsinkiläisiä kaupunginosia, seuraavin viestein.

Kotikaupunkini Helsinki kuuluu parhaimmistoon sen suhteen, mitä kaupungeissa maailmalla on ylipäätään tarjolla. En tiedä toista kaupunkia, joka tarjoaa yhtä korkeaa elämisen laatua: upean luonnon ja Itämeren syleilyyn rakentunut kaupunki, joka on samaan aikaan riittävän suuri, että se voi tarjota kaiken sen mitä muutkin suurkaupungit, mutta samalla riittävän pieni, että se on välttynyt monilta muiden suurten kaupunkien ongelmilta.

Samalla Helsinkiä uhkaa kuitenkin moni sellainen asia, joka uhkaa tehdä Helsingistä vähemmän Helsingin. Helsingin eri alueet uhkaavat muuttua tylsemmiksi ja vähemmän omaleimaisiksi. Kaikki eivät ymmärrä tai anna arvoa helsinkiläiselle elämäntavalle, jossa kaupunkilaisuuteen kuuluu esimerkiksi se, että luontokaan ei koskaan ole kaukana. On vaikuttajia, jotka näkevät lähiöt jotenkin keskeneräisenä tai puutteellisen kaupunkina ja lähiluonnon vain rakennusmaavarantona. Tällaista olen vastustanut ja tulen vastustamaan.

Juuri näistä samoista syistä viime vuosinakin on asukkaiden ja kaupungin välille noussut konflikteja, joissa paikalliset asukkaat ovat usein kokeneet jäävänsä suunnitelmien jalkoihin ja valmistelukoneiston jyräämäksi. Kaupungilla on vuorovaikutusprosesseja, mutta ne eivät vaikuta niin paljon kuin pitäisi, ja niiden tulokset saatetaan toisinaan suorastaan sivuuttaa. Helsingistä vaikuttaa tulleen liian suuri nykyiselle hallinnolle, ja demokratia on uhattuna, kun paikallisesti merkittäviä päätöksiä saattavat tehdä päättäjät, joilla ei ole mitään omakohtaista yhteyttä päätöstensä vaikutuksiin. Siksi tulee edistää sitä, että päätösvaltaa siirtyy entistä konkreettisemmin myös paikallisemmalle tasolla, kaupunginosiin. Tulen edistämään lähidemokratiaa.

Kolmanneksi, Suomen on vallannut toivottomuus ja tulevaisuususkon puute. Helsingin ei ole mikään pakko langeta samaan ankeuteen, vaan Suomen suurimmalla kaupungilla on mahdollisuus ja vähän velvollisuuskin paikata sitä, mitä muut ovat rikkoneet. Perusjuttujen - koulujen, terveydenhoidon, kulttuurin - on yksinkertaisesti toimittava. Näissä vaaleissa on syytä äänestää arvopohjansa mukaisesti: oikeusvaltion, demokratian, kaikkien tasavertaisen kohtelun, reilun ja heikommista huolta pitävän yhteiskunnan puolesta. Helsingin kuuluu näyttää tietä toiveikkaampaan tulevaisuuteen.

Kaupungin päätöksenteossa on tietenkin hurjan paljon muitakin tärkeitä asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä, jotka minua ajavat taas laittamaan tähän aikaani ja energiaani.

Minulla ei ole omaa kampanjaorganisaatiota, ei edes tukiryhmää. Jos näitä asioita kiinnostaa lähteä edistämään, otan mielelläni vastaan apua, tukea ja kannustusta.

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään. Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä jo aiemminkin aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää erään monien oopperoiden usein rasittavaksi käyvän piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut jonkinlaisen kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.