Elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, kyyninen ja katkera mies käy läpi pettymyksiään ja suree hukattua elämäänsä. Raakaa, ajoin julmaakin kerrontaa, mutta samalla huumoria ja häivähdyksiä jostain sellaisesta, joka voisi tehdä elämästä merkityksellisen jos siihen tajuaisi tarttua.

This book offers a great overview of how thinkers from different fields have been trying to describe what many have called "metamodernism", the next stage of cultural development after postmodernism. It also aims at a kind of synthesis between them: though many thinkers mentioned have described metamodernism somewhat differently, they all share the same basic logic.

Whereas postmodernism was deconstructive, metamodernism aims at reconstruction: its objective is to move beyond postmodernism, use all the insights gained in previous premodern, modern and postmodern phases, and finally overcome postmodern disintegration. This allows again for a coherent, unironic worldview.

Lumenkaatopaikka niitylle?

Perussuomalaisten edustaja jakaa julkaisua, jossa kerrotaan lumenkaatopaikan perustamisesta Malmin entisen lentokentän alueelle niityn päälle, ja kirjoituksessa on mainittu Helsingin kaupungin ympäristö-ja lupajaoston päätöksentekijänä minunkin nimeni. Ajatus kaatopaikasta niityllä kuulostaa pöyristyttävältä, mutta kuten perussuomalaisilta sopii odottaakin, kirjoituksessa kerrotaan vain osatotuus ja annetaan hyvin harhaanjohtava kuva siitä mistä päätöksessä on kyse.

Tilanne on se, että samalla lentokentän alueella on jo lumenkaatopaikka, ja siellä sulavista lumista syntyville vesille ei ole minkäänlaista suodatusta - ne valuvat sellaisenaan Longinojaan kaikkine mikromuoveineen päivineen. Tämä nykyinen kaatopaikka on päätetty onneksi lopettaa, mutta koska Helsingissä tällaisia ympäristön kannalta huonoja aurattujen lumien säilytys- tai sulatuspaikkoja ollaan lopettamassa siinä määrin, että käsittelykyky on romahtamassa nykyisestä 200 000 kuormasta talvea kohden 50 000 kuormaan, on lumelle pakko löytää muita säilytyspaikkoja. Yksi sellainen on nyt tulossa tuolle toiselle alueelle samalla lentokentän alueella, ja tällä kertaa sen pohjatyöt tehdään kunnolla: sulamisvedet kerätään ja suodatetaan ennen kuin ne valuvat vesistöihin.

Tämä siis parantaa lumien käsittelyn osalta sitä tilannetta, mikä vallitsee tällä hetkellä. Huonoa tässä on se, että ratkaisu on tilapäinen ja se tulee paikalle, jolla kiistatta tällä hetkellä on niittyluontoa. Tämä ei ollut mitenkään läpihuutojuttu jaostonkaan päätöksenteossa, ratkaisua kyseenalaistettiin rankasti ja se jätettiin kahdesti pöydälle lisäselvityksiä varten. Kaupungin lumenhoidon (jota ei ole aiemmin välttämättä kovin pitkäjänteisesti suunniteltu) nykytilasta ja lumistrategiasta (jossa nyt ajattelu on selvästi pitkäjänteisempää, vaikka tilanne on kyllä lumisina talvina haastava) saatu esitys kuitenkin osoitti että tälle ratkaisulle ei nyt valitettavasti ole vaihtoehtoja. Tai on: se että lumia jätetään kaduille, koska niiden säilyttämiselle poissa ihmisten ja liikenteen tieltä ei ole kaupungissa riittävästi tilaa. Vaikka talvet lyhenevät, erittäin lumisten talvien määrän ennakoidaan jatkossa lisääntyvän - ilmastonmuutos lisää äärisäitä.

Lumen säilytystä ei ole otettu Helsingin kaavoituksessa aiemmin riittävästi huomioon, ja siksi - kuten tiedämme - sitä on esimerkiksi kipattu mereen roskineen päivineen. Tämä on onneksi muuttumassa laittomaksi, mutta seurauksena tästä on se, että tila lumelle loppuu useina tulevina talvina Helsingissä kesken ellei oteta käyttöön myös tällaisia tilapäisratkaisuja. Pidempiaikaisia ratkaisuja on onneksi jatkossa tulossa, tämä on selvästi korkealla kaupungin agendalla. Sitä ennen valitettavasti jouduttiin tekemään tällainen tilapäisratkaisu, joka tuskin kenenkään mielestä oli erityisen hyvä ja mieluinen.

Jaoston käsittelyn seurauksena kaupungin pohjaesitykseen kuitenkin lisättiin velvoitteita lumien säilytyksen ympäristövaikutusten tarkemmasta seurannasta ja tämän säilytyspaikan paremmasta maisemoinnista. Ehkä laiha lohtu, mutta jos tämä päätösesitys olisi perussuomalaisten ehdotuksen mukaan hylätty, se olisi johtanut lumisina talvina vakaviin ongelmiin kaupungissa liikkumisen suhteen, kun kaduilta auratulle lumelle ei olisi enää löytynyt kaupungista säilytyspaikkoja.

Perussuomalaisten hylkäysehdotus ja sillä elämöinti on siksi vain silkkaa häpeilemätöntä ja vastuutonta osatotuuksile perustuvaa populismia.

Melkein kaikissa tekoälyn tuotoksissa on niiden hämmästyttävyydestä huolimatta ollut aina jonkinlainen melko vahva keinotekoisuuden hehku, joka on paljastanut niiden olevan oikeasti matemaattisen mallin generoimia. Tämä tällä viikolla beta-versioon julkaistu Udio-musiikkitekoäly on kuitenkin sellainen, jossa sitä tekoälyn muovisuutta on jäljellä enää todella vähän. On sitä, mutta ei enää ole paljosta kiinni.

Pyysin sitä kokeeksi generoimaan muutaman biisin Eino Leinon runoihin, ja kyllähän esimerkiksi tässä Leinon ryyppyrunossa lopputulos parin minuutin työstä on hämmentävän hyvä. "Laulaja" fraseeraa laulunsa todella hyvin, ja vaikuttaa että tekoälyllä on "ymmärrystä" myös sanojen merkityksestä. Yhden sanan ääntämys menee englantilaisittain. Pyysin tyylilajiksi suomalaista tangoa, mitä en saanut, mutta yhtä kaikki kiinnostava biisi.

Tämä Udio on siis varhaisessa betassa, ja promptauksen lisäksi paljon muuten ei voi lopputulosta kontrolloida tai valmista tuotosta muokata. Mutta kun päästään siihen, että valmista luonnosta voi tekoälyavusteisesti myös muokata ja varioida, ollaan pian siinä, että tällaisesta voi tulla vielä myös monikäyttöisempi luovan työn apuväline, eikä vain tällainen hämmentävä teknologiademo.

Sellaisen hittitehdas-tyyppisen touhun tämä kyllä mullistaa. Aidosti uutta luovan inhimillisen luovuuden tämä kehitys kuitenkin samalla myös asettaa ihan erityiseen arvoonsa. Keskivertobulkilla on vaikea jatkossa tekoälyä päihittää.

Tässä vielä pari muuta testivedosta.

Terve Ukraina-runo rap-versiona.

Ryyppyruno Kappeliin päätymisestä

Mihail Šiškinin näkemys Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on äärimmäisen pessimistinen: koko Venäjän historia on orjuuden historiaa, kansa ei osaa olla muuta kuin vallan pelokas palvelija. Demokratiaa ei Venäjällä ymmärretä eikä haluta, eikä valtaapitäviä kiinnosta muu kuin valta itsessään.

Šiškin synkkä näkemys lienee tarpeellista ravistelua; Venäjään on ennen sen Ukrainassa aloittamaa sotaa suhtauduttu naiivisti ja tietoisesti silmät suljettuna .

Kirja käy läpi sitä, miten venäläinen mentaliteetti on muovautunut eri historian samankaltaisina toistuvien vaiheiden kautta. Kirjakin kyllä toistaa ajoin tarpeettomasti itseään.

Vasta viimeisissä luvuissa nousee esille edes pientä optimismia: ehkäpä nuorisossa on kuitenkin tulevaisuus. Kaiken pessimistisen tylytyksen jälkeen tämäkään toivo ei kuitenkaan kuulosta kovin uskottavalta.

En ole ennen Risto Isomäkeä lukenut, ja tämä osui aika sattumalta kirjaston valikoimista äänikirjaksi ajomatkalle. Kun ehdin päästä kotiin ennen äänikirjan loppumista, luin sitten loput perinteisesti paperilta.

Isomäki kuvaa kiinnostavasti ekspansivistisen ihmiskunnan kohtaamista aivan toisenlaisen - samaan aikaan tutulta vaikuttavan, mutta silti tuntemattoman - elämänmuodon kanssa. Onko outoa planeettaa hallitseva jättimäinen puu tietoinen, entä mitä tapahtuu jos se leviää muille planeetoille?

Tämä oli kevyttä, viihdyttävää lukemista, samalla sopivasti mielikuvitusta kutkuttavaa.

Terho Pursiainen tunnettiin 1960-70 -luvuilla kapinallisena kommunistipappina, ja 1980-luvulla Pursiainen toimi SKDL:n kansanedustajana. Tämän kirjan Pursiainen kirjoitti eduskuntalomalla alkuvuodesta 1984, sitä ennen erottuaan pappisvirasta, todettuaan että "en ole päivääkään elämässäni uskonut erilliseen olentoon, jonka nimi on Jumala".

Tämä kirja on on kirjoittajansakin mukaan lyhyessä ajassa häthätää kirjoitettu - ja se näkyy kiemuraisessa kielessä ja tietynlaisessa järjestelmällisyyden puutteessa. Ei vaikuta siltä että kustannustoimittaja olisi juurikaan tekstiin puuttunut. Silti sen ensimmäinen puolikas oli varsin sujuvaa luettavaa ja ajattelultaan oikein osuvaa. Pursiainen pyrkii sinänsä osuvassa kritiikissään olemaan konstruktiivinen, vaikka ei konstruktiivisuudessaan pääse hirveän pitkälle. Ajattelutyö selvästi on vielä kesken, mutta hyvällä alulla. Kirjan toisesta puolikkaasta sen sijaan on vaikeampi saada otetta, Pursiainen rakentaa siinä jonkinlaista kristillistä eksistentialismia, ja vaikka ajattelu on varmasti kirjoittajalle itselleen kirjasta, lukijalle sitä ei tarjoilla kovin lähestyttävästi.

Pursiainen palasi myöhemmin saman kirjan teemoihin ja totesi olevansa joidenkin tässä esittämiensä ajatusten kanssa sittemmin eri mieltä. Ehkäpä nekin tekstit voisi ennen pitkää etsiä käsiinsä ja lukea; tämä kirja on lojunut (muistaakseni) lukemattomana kirjaston poistokirjana kirjahyllyssäni ehkä jopa parikymmentä vuotta.

Luulen, että jokainen meistä isänmaallisista ihmisistä rakastaa Suomen metsiä, rantoja, kaupunkeja ja rakennuksia, ja ajattelee että ne ovat monin eri keinoin puolustamisen arvoisia. Niihin olemme kiintyneet, mutta niitäkin enemmän rakastamme Suomen vapautta, mahdollisuuksia, ilmapiiriä ja ihmisiä.

Kun valtaa saaneet autoritäärit haluavat karsia meiltä vapautta, tai ankeuttajat mahdollisuuksia, ne yrittävät tehdä rakkaasta Suomesta vähemmän rakastettavan.

Kuvitteleeko joku, että Venäjältä, Pohjois-Koreasta tai Natsi-Saksasta paenneet eivät olisi olleet kiintyneitä niihin paikkoihin? Kyllä nekin ihmiset isänmaansa maaperää ovat rakastaneet.

Financial Timesin kolumnisti John Burn-Murdoch kirjoitti kiinnostavasta huomiosta: nuorten miesten ja naisten arvomaailma on globaalisti eriytymässä - miehet muuttuvat yhä konservatiivisemmiksi ja naiset taas liberaalimmiksi. Nämä käyrät näyttävät kyllä aika hurjilta.

Stanfordin yliopiston tutkija Alice Evans kommentoikin osuvasti, että Z-sukupolvea ei voikaan käsittää yhdeksi yhtenäiseksi sukupolveksi, pikemminkin Z-sukupolvi voidaan nähdä tässä mielessä kahtena eri sukupolvena.

Sama eriytyminen näkyy kuitenkin myös muuta kuin poliittisia näkemyksiä selvittäneissä aineistoissa. Suomen ev. lut. kirkko julkaisee neljän vuoden välein nelivuotiskertomuksen, joka sisältää aika kattavan suomalaisten arvoja, asenteita ja uskonnollisuutta kartoittavan tutkimuksen. Edellinen nelivuotiskertomus julkaistiin 2020, ja sen keskeisenä havaintona oli merkittävä muutos nuorehkojen, erityisesti millenniaalisukupolveen ("Y-sukupolvi") kuuluvien naisten asenteissa uskontoa kohtaan - tämä ryhmä oli eurooppalaisiin verrokkeihinkin nähden poikkeuksellisen vähän uskonnollista - kun taas miesten osalta muutos ei ollut alkuunkaan näin voimakas.

Viime syksynä taas raportoitiin tutkimuksesta, jossa ilmeni nuorten miesten kasvava uskonnollisuus: 18-24 vuotiaiden nuorten keskuudessa merkittävästi suurempi osa miehistä (42%) kuin naisista (26%) arvioi "kirkon arvojen" vastaavan omia arvojaan. Sama ero ilmeni monissa muissakin saman selvityksen kohdissa, ja vielä toisessakin viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa: Joensuun yliopistossa 77 000 rippikoululaiselta kerätyssä aineistossa ilmeni taas poikien tyttöjä voimakkaampi uskonnollisuus.

Sukupuolten välinen ero näkyy toki myös suomalaisessa vaalitutkimuksessa , tosin yksin tämän raportin pohjalta ei voi vielä vetää johtopäätöksiä siitä, onko juuri nuorten segmentissä tapahtunut vastaavia muutoksia.

Sitten toisaalta ei näytä siltä, että nuorten miesten konservatiivuus olisi luonteeltaan aivan samanlaista kuin aiemmilla sukupolvilla. Ainakin se näyttää perinteisten konservatiivisuuden symbolien osalta rikkovan joitain oletuksia: perussuomalaisten presidenttiehdokas oli sivari ja eduskuntaryhmässä on useampiakin homoja.

Sama koskee myös nuorten miesten nousevaa uskonnollisuutta: sekään ei näytä ihan perinteiseltä kirkkokristillisyydeltä. Kirkon tutkimuskeskuksenkin raportissa pohdittiinkin sitä, että miesten nouseva uskonnollisuus olisi tietynlaista individualistista vastakulttuurisuutta:

Siinä, missä naiset samaistuvat vahvemmin kulttuuriseen valtavirtaan, osa miehistä saattaa mieluummin omaksua ”kapinallisen”, vastakulttuurisen position. Jos kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö koetaan hegemonisesti sekulaariseksi, he saattavat tuntea vetoa uskonnollisuuteen, joka antaa heille yksilöllisen, valtavirrasta poikkeavan identiteetin. Yksilöllisyys, yhdistettynä vastakulttuurisena uudelleenlöydettyyn uskonnollisuuteen, saattaa selittää sitä havaintoa, että nuorimmissa sukupolvissa miehet osoittavat keskimääräistä suurempaa avoimuutta sekä perinteistä että vaihtoehtoista uskonnollisuutta kohtaan.

Alice Evans nostaa esille seuraavat tekijät toisaalta sukupuolten välisen polarisaation hillitsijänä ja toisaalta sen kiihdyttäjänä.

I suggest,

1. Men and women tend to think alike in societies where there is a.Close-knit interdependence, religosity and authoritarianism, or b.Common culture and mixed gendered offline socialising.
2. Gendered ideological polarisation appears encouraged by: a. Feminised public culture b. Economic resentment c. Social media filter bubbles d. Cultural entrepreneurs.

Kun sekä uskonnollisuutta että poliittisia asenteita kartoittaessa esille tulee samaan sukupolveen liittyvä sukupuolten välinen polarisoituminen, tuntuisi helpolta vetää johtopäätös, jonka mukaan konservatiiviset ja uskonnolliset nuoret miehet olisivat pitkälti samaa joukkoa. Välttämättä asia ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, ehkä edellä esitetynkin pohjaltakin voi olla myös niin kuten kirjailija Antti Hurskainen arvailee, että nuorten miesten nouseva uskonnollisuus ei olisi yksiselitteisesti konservatiivisuutta. Tähän viitataan myös yllä olevassa Kirkon tutkimuskeskuksen tekstissä.

Selvästi tässä sukupuolten moniulotteisesti ilmenevässä polarisaatiossa on nyt ilmiö, jota olisi syytä ymmärtää paremmin. Nuoruudessa muodostetut poliittiset näkemykset ja arvot ovat elämän varrella melko pysyviä, kyseessä tuskin siksi on vain ohimenevä ilmiö.

Mastodonissa juuri aloittaneen @lukupiiri@mementomori.social ensimmäinen kirja, Piia Leinon Yliaika luettu! Meni tänään melkein kertaistumalla; kirja oli kieleltään ja rakenteeltaan kevyt lukea, mutta ei kyllä alkuunkaan tyhjänpäiväinen sisällöltään.

Vuonna 2052 aiempien vuosikymmenten voimapolitikko Annastiina Kankaanrinta on saavuttamassa 75 vuoden iän, jolloin Kankaanrinnan itse aikaasaaman lainsäädännön mukaisesti kansalainen menettää oikeustoimikelpoisuutensa ja odotuksena on pikainen vapaaehtoinen exitus. Toisin kuin nuorempana Kankaanrinta oli kuvitellut, vapaaehtoinen kuolema ei tunnukaan enää vain hyvältä ajatukselta, vaikka vanhusten suunnitellun poistumisen kansantaloudelliset hyödyt olivatkin varsin ilmeisiä.

Niin kuin hyvä kirjallisuus aina, tämäkin kertoo paitsi tarinan, myös haastaa ja nostaa esille monia aikalaiskeskustelussa pinnalla olevia ajatuksia. Ilmeisin niistä tietenkin on taloudellisen ajattelun ylivalta: tälläkin hetkellä vallassa olevan hallituksen kurjistava ja ankeuttava politiikka perustelee itseään argumenteilla, jotka ovat lähtökohdiltaan yksisilmäisen taloudellisia. Taloudelliseksi taakaksi muodostuvat eliminoiva Lex 75 on ihmisarvon välinearvoksi kutistavan ajattelun looginen johtopäätös.

Talousajattelun ohella haastettavana ovat myös eräät ilmastokeskustelussa esillä olleet näkemykset. Kirjan kuvaaman dystooppisen tulevaisuden taustalla vaikuttaa vallitsevan paitsi taloudellinen logiikka, myös järkeily, jonka mukaan koska elonkehän kannalta jokaisen teollisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen, oli se sitten lapsi tai aikuinen, voi ajatella olevan taakka, eikö siitäkin näkökulmasta olisi johdonmukaista paitsi pidättäytyä lisääntymästä, myös eliminoida ne lähimmäiset, jotka eivät tuota muulle yhteisölleen arvoa? Ei ole aivan poikkeuksellista myöskään ilmastokeskustelussa kuulla esimerkiksi lasten saamista paheksuvia puheenvuoroja.

Kolmanneksi kirja käsittelee myös eutanasiaa. Se ei varsinaisesti puhu eutanasiasta siinä mielessä, kuin millaisena siitä juuri nyt keskustellaan - parantumattomasti sairaiden oikeutena valita kärsimysten sijaan kuolema - vaan siitä mitä voi pahimmillaan seurata kuoleman välineellistymisestä yhdeksi ratkaisukeinosi muiden joukossa - varsinkin jos tällaisen seurana on heikkoutta ja sairautta vierastava talouden kylmä logiikka.

Tästä aiheesta on kirjoittanut ja keskustellut erittäin kiinnostavin esimerkein ja argumentein erityisesti @jmkorhonen@mastodon.energy: https://nitter.net/jmkorhonen/status/1668973562516975617

Ensimmäinen tasavalta, Kansallisteatteri (19.1.2024)

⭐⭐⭐⭐⭐

Hetken mielijohteesta, edullisilla samanpäivänlipulla päädyimme eilen katsomaan Kansallisteatteriin viime syksynä ensi-iltaan tullutta Ensimmäinen tasavalta -näytelmää. Ja olipa hienoa että päädyimme! Paljon kehuttu ja katsottu näytelmä tuntui näinä aikoina erityisen ajankohtaiselta: samat taistelut demokratian, kansalaisten tasavertaisuuden ja kaikki mukaan ottavan yhteiskunnan suhteen ovat taas hieman toisessa muodossa pinnalla.

Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmäksi valmistunut Ensimäinen tasavalta kertoo Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin tarinan. Olen joskus itsekin kummastellut sitä, kuinka vähän olenkaan tiennyt Ståhlbergista. Koulukirjoissa Ståhlberg tuntui olleen ohimennen mainittu nimi ja tietokilpailujen knoppikysymys, vaikka tasavallan ensimmäisen presidentin kuvittelisi olevan juhlittu, muistettu ja arvostettu hahmo. Perusteelliseen historialliseen pohjatyöhön perustuva Kansallisteatterin näytelmä kuitenkin antaa Ståhlbergille arvoisensa, helposti lähestyttävän ja samalla näytelmäksi melko perusteellisen historiikin - ja onnistuu siinä samassa olemaan myös hyvää, viihdyttävää ja taidokasta teatteria.

Näytelmä kuvaa Ståhlbergin vahvana periaatteen miehenä, voimakkaana tasavallan, laillisuuden ja demokratian puolustajana, joka perisuomalaiseen tapaan ei niinkään hakeutunut korkeaan asemaan, kuin suostui siihen velvollisuudentunnosta, hieman vastahakoisesti: "Hitto!"

Ståhlbergin vastustajat taas olivat niitä, jotka halusivat joko kansalaisten tasavertaisuuden sijaan säilyttää elementtejä sääty-yhteiskunnasta tai ajoivat suorastaan diktatuuria. Valtakunnan alkuvuosina Ståhlbergin arkkivihollinen oli myöhemmin kansalliseksi pyhimykseksi nostettu Mannerheim, jonka ajatukset eivät suinkaan olleet alkuun kansanvaltaisia. Ehkä Ståhlbergin merkityksestä on oltu hissukseen juuri siksi, että tasavallan ensimmäisen parinkymmenen vuoden vaiheet eivät olleet monillekaan valtakunnan myöhemmille merkkihahmoille tai keskeisille poliittisille liikkeille (ajattelen nyt sinua Kokoomus) suinkaan mitenkään kunniakkaita. Pyrkimykset demokratian syrjäyttämiseksi olivat toistuvia ja kovin moni vaikutusvaltainen taho koki vetoa itsevaltiuteen.

Demokratia ei Suomessakaan ole sen historian aikana ollut itsestäänselvyys, vaan sen puolesta on pitänyt taistella. Keinoina ovat olleet periaatteellisuus, periksiantamattomuus, lakikirja ja toisinaan myös lakot ja kansalaistottelemattomuus - jollaisesta Ståhlberg antaa näytelmän alkupuolella malliesimerkin kieltäytyessään senaatin protokollasihteerinä esittelemästä laittomana pitämäänsä asevelvollisuuslakia.

Näytelmää itseään en voi kuin suositella jokaiselle demokratian ystävälle, oli teatteritaide sitten lähellä sydäntä tai ei. Ståhlbergin tarina ja henkilö ansaitsee tulla tunnetummaksi.

.. ja tässä vielä erinomainen keskustelu samasta aiheesta.

Muuta etsiessäni päädyin sattumalta lukemaan Helsingin Sanomia vuoden 1939 lokakuulta. Euroopassa oli jo kovin rauhatonta, sota oli kaikkien puheissa, ja Suomessakin varauduttiin poikkeusoloihin, mutta Helsingissä oli alkamassa silakkamarkkinat

Helsingissä alkavat tiistaina silakkamarkkinat.

Oikeat rauhanajan silakkamarkkinat.

Ja se onkin aivan oikein. Meidän on jatkettava rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.

Nyt taas Euroopan laidalla soditaan ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet, mutta tilanne ei toki ole mitään lähelläkään sellaista, kuin mitä se oli syksyllä 1939. Silti vaikuttaa, että vuoden 1939 oikeasti sotaisten aikojen pyrkimys rauhantoimien jatkamiseen niin pitkään ja niin laajasti kuin mahdollista näyttää ajoittain kääntyneen meillä päälaelleen: sekä mediat että monet turpoteemalla julkisuuteen nousseet poliitikot nauttivat täysin rinnoin pelon levittämisestä ja sotatunnelman lietsomisesta.

Yhden pohjanoteerauksista teki Iltalehti, jonka etusivu maanantaina 15.1.2024 huusi suurin kirjaimin "Asiakirjavuoto Saksassa: Nato ja Venäjä ajautuvat sotaan kesällä 2025".

En ole minkään sortin turpoasiantuntija, mutta jokaiselle joka ymmärtää edes perusteet siitä miten ennakointia harjoittavat organisaatiot toimivat kävi itse jutusta selväksi, että kyse ei todellakaan ollut minkäänlaisesta ennusteesta, vaan yhdestä mielikuvituksellisesta worst-case -skenaariosta, jollaisia käytetään työkaluna arvioimaan organisaation kyvykkyyksiä yllättävissäkin tilanteissa.

On hyvin mahdollista että itse skenaarion kuvaama tapahtumakulku on jopa syntynyt sen keksitystä lopputilanteesta käsin. On annettu epätoivottu ja lähellä tulevaisuutta oleva lopputulos - Eurooppa laajan sotilaallisen konfliktin partaalla vuonna 2025 - ja itse skenaario on rakennettu siitä taaksepäin kulkien: mitä erikoista on täytynyt tapahtua, että näin onnettomaan lopputulokseen on onnistuttu päätymään. Tällainen backcasting on myös hyvin yleinen skenaariotyöskentelyn metodi - usein sen kautta kartoitetaan positiivisia tapahtumakulkuja, mutta mikään ei estä sen käyttämistä myös ikävien tapahtumakulkujen kuvittelemiseksi.

Itse skenaarion vahvasti hypoteettinen luonne ei ole estänyt sitä, että muu media on ottanut samasta pelonlietsonnasta kaiken ilon irti. Esimerkiksi myös Helsingin Sanomien turpotoimittaja Jarmo Huhtanen kirjoitti analyysin, jonka otsikossa kerrotaan että "uhka­kuvan aika­taulu on hätkähdyttävä" ja jonka mukaan "Saksa varautuu sotilaalliseen yhteenottoon Itämerellä Suwałkin käytävän alueella". Huhtanen spekuloi skenaarion yhteydellä Saksan maavoimien helmikuussa alkavaan sotaharjoitukseen ja vihjailee että tässä olisi kyse muustakin kuin pelkästä normaalin varautumisen ja arvioinnin työkaluksi tehdystä skenaariosta: "On myös hyvä miettiä, miksi juuri tämä skenaario on vuodettu julki." Ilta-Sanomissa Pekka Toveri onneksi pääsee täsmentämään mistä on kyse: "skenaarioiden rakentaminen on normaalia sotilastoimintaa, jolla pelataan erilaisia vaihtoehtoja".

Vastaavia pelkoa ja epävarmuutta lietsovia uutisia ja klikkauksia kerjääviä pelko-otsikoita tulee mediassa vastaan kuitenkin päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi ihan asiallisen uutisen Viron puolustusvoimista sanoilla ”Me valmistaudumme sotaan”. Se on tietenkin ihan totta, mutta sitähän puolustusvoimat eri maissa ovat aina tehneet, se on niiden olemassaolon tarkoitus.

Toki nyt ollaan tilanteessa, jossa varautumista on syytä tehdä entistä suuremmalla intensiteetillä: Venäjä on osoittautunut arviointikyvyltään ennakoituakin heikommaksi ja entistäkin häikäilemättömämmäksi, ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet globaalistikin. Varautumiseen meillä on kuitenkin hyvät instituutiot ja entistäkin paremmat kansainväliset verkostot, sekä ymmärrys tarpeesta näiden riittävälle resursoinnille.

Tietenkin kansalaisyhteiskuntaakin on syytä herätellä muuttuneeseen tilanteeseen - vaikka voisi toki ajatella kansalaisten jo vähemmästäkin olevan hereillä. Kun organisaatiot varautuvat erilaisiin tapahtumakulkuihin ja reagoivat muuttuviin tilanteisiin, kuten niiden kuuluukin tehdä, mitä siis kansalaisyhteiskunnan tulisi erityisesti tehdä? Juuri kuten Hesari kirjoittaa jutussaan silakkamarkkinoista lokakuussa 1939: jatkaa "rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista!"

Mitä enemmän annamme periksi pelolle, vihan ja vihollisuuksien lietsonnalle, sitä enemmän antaudumme juuri siihen huolen, pelon ja levottomuuden tunnelmaan johon ikävämmät kasvonsa paljastanut itänaapurimme meidän haluaakin ajautuvan. Meidän paras aseemme on olla myötätuntoisia niille jotka kärsivät, antaa tukemme niille jotka tukeamme tarvitsevat - mutta elää omaa elämäämme tyystin piittaamatta Kremlin kaistapäiden uhittelusta aina niin laajassa mitassa kuin suinkin on mahdollista.

Tässä toivoisi mediankin olevan mukana, silläkin hinnalla että tasapainoisempi otsikointi, pienempi määrä Putineja lööpeissä ja puntaroivampi uutisointi tuonee vähemmän klikkejä ja median parissa käytettyjä minuutteja kuin päivittäinen pelonlientsonta.