Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

Rajalla -podcastin jouluspesiaalissa ollaan joulun teologisen merkityksen ja joululaulujen rajapinnoilla. Onko se ongelma, että kalenterissa on ammoisina aikoina ollut joulun kanssa samaan aikaan sekä saturnalia-juhla että auringonjumalan (Sol Invictus) uudelleensyntymäjuhla?

Näistä keskustelevat Marjo Kiljunen, Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski.

Messias-oratorio, Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri, 15.12.2024

Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään. Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä jo aiemminkin aika selvää mistä esityksessä oli kyse.

Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.

Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.

Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.

Millaista on suomalainen uskonnollisuus 2020-luvulla? Miten nuorten naisten ja miesten arvot eroaa toisistaan? Rajalla -podcastin toisessa jaksossa vieraana Kimmo Ketola, kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä. Keskustelemassa myös podin vakiojengi Marjo Kiljunen, Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski.

Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää erään monien oopperoiden usein rasittavaksi käyvän piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut jonkinlaisen kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 21.11.2024)

Sosiaalisen median alustat ovat vakiintuneet merkittäviksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja vuorovaikutuksen välineiksi. Myös viranomaisille ja poliitikoille nämä alustat ovat usein tärkeitä kanavia kansalaisten tavoittamiseksi.

Se joka hallitsee kansalaisten laajasti käyttämää sosiaalisen median kanavaa, käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa. On kuitenkin silmiinpistävää, ettei yksikään laajimmin käytetyistä sosiaalisen median kanavista ole eurooppalaista alkuperää. Valtaa keskinäisen viestintämme suhteen käyttävät nyt voimat, jotka eivät välttämättä jaa kanssamme samoja arvoja.

Ennen Twitterinä tunnetun X:n kehitys on tästä hälyttävä esimerkki. Ostettuaan palvelun Elon Musk on miljardiluokan tappioista huolimatta muokannut palvelusta disinformaation levittämisen ja poliittisen mielipidevaikuttamisen välineen. Myös palvelun sisältöalgoritmi on muokattu sellaiseksi, jossa Muskin oma ja kannattamansa agendan mukainen sisältö nousee erityisesti esille. Muskin vetoapu oli keskeinen tekijä Donald Trumpin uuden valtaannnousun tiellä.

Kaikki kaupalliset sosiaalisen median kanavat keräävät käyttäjistään valtavan määrän yksityiskohtaista tietoa. Käyttäessään näitä palveluita myöskään eurooppalaiset eivät ole turvassa vastaavalta manipulaatiolta. Euroopan unioni on pyrkinyt reguloimaan suuria sosiaalisen median alustoja, mutta tilanne vaatii pelkän lainsäädännön lisäksi myös aktiivisempia toimia viestinnän teknologisen suvereniteetin turvaamiseksi.

Julkisten toimijoiden, poliitikkojen ja median on tarkasteltava uudelleen sosiaalisen median strategioitaan: ohjaavatko ne kansalaisia käyttämään kanavia, joissa nämä muuta informaatiota tavoitellessaan potentiaalisesti altistuvat tietoiselle manipulaatiolle? Sellaisilta kanavilta, joilla vaikuttamispyrkimys on silmiinpistävää, kuten Muskin X, olisi yhteiskunnallisesti vastuullisten toimijoiden poistuttava.

Ennen kaikkea on kuitenkin pohdittava, millä tavalla pitkäjänteisesti vahvistetaan oman viestinnän ja laajemmin yhteiskunnan viestintäympäristöjen suvereniteettia ja resilienssiä vaikutusyrityksiä vastaan.

Teknisillä alustaratkaisuilla on tästä näkökulmasta suuri merkitys. Julkisten toimijoiden kannalta esimerkiksi avoimeen Activitypub-protokollaan perustuva ja alustan hajautettuun omistajuuteen perustuva eurooppalainen Mastodon olisi merkittävästi kestävämpi ratkaisu kansalaisten kanssa käytävään vuorovaikutukseen kuin amerikkalaisten tai kiinalaisten somejättien alustat. Myös uudempi tulokas, voimakkaassa kasvussa oleva Bluesky on kehittämässä alustaansa vastaavalla tavalla hajautetuksi.

Ei ole selkeää, mille kuuluu yhteiskunnallinen ohjaus ja toimijuus tässä ja muissakin informaatiopuolustukseen laskettavissa asioissa. Luultavaa kuitenkin on, että ellemme tunnista monesta suunnasta mahdollisesti vihamielisemmäksi muuttuvan informaatioympäristön riskejä ja ole valmiita itse kukin toimimaan riskien torjumiseksi, heikkouksiamme tullaan käyttämään arvojamme vastaan.

Tervetuloa kuuntelemaan ensimmästä yhteiskunnallis-kirkollista Rajalla -podcastia. Marjo Kiljunen, Jyri Komulainen ja Lari Lohikoski palaavat vielä kerran keskustelemaan siitä, miten uskonnot näkyvät kouluissa. Pitäiskö kaikille olla yhteinen katsomusaine? Onko barokkikonsertti uskonnon harjoittamista?

Tämän kirjan nimi ja tarina tuli ohimennen esille kahvipöytäkeskustelussa, ja uteliaana hankin sen kirjastosta käsiini. Uteliaisuus palkittiin!

1990-luvun alussa julkaistu kirja on hämmentävän ajankohtainen: kirjassa ekokatastrofi on edennyt terminaalivaiheeseen, jäätiköt ovat sulaneet ja merenpinta korkealla. Samaan aikaan "Big Boardiksi" kutsuttu globaali tietoverkko on alkanut herättämään hämmästystä: planeetan biologisen elämän elinolosuhteiden hiipuessa ihmiset ovat siirtäneet omia tietoisuuksiaan jatkamaa elämäänsä tietoverkossa, ja on herännyt kysymys siitä ovatko tietoverkon simulaatiot todella niitä ihmisiä joita he väittävät vain olevansa, vai teeskentelevätkö vain.

Tämä kiinnostaa suuresti myös katolista kirkkoa, joka suunnittelee koejärjestelyn, jossa tietoverkkosieluihin äärimmäisen kielteisesti suhtautuvasta, kuolemaisillaan olevasta papista tehdään tietoverkkoon digikopio, tarkoituksenaan todistaa tietoverkon sisältä ettei tietoverkko-olioilla todellisuudessa ole sielua ja tietoisuutta.

Homma menee kuitenkin mönkään, kun tämä digiolio katoaa Vatikaanin tietoverkosta, ja Big Boardin syövereihin erikoistunut yksityisetsivä Marley Philippe lähetetään verkkoon selvittämään asiaa.

Niin kuin scifin kanssa usein, tämäkin kirja on ollut selvästi edellä aikaansa. Sen asetelma on monelta osin toteutumassa juuri nyt: ekokatastrofi etenee juuri kirjan ennakoimalla uralla ja samaan aikaan on todelllisuudessakin syntynyt palveluita, joissa tekoälyn avulla voidaan luoda simuloitu versio edesmenneistä läheisistä.

Niinpä tämä tieteiskirja yli kolmenkymmenen vuoden takaa ei enää olekaan spekulatiivista scifiä, vaan käsittelee romaanin keinoin ajankohtaisia, todellisia aiheita. Kiehtova lukuelämys, jonka pohdinnat jäävät varmasti mieleen pyörimään, kuten ne olivat jääneet myös kirjan kauan aiemmin lukeneelle kahvipöytäkeskustelijalleni.

Sosiaalinen media ja viestinnän teknologinen suvereniteetti

Vasta Elon Muskin kaikin keinoin tukeman Trumpin kohta koittava paluu Yhdysvaltain johtoon herätti monet mediat, yritykset, poliitikot ja kansalaiset myös siihen, että ennen Twitteriksi kutsuttu X-alusta ei enää Muskin valtaannousun jälkeen ole ollut millään tavalla neutraali keskustelualusta, vaan sitä on määrätietoisesti kehitetty disinformaation ja poliittisen vaikuttamisen välineeksi. Viimeistään nyt lienee useimmille selvää, että alustan käyttäminen on käytännössä tuenosoitus Muskin ja Trumpin yhteiselle kaoottiselle ja harhaiselle agendalle.

Muskin X on kuitenkin vain jäävuoren huippu, ja sosiaalisen median kentässä todellisuudessa moneen muuhun verrattuna melko pieni tekijä. Aivan sama riski sosiaalisen median kanavien ja erilaisten muidenkin verkon media-alustojen käytöstä demokratian rapauttamiseen tai muun vihamielisen agendan ajamiseen liityy käytännössä kaikkiin muihinkin laajasti käytettyihin digitaalisiin alustoihin.

Osin nämä riskit ovat jo realisoituneetkin: Trumpin valintaan vuonna 2016 vaikutti vahvasti Facebook, joka mahdollisti käyttäjien profiloinnin ja näillle esitetyt äärimmäisen kustomoidut mainokset. Youtuben vaikutuksesta äärioikeistolaisten ajatusten leviämiseen on runsaasti tutkimusta, tuore selvitys osoittaa sen algoritmin myös Suomessa edellisten vaalien alla suosineen äärioikeistolaista sisältöä. TikTokia on tunnetusti kutsuttu Kiinan "kognitiivisen sodankäynnin" välineeksi.

Kun sosiaalista mediaa käytetään disinformaation levittämiseen ja mielipiteiden muokkaamiseen, uhattuna on demokratia, ja erityisesti eurooppalainen, tietoon, ymmärrykseen ja laajojen joukkojen informoituun osallistumiseen perustuva demokratia.

Samaan aikaan on silmiinpistävää miten aseettomalta ja neuvottomalta Eurooppa on vaikuttanut tämän uhan edessä. Kaikki laajimmin käytetyt sosiaalisen median kanavat ja muut merkittävät digitaaliset alustat tulevat muualta kuin Euroopasta, eikä Euroopassa ole päästy juuri puheita pidemmälle teknologisen suvereniteetin tavoittelussa.

Sen sijaan valtaan on Suomessakin päässyt puolueita, jotka tietoisesti tuhoavat jäljellä olevia eurooppalaisia vahvuuksia, kuten vahvoja, journalistisesti korkeatasoisia yleisradioyhtiöitä, monipuolista koulutusta ja tutkimusta tai kirjastolaitosta, vaikka Orpo-Purran hallitusohjelmaankin on kirjattu näiden käytännön toimien kanssa selvässä ristiriidassa oleva "informaatiopuolustuksen" tavoite.

Odotellessa määrätietoisia ja vaikuttavia toimia eurooppalaisen teknologisen suvereniteetin vahvistamiseksi vastuu kaatuu kuitenkin meille jokaiselle. Teknologiajättien palveluiden käyttämistä tuskin käytännössä voi täysin välttää, mutta riippuvuuttaan niistä voi pyrkiä vähentämään.

Esimerkiksi viranomaistiedottamiselle paras ja luotettavin kanava ei ole X:n sijaan Threads tai edes Bluesky, vaan omassa osoitteessa toimivat omat vanhan ajan kotisivut. Kotisivuilta sama tieto sitten voi toki levitä mihin vain kanaviin, missä ihmistenkin liikkuvat. Tarvitaan tiedon hallinnan suvereniteettia korostavaa viestinnällistä strategiaa. Esimerkiksi Cory Doctorow on puhunut paljon POSSE-mallin: puolesta: julkaisut julkaistaan ensin omalla alustalla, sieltä ne voidaan syndikoida minne tahansa muualle.

X:lle vaihtoehtoisten sosiaalisen median kanavissakin on eroja. Kanavia arvioidessaan on syytä kiinnittää huomiota siihen, kenellä on valta vaikuttaa kanavan luonteeseen ja tulevaisuuteen, ja panostaa niihin jotka perustuvat avoimille protokollille - siis sellaisille, jotka eivät teknisessä mielessä ole riippuvaisia vain yhden yrityksen palveluista. Tällaisia ovat esimerkiksi standardoidulle ActivityPub-protokollalle perustuva Mastodon (ja lukuisat muut samassa Fediverse-verkostossa toimivat palvelut ja samaa protokollaa tukevat alustat, kuten nykyisin myös esimerkiksi WordPress) ja omalle AT-prokollalleen perustuva Bluesky. Kumpaakin käyttäessään on suvereniteetin kannalta paljon turvatummassa tilanteessa kuin esimerkiksi Facebookin tai Linkedinin valitessaan.

Mutta kyllä meillä on oikeus odottaa eurooppalaiselta yhteisöltämmekin toimia tiedonvälityksemme suvereniteetin varmistamiseksi. Jos puhutaan vain sosiaalisesta mediasta, jonka merkityksen tiedämme nykyisen yhteiskunnan ja tiedonvälityksen kannalta hyvin keskeinen, se tarkoittaa paitsi pelisääntöjen asettamista, myös viestinnällisen suvereniteetin hallintaa edistävän hajautetun ja avoimen sosiaalisen median infrastruktuurin kehityksen tukemista, ja kenties vielä konkreettisemmin näiden verkostojen operoimista, siis palvelinten pyörittämistä.

Voisiko tällainen sosiaalisen median infrastruktuurin operointi olla itse asiassa luonteva tehtävä julkisille yleisradioyhtiöille? Teknologiset ratkaisut siihen olisivat jo valmiina.

Yliskylänlahden ehdotettu asemakaava on nykyisessäkin muodossaan monella tavalla ongelmallinen. Jätin tänään kaupunkiympäristölautakunnalle muistutuksen vain yhdestä sen ongelmasta. En ole ihan vakuuttunut, että suunnitelmassa on otettu huomioon miten ehdotetut rakenteet toimivat kuumenevassa ilmastossa, jossa lämpötilat ovat korkeampia ja hellekaudet pidempiä.

Muistutus Yliskylänlahden (Laajasalo) asemakaavan muutosehdotuksesta (nro 12834)

Hyvä kaupunkiympäristölautakunta,

Yliskylänlahden asemakaavaehdotuksessa suunnitellaan rakentamista koko nykyisen Tengströminpuiston kangasmetsän alueelle. Vaikka nyt käsillä olevassa ehdotuksessa rannan lehtoalueet pyritäänkin säilyttämään, se on silti yhä hyvin ongelmallinen tuhotessaan asukkaille hyvin tärkeän lähimetsäalueen ja alueen olemuksen kannalta tärkeän luontomiljöön poikkeuksellisen raskaan rakentamisen alle.

Muissa, myös aiemmassa kaavan käsittelyvaiheissa tulleissa huomautuksissa nostetaan esille tähän liittyen olennaisia huolia ja huomioita, mutta haluan kiinnittää huomionne ja pyytää ottaa uuteen tarkempaan pohdintaan erään nimenomaan viimeisimmässä ehdotuksessa korostuneen ongelman.

Tutkimuksessa ja suunnitelmissa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisesta on viime aikoina entistä voimakkaammin nostettu esille lämpösaarekeilmiö, jossa rakennetun ympäristön ominaisuudet aiheuttavat merkittävää paikallista lämpötilan nousua. Lämpösaarekeilmiön aiheuttamien ongelmien voidaan olettaa tulevina vuosikymmeninä merkittävästi kasvavan lämpötilojen noustessa ja hellejaksojen pidentyessä.

Lämpösaarekeilmiö syntyy erityisesti tiheästi rakennetuille alueille, joissa sekä rakennukset että kadut keräävät ja varastoivat auringonsäteilyä. Rakennusten korkeus on merkittävä vaikuttava tekijä ilmiön vahvistumiseen. Toisaalta puut, puistot ja puistikot taas toimivat lämpösaarekkeiden syntyä ehkäisevästi. Ilmatieteen laitoksen tutkija Achim Drebsin mukaan puusta ja puistoista on suurin hyöty, kun niitä ”ei olisi vain siellä täällä, vaan niitä jätettäisiin pitkinä nauhoina kaupungin läpi. Näin saataisiin rakennettua niin sanottuja vihreitä väyliä.” (https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000008126965.html)

Suunnitelmassa merkittävä tällainen viherväylä on tarkoitus korvata läpirakennetulla ympäristöllä. Tästä näkökulmasta silmiinpistävin osa suunnitelmaa on Laajasalontien varteen suunniteltu massiivinen pysäköintitalo, jota ympäröi jokaiselta sivulta korkea asuintorni. Pysäköintitalon katolle on suunniteltu betonipiha. Kuten hyvin tiedetään, betoniselle pihakannella eivät kasva esimerkiksi puut, vaan sinne istutettava kasvillisuus on väistämättä matalaa, eikä tarjoa viilennystä tai apua esimerkiksi lämpösaarekeilmiön torjuntaan.

Helsingistä on kaksi vuotta sitten tehty hyvin karkean tason lämpösaareketarkastelu (https://hri.fi/data/fi/dataset/helsingin-lampohaavoittuvuusindeksi) ja Ilmatieteen laitos on tehnyt malleja näiden riskien tunnistamiseksi (https://www.hsy.fi/ymparistotieto/avoindata/avoin-data---sivut/kaupunkisaamallin-tuloksia-lampomukavuudesta-ja-liukkaista-keleista-paakaupunkiseudulla/). Tietääkseni uutta, tarkempaa tutkimusta aiheesta on lähdössä lähiaikoina liikkeelle.

Ehdotan tästä syystä, että ennen tämän ehdotuksen lopullista hyväksymistä, tutkitaan tuoreinta tieteellistä ymmärrystä hyödyntäen, millaisia lämpösaarekeilmiöön liittyviä riskejä liittyy tässä esitettyyn rakentamiseen, ja tarvittaessa muutetaan suunnitelmia tavalla, joka minimoi näitä riskejä.

Laajasalossa, 23.10.2024,

Lari Lohikoski

Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!

Jäniksen vuosi, Kansallisteatteri 15.10.2024

Kansallisteatterilla ei mene juuri nyt kovin vahvasti: pari päivää sitten se ilmoitti yt-neuvotteluista ja nyt tulee suurelle näyttämölle ensi-iltaan aikamoinen rimanalitus.

Ehkä on kuvaavaa, että omassa markkinoinnissaankin teatteri kutsuu Jäniksen vuotta "kesämökkiteatteriksi". Jonkinlainen epäonnistunut kesäteatteri tästä kohelluksesta tulikin mieleen: näytelmä on kavalkadi irrallisia äänekkäitä ja koheltavia kohtauksia, joilla kai kaikilla on juuret Arto Paasilinnan kirjassa 50 vuoden takaa. Siitä löytyy niin työnsä jättävä Vatanen, jalkansa loukannut jänis kuin teoriat Kekkosen kallonmuodosta.

Mitään punaista lankaa näiden kohtausten välillä ei kuitenkaan tunnu olevan, kyseessä on vain kasa kohtauksia ilman mitään järkevää pointtia, ja koheltavaa, eikä kovin hauskaa puskahuumoria puskahuumorin vuoksi. Siis tyyliin, että Vatanen, kaksi poliisia ja jänis menevät saunaan, ja kovimmaksi löylynheittäjäksi paljastuu - voitteko uskoa - jänis! Eheeheeheh!!!

Tämä oli niin tyhjänpäiväinen, että olin jo valmis puoliajalla lähtemään kotiin, mutta vaimo suostutteli kuitenkin jäämään. Otin lasillisen viskiä ja ajattelin että josko se sillä. Toinen puolisko olikin sitten tyylilajiltaan ennemmin vakava ja synkkä, ja siinä olisi voinut ehkä ollakin jotain järkeä, ellei pitkä ensimmäinen puolikas olisi ollut niin mitäänsanomaton.

Loppuaplodien aikaan alkoi käydä jo tekijöitä sääliksi, sillä pakkohan niidenkin on tiedostaa, että tämä ei nyt ole kovin hyvä, ja tätä pitäisi jaksaa jatkaa esittää samalla innolla ja intensiteetillä helmikuulle saakka. Voi olla, että jossain vaiheessa jollakulla porukasta alkaa tehdä mieli olla kuin Vatanen, haistattaa paskat kaikelle ja lähteä Kansallisteatterin sijaan vaikka Lappiin.

Näytelmän tyhjyys on harmi, sillä Jäniksen vuosihan on suomalaisen kirjallisuuden eniten käännettyjä merkkiteoksia, ja Risto Jarvan elokuva ehdoton klassikko. Itse tarinastahan löytyisi luontokadon ja merkitysten monikriisin aikana vaikka mitä ulottuuvuksia käsiteltävästi, mutta nyt Kristian Smeds ei ollut saanut siitä puserrettua lavalle muuta kuin tyhjänpäiväistä höhötystä.