Pohjalaisia, Kansallisooppera 22.11.2024

Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!

Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää erään monien oopperoiden usein rasittavaksi käyvän piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.

Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut jonkinlaisen kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.

Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".

Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.