(Julkaistu alunperin Kirkonkello-blogissa)

Koko sosiaalisen median historia on pohjimmiltaan muutosten ja murrosten historiaa, mutta erityisesti viimeisen parin vuoden aikana entistä keskeisemmäksi kysymykseksi ovat nousseet kanavavalintojen ja tehokkaimpien somestrategioiden pohdinnan sijaan esimerkiksi epävarmuudet ja eettiset kysymykset. Onko yksilöiden ja organisaatioiden syytä esimerkiksi eettisistä tai käytännöllisistä syistä luopua joistain somekanavista? Entä onko somestrategia syytä miettiä jotenkin toisin, kun on aiempaa laajemmin tiedostettu, että moniin vakiintuneisiin kanaviin liittyy epävarmuuksia?

Kahdeksan sosiaalisen median tilannekuvaa

Somekentän murros tulee taatusti jatkumaan. Usein sosiaalisen median kenttää kuvataankin käsitteellä (1) fragmentaatio: koko kenttä on muuttunut entistäkin hajanaisemmaksi, ja ihmiset hajaantuneet yhä useampiin erilaisiin somepalveluihin. Mikään yksittäinen kanava ei tavoita laajasti kaikkia. Tavoittavuus on siis mietittävä jollain muulla tavalla kuin vain sillä, että tehdään sivu Facebookiin – vaikkakin on todettava, että Facebook ainakin jollain tasolla tavoittaa yhä kaikista varsinaisista somekanavista suurimman joukon suomalaisista.

Toiseksi, vanhoissa ja vakiintuneissa somekanavissa (2) _tavoittavuus on heikentynyt _ainakin perinteisesti organisaatioiden käyttämillä keinoilla.  Tämä ei tietenkään ole uusi uutinen, moni pitkän linjan toimija onkin törmännyt heikentyneeseen tavoittavuuteen erityisesti Facebookissa. Facebookin emoyhtiö Meta on vuosien ajan jatkuvasti säätänyt eri palveluissaan sisältöalgoritmejaan pyrkimyksenään löytää omalta kannaltaan sellainen optimaalinen taso, jossa palvelu on riittävän hyvä pitääkseen ihmiset vielä mukana, mutta samalla myös riittävän heikko, että esimerkiksi suurempia yleisöjä tavoittelevien olisi välttämätöntä ostaa näkyvyyttä myös rahalla.

Oheinen kuvaaja (lähde) on valaiseva: seurattujen Facebook-sivujen julkaisujen osuus käyttäjän syötteessä on ajoittain ollut jopa lähellä nollaa, kavereiden julkaisujen osuus syötteestä on koko ajan vähentynyt, kun taas sellaisten julkaistujen osuus, joihin käyttäjällä ei ole omaa itse osoitettua intressiä, on noussut merkittävästi.

Tätä kehitystä ja liiketoimintastrategiaa, jossa aluksi tarjotaan paljon ilmaista hyvää, mutta sitten tietoisesti muutetaan palvelua koko ajan huonommaksi, kuvaa kanadalainen teknologiakirjoittaja Cory Doctorow käsitteellä (3) enshittification, suomeksi sen voisi kääntää vaikkapa sanalla ”paskeentuminen”. Alustojen liiketoimintalogiikka siis perustuu sille, että aluksi ilmaisella tai edullisella palvelulla hankitaan mahdollisimman laaja käyttäjäkunta, jolle palvelusta tulee eri tavoin välttämätön, ja samalla raivataan kilpailijoita ja vaihtoehtoisia kanavia pois valittua liiketoimintastrategiaa häiritsemästä, ja kun käyttäjät on saatu kunnolla koukkuun, aloitetaan samanaikaisesti palvelun heikentäminen ja heikentyneen maksuttoman palvelun mahdollistama rahastaminen.

Paskeentuminen on itsessään niljainen liiketoimintastrategia, mutta sosiaalisen median alustoihin ja somen käyttöön ylipäätään liitetään koko ajan enemmän myös muita (4) _eettisiä kysymyksiä. _Monet palvelut on suunniteltu koukuttaviksi, ikään kuin digitaalisiksi huumeiksi, jotka pyrkivät saamaan käyttäjät viettämään kanssaan mahdollisimman paljon aikaa – käyttäjän sovelluksessa viettämä aika ja käyttäjän reaktioillaan tuottama data nimittäin on konvertoitavaksi rahaksi mainosmyynnin kautta. Voidaan pohtia, kuinka eettistä on olla tukemassa tällaisten riippuvuuksien synnyttämistä.

Toisaalta monien palveluiden toimintalogiikka ja esimerkiksi moderointikäytännöt ovat paljastuneet muullakin tavoin eettisesti kyseenalaiseksi. Varsinkin entisen Twitterin, nykyisen X:n, ja Facebookia ja Instagramia julkaisevan Metan alustojen suhteen on nostettu esille sitä, miten alustojen omistajat ovat käyttäneet näitä tietoiseen poliittiseen mielipidevaikuttamiseen, ja jopa suoranaiseen disinformaation levittämiseen ja asiallisen tiedon pimittämiseen. Sekä Meta että X ovat trumpilaisen politiikan totuudenjälkeisen ajan paineissa luopuneet faktantarkastuksesta.  Alustayhtiöt ovat tietoisesti asettuneet Yhdysvaltain nykyhallinnon rinnalle (mutta, kuten tiedetään, suhde on ajoin myrskyisä), ja palveluita tiedetään käytetyn mielipiteiden manipulointiin myös Euroopassa.

Samanlaisia kysymyksiä ja epäilyksiä liittyy toki myös taustaltaan kiinalaiseen Tiktokiin, josta on oltu ehkä suhteettomankin paljon huolissaan verrattuna varsin samanlaisella logiikalla toimiviin Metan palveluihin. Sekä Metan palvelut, että Tiktok keräävät valtavan määrän dataa esimerkiksi käyttäjän toiminnasta, sijainnista, kiinnostuksista ja verkostoista, ja pyrkivät tämän pohjalta luomaan jokaisesta käyttäjästä yksityiskohtaisen profiilin, joka taas mahdollistaa hyvin täsmällisesti persoonallisesti räätälöidyn mainonnan – tai mikä ettei muunkinlaisen manipuloinnin paitsi sovelluksissa itsessään, myös muissa verkostoonsa liittyneissä palveluissa. Tätä seurantaa on tehty usein käyttäjien omista valinnoista piittaamatta, ja esimerkiksi Meta jäi äskettäin kiinni siitä, että se oli hyödyntänyt löytämäänsä Android-puhelinten tietoturva-aukkoa käyttäjien seurantaan silloinkin, kun käyttäjä oli pyrkinyt toimimaan yksityisesti esimerkiksi incognito-tilaa käyttämällä tai evästeitä poistamalla. Sosiaalisen median palveluiden käyttö on siis suuri riski (5) yksityisyydensuojalle, ja tästä näkökulmasta turvallisin tapa käyttää niitä puhelimessakin on selaimen kautta, eikä sovelluksessa.

Osittain näihin kytkeytyvä asia on alustoihin liittyvä (6) epävarmuus. Facebookin ja Instagramin tiedetään sulkeneen lukuisten käyttäjien tilejä mielivaltaisesti ja ilman päteviä syitä, tai muuten rajoittaneen tilien toimintaa, ja näitä käyttäjän kannalta negatiivisia muutoksia on ollut hyvin vaikea saada peruutetuksi. Tarinoita suljetuista tileistä kuulee jatkuvasti, ja useimmiten syy jonkin tilin sulkemiseen ei ole koskaan selvinnyt.

Oman lisäepävarmuutensa tuo se, että EU:ssa on sekä Metaa että X:ää kohtaan käynnissä tutkintoja EU:n sosiaalisen median lainsäädäntöä koskevista rikkomuksista. Vaikka voidaan pitää epätodennäköisenä sitä, että palveluita määrättäisiin EU:ssa kokonaan suljettaviksi tai että palvelut itse vetäytyisivät EU:n markkinoilta, mahdottomana tätä ei voida pitää – molemmat ovat tällaisella itse uhanneet, mikäli EU pakottaa ne noudattamaan eurooppalaista lainsäädäntöä ja asettaa niille lain mahdollistamia jättisakkoja.

Yhä useammat pitävät myös omaa sosiaalisen median käyttöään ongelmallisena ja pyrkivät tietoisesti (7) vähentämään omaa sosiaalisen median käyttöään. Vastuullisen viestijän on siksi syytä myös miettiä, millä tavalla pystyy tarjoamaan vastaavan ajan tasaisen tietosisällön myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta halua käyttää sosiaalista mediaa. Kukaan tuskin haluaa myöskään omalla sosiaalisen median sisällöntuotannollaan olla tarkoituksella ruokkimassa riippuvuuksia.

Kaupallisten ja oligarkkimiljardöörien omistamien sosiaalisen median kanavien rinnalle on noussut useita erilaisia (8) uudenlaisia sosiaalisen median kanavia, jotka pyrkivät välttämään monia edelläkin mainittuja aiempien sosiaalisen median kanavien virheitä ja ongelmia, ja tarjoamaan reilumman, omaehtoisemman ja käyttäjien omaa kontrollia korostavan sosiaalisen median kokemuksen. Tällaisia ovat esimerkiksi Twitterin korvaajaksi mielletty Bluesky, ja Fediverseksi kutsuttu keskenään yhteensopivien avointen sosiaalisten median palveluiden kokonaisuus, joista tunnetuimpiin kuuluvat myöskin Twitterin kaltainen Mastodon ja Instagramia muistuttava Pixelfed. Esimerkiksi monet Twitteristä lähteneet tutkijaverkostot ovat siirtyneet Blueskyhin ja erilaisia teknologia- ja aktivistiverkostoja taas Mastodoniin. Sosiaalisen median käytön kokonaisvolyymiin nähden näiden palveluiden käyttö on vielä melko vähäistä, mutta kasvavaa – ja ennen kaikkea sellaista, jonka moni sosiaalisen median eettisiä ongelmia pohtiva haluaisi nähdä kasvavan.

Lähtökohtia digiviestinnän strategioille

Nämä tilannekuvan piirteet on syytä ottaa huomioon digitaalisen viestinnän strategiaa pohdittaessa. Muutoksen ja epävarmuuden aikana strategiaa onkin syytä tarkastella ainakin näistä kahdesta eri näkökulmasta:

• missä juuri nyt tavoitamme kohderyhmämme ja missä meidät tavoittaa?
• mitkä kanavat takaavat meille sen, että tavoitamme haluamamme yleisöt tulevaisuudessakin, tai missä mieluiten toivoisimme heidät tavoittavamme?

Koska kanavat ja yleisöt ovat hajallaan pitkin poikin erilaisia palveluita, digiviestinnän strategiaa ei voi rakentaa vain yhden tai kahden kanavan varaan, vaan lähtökohdaksi on otettava monikanavaisuus. Siihen, kuinka laajan monikanavaisuuden toteuttaminen on realistista, vaikuttavatkin toki sitten monet käytännölliset asiat, ennen kaikkea käytössä olevat resurssit.

Strategiaa ei voi perustaa pelkästään toiveajattelulle: yleisön tavoittamiseksi on tietenkin syytä viestiä niissä kanavissa, joissa tietää yleisönsä tavoittansa, elleivät sitten esimerkiksi painavat eettiset syyt toisin vaadi. Esimerkiksi on painavia eettisiä perusteita sille, että äärioikeistolaisen propagandan ja disinformaation täyttämän X:n käytöstä on syytä viimeistään nyt luopua, kuten laajasti on jo tehty. Tehokas ja vaikuttava viestintä kuitenkin useimmiten edellyttää monien eri sosiaalisen median kanavien käyttämistä, mutta silloin on hyvä ymmärtää tekevänsä kompromisseja edellä kuvattujen näkökulmien kanssa. Esimerkiksi Tiktok on kanava, jonka kautta monet nuorimmat ikäryhmät saavat uutisensakin – siihen liittyy toki haasteita ja riskejä, mutta ne tiedostaen toimimalla on mahdollista myös tehdä tuloksellista viestintää.

Samaan aikaan yleisön tavoittamiseksi jatkossakin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin kehittämään ja kasvattamaan myös sellaisia kanavia, joita voi pitää pidemmällä tähtäimellä vakaampina ja varmempina, ja ehkä myös sellaisia, joiden kautta toivoisi tulevaisuudessa tavoittavansa yleisönsä. Kanavista vakain ja parhaiten omassa hallinnassa oleva ovat tietenkin omat verkkosivut – jos jossain vaiheessa someen panostaminen on johtanut omien verkkosivujensa hyödyntämisen ja kehittämisen laiminlyöntiin, kannattaa palata taas myös niiden kehittämisen pariin.

Viestinnän suvereniteetti

Laajemmin ja pidemmällä tähtäimellä digitaalista viestintää pohdittaessa onkin syytä pohtia suvereniteetin käsitettä. Kaupallisia sosiaalisen median alustoja käytettäessä viestintä tapahtuu aina enemmän tai vähemmän alustan omistajan ehdoilla. Et oikeasti omista Facebook- tai Instagram-seuraajiasi: ne ovat sinulla vain lainassa alustan tarjoavalta yhtiöltä, ja jos sinun ja alustafirman intressit menevät jollain tavalla ristiin, voit milloin tahansa menettää ne. Yhtä hyvin somekanava voi lähteä alta vain peruuttamattomaksi jäävän virhearvion seurauksena – tällaistakin tapahtuu jatkuvasti. Viestijän omassa intressissä on tietenkin edistää sellaista viestintää, jossa yleisöt ja niille tarjottavat sisällöt ovat mahdollisimman pitkälti viestijän omassa kontrollissa.

Suvereniteetin näkökulmasta käytössä olevat kanavat voidaankin jakaa niihin, jotka ovat 1) alustana ja yleisöjen tavoittamisen osalta omassa hallinnassa (esim. verkkosivusto, uutiskirjeet ja esimerkiksi Fediverse, jossa on mahdollista itse operoida omaa sosiaalisen median palvelintaan), ja niihin, joissa 2) alustalla näkyvän sisällön tavoittavuus on riippuvainen alustan omistajan ratkaisuista ja joissa seuraajat ovat ensisijaisesti alustan omistajan omistusta. Suuret kaupalliset sosiaalisen median kanavat kuuluvat kaikki jälkimmäiseen ryhmään, ja pidemmän tähtäimen suvereniteetin takaamiseksi on tärkeää panostaa yhtä lailla myös ensimmäisiin. Uudet avoimet sosiaalisen median alustat osaltaan pyrkivät juuri ratkaisemaan tätä viestinnällisen suvereniteetin haastetta – ne pyrkivät rakentamaan sosiaalisen median verkostot sillä tavalla hajautetuiksi, että verkoston valta ei pääse keskittymään vain yksiin käsiin.

Verkkosivujen merkitys on taas nousussa?

Sosiaalista mediaa ei kannatakaan tarkastella irrallisena, vaan osana kaikkea muutakin digitaalista viestintää. Yksi tapa hahmottaa verkkosivujen ja sosiaalisen roolit digitaalisessa viestinnässä löytyy POSSE-strategiasta. POSSE tulee sanoista ”Publish on your Own site, Syndicate Everywhere”, ja sen keskeinen ajatus on siinä, että kaiken julkaisemisen keskipisteenä pidetään julkaisijan itsensä omistamia verkkosivuja. Verkkosivut eivät kuitenkaan sellaisenaan tavoita yleisöjä muissa kanavissa, joten tästä syystä verkkosivujen julkaisuja on syytä levittää mahdollisimman moniin eri sosiaalisen median kanaviin – siis käytännössä eri somekanaviin. Tavoitteena on vahvistaa juuri julkaisijan omaa omistajuutta sisältöihinsä tinkimättä silti maksimaalisen tavoittavuuden tavoittelusta. Julkaisuja seuraavalle yleisölle POSSE taas tarjoaa mahdollisuuden seurata julkaisijan sisältöjä juuri haluamistaan kanavista – ja tiedon siitä, että kaikki olennainen löytyy aina myös julkaisijan omilta verkkosivuilta.

POSSE-strategian toteuttamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, eikä sitä ole aina välttämättä mahdollista tai tarpeenkaan noudattaa täysin johdonmukaisesti, mutta se on silti hyvä tapa hahmottaa omilla verkkosivuilla tehtyjen julkaisujen ja lukuisten sosiaalisen median kanavien välistä suhdetta.

Meidän olisi ehkä syytä yrittää pärjätä myös ilman amerikkalaisia alustoja

Euroopassa on nyt havahduttu siihen, että Yhdysvaltojen siirryttyä täysimittaiseen trumpilaisuuteen, Eurooppa ei voi enää puolustuksessaan luottaa vain Yhdysvaltojen apuun. Siihen emme kuitenkaan vielä ole täysin heränneet, että geopoliittisen muutoksen rinnalla on tapahtunut myös teknologiapoliittinen murros. Siinä missä Euroopan pitää panostaa paljon entistä vahvemmin itsenäiseen puolustukseen, sen tulee panostaa myös teknologiseen riippumattomuuteen. Laitteet valmistavaan Kiinaan liittyvät uhat ja riskit ovat meille selviä, mutta teknologia-alustoja dominoivaan Yhdysvaltoihin liittyvät riskit ja uhat saattavat olla vielä suurempia, sillä niihin liittyy nyt eri tavalla myös muun poliittisen painostuksen riski.

Käymme keskusteluja amerikkalaisilla alustoilla, amerikkalaiset pyörittävät sähköpostipalveluitamme, kirjoitamme tekstit, valmistelemme esitykset ja teemme laskelmat amerikkalaisten editoreilla ja ympäristöissä. Euroopan unionissa on pitkään tehty strategioita Euroopan teknologisen suvereniteetin edistämiseksi, mutta nyt yhtäkkiä tästä projektista tulikin paljon aiempaa akuutimpi. Merkit ja viestit ovat aivan selviä siitä, että Yhdysvallat on tosissaan aikomuksissaan käyttää hallitsemiaan alustoja ja teknologioita paitsi niiden samojen teknologioiden ja alustojen dominanssin vahvistamiseen, myös Euroopan painostamiseen muullakin tavoin poliittisesti mieleisekseen.

Tämän toteaminen ei edellytä mitään korkeampaa päättelyä, aiheesta on puhuttu täysin avoimesti. Yhdysvaltain tavoitteet ovat kahtalaisia: amerikkalaisten yritysten teknologinen dominanssi ja sen kautta saavutettu vaikutusvalta tulee säilyttää, eikä Euroopan unionin tulee muutenkaan rajoittaa näiden toimintaedellytyksiä esimerkiksi alustojen kautta tapahtuvaa viestintää tai algoritmeja säätelemällä.

Näitä tavoitteita pidetään niin tärkeinä, että Yhdysvalloissa ollaan valmiita käyttämään täysin suhteettomiltakin vaikuttavia painostuskeinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Esimerkiksi jo syyskuussa Trumpin vaalikampanjan aikana varapresidentti JD Vance uhkasi Eurooppaa sillä, että Yhdysvallat vetäytyy Natosta jos EU reguloi Elon Muskin X-alustaa.

Amerikkalaiset teknologioligarkit ovatkin Trumpin voiton jälkeen yksi toisensa jälkeen innolla ryömineet nuolemaan Trumpin saappaita., ja toivovat Trumpilta vastapalveluksia. Yhdysvaltain teknologiaoligarkkeja ärsyttää erityisesti Euroopan unionin lainsäädäntö, ja sen pohjalta teknologiajäteille määrätyt jättisakot. Amerikkalaisten teknologiajättien on nimittäin toistuvasti todettu rikkoneen unionin kansalaisten ja reilun markkinatalouden turvaksi luomia pelisääntöjä.

EU:n lainsäädännön rikkomisen seurauksena esimerkiksi Metalle on viime vuonna määrätty melkein 800 miljoonan euron sakko, ja edellisenä vuonna se joutui maksamaan GDPR-lainsäädännön rikkomisesta peräti 1,2 miljardin euron sakon. Myös esimerkiksi Microsoftia uhataan parhaillaan sakolla, jonka suuruus on perätin 10% sen globaalista 211 miljardin dollarin liikevaihdosta, ja Muskin X on parhaillaan digikomissaari Henna Virkkusen johtamassa tutkinnassa, jonka seurauksena se saattaa saada jopa 6 prosenttia sen globaalista liikevaihdosta vastaavat sakot. Metan Zuckerberg kertoo avoimesti tuoreessa haastattelussaan toivovansa Trumpin hallinnolta Euroopan painostamista olemaan piittaamatta amerikkalaisten yritysten rikkomuksista.

Henna Virkkunen on paljon vartijana. Taipuminen tällaisen ulkoisen painostuksen seurauksena merkitsisi luopumista keskeisistä eurooppalaisista periaatteista.

Siksi Euroopan olisikin edettävä paljon aiempaa nopeammin teknologisen suvereniteetin tavoittelussa, ja pyrittävä pääsemään palvelu palvelulta ja alusta alustalta irti riippuvuudestaan amerikkalaiseen teknologiaan. Luopuminen X:n kaltaisten vaikuttamis- ja propagandakanavien rutiininomaisesta käytöstä on vasta ensimmäinen, helppo ja itsestäänselvä askel. Sosiaalisen median kanavien ohella on siirrettävä katse myös muihin pilvi- ja SaaS-palveluihin, joita käytetään Euroopassa laajasti tavalla, jolla luovutamme valtavasti painostusvoimaa Yhdysvaltain radikaalille hallinnolle, joka ei enää suhtaudu meihin lähtökohtaisesti ystävällismielisesti.

Esimerkiksi Euroopan komissio on osoittanut huolta käytännössä melkein kaikilla suomalaisilla työpaikoilla käytössä olevan Microsoft365-ympäristön laajasta käytöstä. Komission huolena on erityisesti se, että nyt muutaman ei-eurooppalaisen yrityksen käsiin on annettu aivan kohtuuttoman paljon valtaa suhteessa eurooppalaisiin toimijoihin, ja näiden yritysten hallitseva markkina-asema mahdollistaa monenlaista kiusaa ja hankaluuksien aiheuttamista. Esimerkiksi migraatio alustalta toiselle on tietoisesti tehty mahdollisimman hankalaksi, ja kun helppoja vaihtoehtoja ei ole, käyttäjät ovat sidoksissa alustaan tavalla, joka mahdollistaa nyt kohtuullisten hintojen miltei mielivaltaisen nostamisen.

Keinoja kuitenkin on. Kuten komissiokin toteaa, parhaita tarjolla olevia keinoja teknologisen suvereniteetin lisäämiseen löytyy avoimen lähdekoodin ohjelmistojen laajamittaisesta käyttöönotosta. Laajoja tähän liittyviä projekteja onkin jo käynnissä eri Euroopan maissa. Esimerkiksi Ranskassa julkisen sektorin käyttöön on kehitteillä Microsoftin toimisto-ohjelmistojen kokonaisuutta korvaava La Suite Numerique -kokonaisuus, ja Saksassa vaikuttaa valtiollinen Zentrum Digitale Souveränität, joka samalla tavalla kehittää nimenomaan julkisen sektorin käyttöön suunniteltua OpenDesk-nimistä toimisto- ja ryhmätyöohjelmistojen kokonaisuutta. Hollannissa yliopistot käynnistävät pilotin, jossa me siirtyvät käyttämään avoimen lähdekoodin Nextcloud-ympäristöä, tietoisena tavoitteenaan irrottautuminen suurten amerikkalaisten teknologiayritysten kahleista.

Maailma toden teolla on muuttunut, eikä siihen voi luottaa etteikö se muuttuisi entistäkin inhottavammaksi. Yhtä lailla kuin meidän ei kuulu antaa digitaalista sosiaalista todellisuuttamme amerikkalaisten pahantahtoisten oligarkkien ohjailtavaksi, myöskään yritysten ja julkisen sektorin prosesseja ei tule rakentaa sellaisten pilvipalveluiden varaan, joissa tiedon tai välineiden hallinta ei ole yrityksen itsensä käsissä ja kokonaisuudessaan eurooppalaisen lainsäädännön piirissä.

Digitaalisen suvereniteetin edistämisen prosessit edistyvät unionissa luultavasti aiempaakin rivakammin, mutta sitäkin ennen sama suvereniteettipyrkimys on syytä ottaa huomioon myös arkisia alusta- ja ohjelmistoratkaisuja tehdessään.

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 21.11.2024)

Sosiaalisen median alustat ovat vakiintuneet merkittäviksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja vuorovaikutuksen välineiksi. Myös viranomaisille ja poliitikoille nämä alustat ovat usein tärkeitä kanavia kansalaisten tavoittamiseksi.

Se joka hallitsee kansalaisten laajasti käyttämää sosiaalisen median kanavaa, käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa. On kuitenkin silmiinpistävää, ettei yksikään laajimmin käytetyistä sosiaalisen median kanavista ole eurooppalaista alkuperää. Valtaa keskinäisen viestintämme suhteen käyttävät nyt voimat, jotka eivät välttämättä jaa kanssamme samoja arvoja.

Ennen Twitterinä tunnetun X:n kehitys on tästä hälyttävä esimerkki. Ostettuaan palvelun Elon Musk on miljardiluokan tappioista huolimatta muokannut palvelusta disinformaation levittämisen ja poliittisen mielipidevaikuttamisen välineen. Myös palvelun sisältöalgoritmi on muokattu sellaiseksi, jossa Muskin oma ja kannattamansa agendan mukainen sisältö nousee erityisesti esille. Muskin vetoapu oli keskeinen tekijä Donald Trumpin uuden valtaannnousun tiellä.

Kaikki kaupalliset sosiaalisen median kanavat keräävät käyttäjistään valtavan määrän yksityiskohtaista tietoa. Käyttäessään näitä palveluita myöskään eurooppalaiset eivät ole turvassa vastaavalta manipulaatiolta. Euroopan unioni on pyrkinyt reguloimaan suuria sosiaalisen median alustoja, mutta tilanne vaatii pelkän lainsäädännön lisäksi myös aktiivisempia toimia viestinnän teknologisen suvereniteetin turvaamiseksi.

Julkisten toimijoiden, poliitikkojen ja median on tarkasteltava uudelleen sosiaalisen median strategioitaan: ohjaavatko ne kansalaisia käyttämään kanavia, joissa nämä muuta informaatiota tavoitellessaan potentiaalisesti altistuvat tietoiselle manipulaatiolle? Sellaisilta kanavilta, joilla vaikuttamispyrkimys on silmiinpistävää, kuten Muskin X, olisi yhteiskunnallisesti vastuullisten toimijoiden poistuttava.

Ennen kaikkea on kuitenkin pohdittava, millä tavalla pitkäjänteisesti vahvistetaan oman viestinnän ja laajemmin yhteiskunnan viestintäympäristöjen suvereniteettia ja resilienssiä vaikutusyrityksiä vastaan.

Teknisillä alustaratkaisuilla on tästä näkökulmasta suuri merkitys. Julkisten toimijoiden kannalta esimerkiksi avoimeen Activitypub-protokollaan perustuva ja alustan hajautettuun omistajuuteen perustuva eurooppalainen Mastodon olisi merkittävästi kestävämpi ratkaisu kansalaisten kanssa käytävään vuorovaikutukseen kuin amerikkalaisten tai kiinalaisten somejättien alustat. Myös uudempi tulokas, voimakkaassa kasvussa oleva Bluesky on kehittämässä alustaansa vastaavalla tavalla hajautetuksi.

Ei ole selkeää, mille kuuluu yhteiskunnallinen ohjaus ja toimijuus tässä ja muissakin informaatiopuolustukseen laskettavissa asioissa. Luultavaa kuitenkin on, että ellemme tunnista monesta suunnasta mahdollisesti vihamielisemmäksi muuttuvan informaatioympäristön riskejä ja ole valmiita itse kukin toimimaan riskien torjumiseksi, heikkouksiamme tullaan käyttämään arvojamme vastaan.

Arvot ja arvostukset muuttuvat nyt nopeammin kuin hallinto ja päätöksenteko pysyvät perässä - mutta niin ekokriisin aikana pitääkin tapahtua.

Pari vuotta sitten Stansvikinkallion kaava vedettiin voimakkaan vastustuksen vuoksi poikkeuksellisesti uudelleen arvioitavaksi, ja nyt myös sitä ympäröivän tiealueen suunnitelmat tuntuvat törkeiltä ja tuhoisilta.

Kun luonto tuhotaan, sitä ei saada takaisin. Laajasalolaiset ja muutkin helsinkiläiset ovat hyvin laajasti nousseet vastustamaan sitä, että Stansvikin metsää hävitettäisiin yhtään nykyistä enemmän.

Tiesuunnitelman hyväksyminen oli sitä kannattaneilta Demareilta, Kokoomukselta, Persuilta ja RKP:lta selkeä virhe, mutta mitään peruuttamatonta ei vielä ole tapahtunut. Ei pidä antaakaan tapahtua.

Kuitenkin siihen saakka kunnes löytyy hallinnollinen keino ehkä vain muutaman päivän päässä uhkaavien hakkuiden pysäyttämiseksi, ei voi kuin antaa tukensa metsään leiriytyneille ja Stansvikin asiaa mediassa esillä pitäneille Suojellaan Stansvik -aktivisteille.

"Sekasotkua musiikin asemasta" (vol 2.)

(Radion Sinfoniaorkesteri musiikkitalolla 10.3.2023)

Helmikuu meni hiihdellessä ja muuten kiireisenä, joten kulttuuriharrastuksetkin olivat vähäisempiä, mutta onneksi lopulta pääsin taas takaisin korkeakulttuuurin pariin. Edellinen kulttuuripäiväkirjamerkintäni käsitteli Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperaa, jonka (oletetusti) Stalin tunnetusti tuomitsi lauseella "Sekasotkua musiikin asemasta". Nyt sitten otan itse vapauden ja riskin käyttää samaa lausahdusta, sillä juuri muuta ajatusta ei Radion Sinfoniaorketerin Musica Nova-festivaaleilla esittämä Sampo Haapamäen sävellys Homo Sapiens herättänyt.

Ehkä historia osoittaa minut yhtä lailla harhautuneeksi ja makuni suhteen jumiutuneeksi kuin Stalininkin, mutta konsertin pääteoksena esitetty Ylen tilausteos oli epämiellyttävää kuunneltavaa. Musiikkimakuni on laaja ja avantgardistinen, mutta tästä en saanut mitään otetta. Parikymmentäminuuttinen esitys oli kertakaikkiaan vain sekava ja teennäinen. Sopraano Tuuli Lindeberg toki teki kovan yksilösuorituksen hyvin vaativassa osuudessaan, mutta konsertin ei ole tarkoitus olla urheilusuoritus.

Sävellyksen teennäisyyttä kuvaa hyvin katkelma tästä Haapamäen omasta runosta, jota Lindeberg ihan antaumuksella tulkitsi :

nyt kaikkeuden alkion laajenevassa räpäyksessä istukan algoritmi tulehtuu gravitoivan napanuoran repeilyksi. nanobuffetin etäpesäkkeiden kiertoradat äityvät universaaliin siroaviksi kyborgisodiksi. keskenmeno synnyttää neljän ristiinnaulitun perusvuorovaikutuksen lain: ääretön piste, ulottuvuussäie, syyllinen

Siis mitä helvettiä?

Ihan varmasti Haapamäen musiikilla on jossain yleisönsä ja ihailijansa, mutta tulipahan ainakin todettua että hyvin avaralla omalla maullanikin on rajansa.

Liki psykoottisen synkältä vaikuttaneen sävellyksen valopilkku oli tämä yksittäinen rytmisoitin.

Vieressäni istuneella naisella oli siinä määrin vaikeuksia pidätellä naurua sen nähdessään, että purskahdukset menivät jo röhkimisen puolelle. Siinä vaiheessa minuakin jo nauratti, vaikka teoksessa ei (kai) ollut tarkoitus olla mitään hauskaa.

Konsertin muut teokset sen sijaan olivat hienoja! Erityisesti ensimmäisenä esitetty Francisco Collin 19-vuotiaana säveltämä Aqua Cinerea op. 1 vei täysin mukanaan sointivyöryihinsä. Vähän samaa oli myös islantilaisen Thurídur Jónsdóttirin Flow and Fusion -teoksessa, jonka saattoi kuvitella kuvaavan tulivuorenpurkausta, kuten tuntuu että muutenkin islantilaisten säveltäjien teokset kuulostavat. Japanilaisen Akiko Yamanen Arcade taas oli omalla hauska yhdistelmä pitkää viulumattoa ja satunnaisia äänifragmentteja, ei nyt mitään suurta musiikkia, mutta sen saattoi kyllä kuvitella tulevan Tokion metelin keskeltä. Clara Iannottan "dead wasps in the jam-jar (ii)" tosin herätti kysymyksen, että eikös tämän taustanauhojen päällä soitetun teoksen olisi voinut säveltää orkesterin sijaan suoraan syntentisaattoreille.

Konsertti on kokonaisuudessaan nähtävissä tallenteena Yle Areenassa.

Kansallisooppera: Dmitri Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, 11.2.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

"Sekasotkua musiikin asemasta", kirjoitti (ilmeisesti) Stalin Pravda-lehdessä nähtyään Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperan. Diktaattorien surkeaa taidemakua voi käyttää heuristisena apuvälineenä loistavien mestariteosten tunnistamiseen, sillä sellaisesta tässä on kysymys.

Tämä ooppera on kaikkea muuta kuin pikkunätti. Tarina kertoo surkeasta tuppukylästä ja siellä asuvasta kaikin puolin inhottavasta kauppiasperheestä, jonka pojan on joutunut naimaan kuitenkin vähän enemmän elämältään odottava nuori nainen. Tuhnupoika ei saa aikaiseksi lasta eikä paskaakaan, ja siksi verevä - ja myöskin jo valmiiksi inhottava - vieraileva työmies Sergei kiinnostaa. Loppuja tarinasta voi arvailla.

Jos selkeälinjainen sosialistinen realismi oli Stalinin käsitys hyvästä taiteesta, niin ymmärrän miksi tämä ei iskenyt. Musiikki on usein kovaäänistä, pauhaavaa, rytmistä, jossain sanottiin jopa että pornofonista. Se on myös hauskaa ja ironista, usein se onkin jokin musiikissa joka tekee jostain tilanteesta sarkastisen. Šostakovitš on säveltäjänä nero.

Kansallisoopperan salissa oli näytöksessä poikkeuksellisen paljon tyhjää tilaa, useimmiten oopperat on loppuunmyyty. Ehkä se johtui siitä, että venäläisestä kulttuurista on näinä aikoina vaikea varauksetta nauttia. Šostakovitš kuitenkin oli elämänsä aikana siinä määrin vaikeuksissa oman aikansa yhteiskunnallisen ja kulttuurisen diktatuurin kanssa, että ehkä voi ajatella Šostakovitšin musiikin sen myötä ansainneen aseman dissidenttitaiteena.

Venäläistä yhteiskuntaahan tämä ooppera ei myöskään kuvaa millään tavalla ihannoiden - aivan päinvastoin. Alusta alkaen oopperassa leijuu seksuaalisen väkivallan uhka, ja ihan konkreettisestikin väkivalta. Kansa on juoppoa ja petollista, myös oopperan sankaritar murhailee loppuun saakka. Tämä on kulttuurisen rappion kuvaus, se maailma joka tässä esitetään on kaikkea muuta kuin terve ja hyvinvoiva. Valitettavasti siinä on paljon samoja piirteitä kuin venäläisessä yhteiskunnassa tänäänkin.

• Hesarin artikkeli samasta oopperasta

Dungen Tavastialla 1.2.2023

⭐⭐⭐⭐

Ruotsalaisen Dungenin keikka Flow-festivaalin pallolavalla vuonna 2016 on jäänyt mieleeni upeana maagisena kokemuksena. Jos pitäisi nimetä yksittäinen "paras" keikka, mille olen sattunut, se luultavasti voisi olla tämä. Mukana oli varmaankin ulkomusiikillisiakin seikkoja, kuten lämmin kesäilta ja itsessäänkin maagisen hieno pallolava, mutta muistan Dungenin soiton olleen poikkeuksellisen hienoa. Tuli selväksi, että tässä on bändi, jolla on paitsi vahva oma musiikillinen näkemys, myös ihan poikkeuksellista musikaalisuutta.

Odotukset olivat siis huiman korkealla myös Tavastian keikkaan, jonne varasin liput heti kun huomasin yhtyeen olevan Suomeen tulossa. Dungenia on tullut viime vuosina kuunneltua paljon, ja viimeisin levy En Är För Mycket och Tusen Aldrig Nog teki myös (jälleen kerran) vaikutuksen.

Ei Dungen pettänytkään. Musiikki soi hienosti, ja yhtyeestä välittyi paitsi musikaalisuus, myös tietty vaatimaton sympaattisuus.

Mutta ei tämä silti sille Flown keikalle vetänyt vertoja. Seisoskelin miksauspöydän vierustalla, mutta siitä huolimatta soundimaailma oli jotenkin tukkoinen. Vaikutti siltä, että konsertin koko setti ei ollut ihan täysin yhtyeen hallussa, aika paljon oli yhtyeellä outoa hapuilua biisien välillä - mutta toisaalta näiden tilanteiden välittömyys vain vahvisti kuvaa sympaattisesta porukasta, joka on tullut soittamaan ystävilleen. Silti joku maaginen silaus tästä jäi puuttumaan. Hyvä keikka, mutta ei silti ihan huippua.

Outi Tarkiainen: Ring of Fire and Love — Radion Sinfoniaorkesteri 19.1.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

Harrastan korkeakulttuuria henkisenä vastaiskuna kaikkea sitä toivottomuutta, latteutta ja suoranaista typeryyttä vastaan, joka aikaamme tuntuu toisinaan vaivaavan. Se, että yhteiskuntamme ylläpitävät jotain niin suurta, tuhlailevaa ja taloudellisella rationaliteetilla perustelematonta kuin sinfoniaorkesteri tai kansallisooppera, on tuo valonpilkahduksen toisenlaisesta toivoa, hyvyyttä ja kauneutta arvostavasta maailmasta.

Silti klassisestakin musiikista suuri osa on minusta teennäistä, latteaa ja tyhjänpäiväistä. Siitä musiikkiperinteestä, jotka meillä kutsutaan "klassiseksi" minua koskettaa aidosti erityisesti Bach ja ylipäänsä barokki, mutta Bachin jälkeen seuranneen varsinainen klassisen musiikin kultakauden tuotokset koen yleensä teennäisiksi kuriositeeteiksi, joille on vaikeaa nähdä tänä päivänä muuta kuin historiallista relevanssia. Mitä romanttisemmat ovat sävellyksen sävyt, sitä enemmän huomaa säveltäjän yliyrittämisen: pyritään välittämään joitain sellaisia syviä ja eksistentiaalisesti värisyttäviä tunteita, joita nykyihmisen on enää mahdoton epäironisesti kokea.

Silti valtaosa klassisen musiikin konserteista vaikuttaa keskittyvän juuri tällaisiin — ne ovat kuulijalle helposti vastaanotettavaa harmonista sointimattoa, ja sitä musiikkia, joita orkestereilta on totuttu odottamaan. Varsinaisesti minua kiinnostavaa klassista musiikkia alettiin Bachin aikojen jälkeen oikeastaan tekemään laajemmin uudestaan vasta 1900-luvulla.

Niinpä klasarikonserteissa, joissa on — yllä mainituistakin syistä — tullut paljon istuttua, joutuu usein kuuntelemaan paljon sinänsä hienoja, virtuoosimaisia, nerokkaitakin teoksia, jotka eivät kuitenkaan värisytä juuri muita kuin korvien värekarvoja. Mutta silti kun niissäkin jaksaa riittävästi istua, yhdentekevyyksien välistä saattaa aina joskus löytyä jokin jalokivi.

Sellainen oli Outi Tarkiaisen pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esitetty Ring of Fire and Love, yhdeksän minuuttia kestävä orkesteripurkaus. Tarkiainen itse kertoo kappaleestaan näin:

The Ring of Fire on Tyynen valtameren ympäri kiertyvä vulkaaninen vyöhyke, jossa tapahtuu valtaosa maailman maanjäristyksistä – toisaalta termillä viitataan myös valoilmiöön, nimittäin rengasauringonpimennyksessä kehään, jollaisena auringon reunat hehkuvat, kun kuu pimentää siitä keskiosan. Samaista termiä käytetään kuitenkin kuvaamaan myös naisen tuntemusta, kun synnytyksessä vauvan pää on läpäisemässä hänen lantionsa. Tuo hetki on vauvan elämän vaarallisin, jossa valtava paine puristaa pientä kalloa valmistaen häntä elämään tavalla, jota ei voi korvata mitenkään toisin. The Ring of Fire And Love on orkesteriteos tästä järisyttävästä, uutta luovasta jakaiken mullistavasta voimasta, jonka lävitse he yhdessä kulkevat.

Ja siltä se kuulostikin! Jotain hehkuvaa, elävää, polttavaa on syntymäisillään. Tulivuori purkautuu, räjähtelee ja laavavirrat virtaavat.

Ei musiikkia yleensä yksin sanoin voi kuvailla, vaan parasta on kuunnella se itse. Konsertti löytyy tallenteena Yle Areenasta, mutta tietenkään tallenteena musiikki ei tee samanlaista vaikutusta kuin orkesterin vierestä, vakiopaikaltani, Musiikkitalon H-katsomon eturivistä.

Ei konsertti muutenkaan yhdentekevä ollut: varsinkin Rahmaninovin pianokonsertti kyllä toimi: se edellytti solistiltaan virtuoosimaisuutta ja sen edellytyksen solisti täydellisesti täytti. Elgarin Elegia-muunnelmat taas olivat englantilaista perusjöötiä, hvyin englantilaisen kuuloisia, mutta jo enmemmän siellä tunteita liioittelevan yhdentekevyyden suunnalla. Tarkiaisen tulivuori oli kuitenkin se, josta puristui tämän konsertin timantti.

Akseli Gallen-Kallela-näyttely Suomen Kansallismuseossa

⭐⭐⭐⭐⭐

Lauantai-iltapäivän museokorttivierailu osoittautui erittäin onnistuneeksi! Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely on valtavan hieno. Vaikka suurin osa teoksista on toki sellaisia, joita on ollut mahdollisuus alkuperäisinäkin nähdä muissa museoissa -- ja tietenkin kaikki osa suomalaisuuden keskeisintä kuvastoa -- on siltikin mahtavan hienoa nähdä kaikki tarjolla oleva yhdellä kertaa!

Jos täytyy nimetä yksi taiteilija, joka on eniten vaikuttanut siihen millaisena suomalaisuuden näemme, sen täytyy olla Gallen-Kallela. Niin keskeinen on Gallen-Kallela ollut suomalaiseksi omaksutun kalevalaisen mytologian kuvittamisessa.

Tämän näyttelyn katsomisen pitäisi olla isänmaallinen velvollisuus.

Gallen-Kallelan jälkeen musekorttikierroksemme jatkui HAM-museon näyttelyissä. Alakerran Viggo Wallensköld toimi mainiosti, mutta kakkoskerroksen suuressa tilassa ollut Lilibeth Cuenca Rasmussen oli täysin tyhjänpäiväinen. Valitettavasti turhan usein tämä on ollut fiiliksenä tämän saman tilan näyttelyissä. HAMin omille kokoelmille perustuva Pehmo taas oli oikein kiva - ei mitään tajunnan räjäyttävää, mutta yksittäisiä kiinnostavia töitä, joissa yhdistävänä tekijänä olivat tekstiilimateriaalit.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

⭐⭐⭐⭐

Kirjastossa käydessäni huomasin kauhukseni, että minullahan oli kotonani jo vanhaksi ehtinyt laina. Rikun Facebook-tuttuna ja siksikin Rikun tarinankerronnan lahjat tuntevana olin laittanut kirjaan varaukseen heti silloin kun huomasin sen olevan julkaistumaisillaan, mutta tietenkin kävi niin että oma paikkani varausjonossa aukesi juuri jouluhämminkien aikoihin ja kirja unohtui kuukaudeksi omaan hyllyyni.

Kirjan päähenkilö on kovasti Rikua itseään muistuttava henkilö: elokuvaohjaajan kanssa seurusteleva, peliriippuvuuden, aineiden, syyllisyyden, ahdistuksen, tunteiden ja vastuullisuuden kysymysten kanssa kamppaileva kamppaileva keski-ikäinen mies, joka käy läpi isänsä valtavaa jäämistöä ja pohtii kaikkien elämänsä haasteiden taustalla kummittelevaa isäsuhdettaan. Lajityyppinä on siis autofiktio, joka toimii kehyksenä kirjan varsinaiselle annille: kokoelmalle erilaisia hauskoja ja kipeitä pohdintoja, teräviä havaintoja ja myös monia sellaisia osuvia menestyvän, kaupunkilaisen, verkostoituneen elämän ja asennemaailman kyseenalaistuksia, joista voisi kysyä puhuuko nyt päähenkilö vai sen isä.

Ehkä autofiktiivinen Riku ei aina saavuta ihan samaa pistävän osuvaa nerokkuutta kuin samaa nimeä kantava sosiaalisen median nerokas tili, vai onko kyse vain siitä että kirjassa kipeät kokemukset ovat vielä enemmän pinnalla ja vähemmän ironisesti etäännytettynä kuin somessa? Siitä huolimatta kirjan kanssa vietetty ilta tuntui illalta nerokkaan muita syvemmälle näkevän ihmisen seurassa, ja koska parinsadan sivun mitta ei vaadi istumalihaksilta yhden illan suoritusta enempää, ehtii kirjakin taas palautua kaupunginkirjaston kiertoon vain muutaman päivän myöhässä.

Meri Valkama: Sinun, Margot

⭐⭐⭐

Tämä kirja lienee tullut esille suosituksena eri sosiaalisen median kanavissa ehkäpä eniten viimeisen vuoden aikana, ja aikomukseni on pitkään ollut se lukea. Lopulta vuodenvaihteen tienoille sain siihen tartuttua, ja aloittakoon tämä kirja myös tämän vuoden 2023 alussa keksimäni uudenvuodenlupauksen: kirjaan tänne huomioitani ja arvioitani erilaisista vuoden aikana nauttimistani kulttuurituotteista.

Valkaman paljon luettu kirja on saanut huomiota myös ulkokirjallisista syistä viime kesänä tapahtuneen oudon episodin, jossa Parnasson kirjoittaja kuvitteli fiktiivistä romaania ilmeisesti todellisia tapahtumia kuvaavaksi, seurauksena. Toden ja tarun sekoittuminen ei sinänsä tämän kirjan osalta ihmetytä, kirja kuvaa uskottavasti suomalaisen kommunistitoimittajaperheen elämää 1980-luvun Itä-Berliinissä, ja Valkaman perhetaustan tiedetään olevan saman kaltainen.

Kirjan ansiot ovatkin juuri ajankuvassa, ja sen kyvyssä herättää kysymyksiä siitä, oliko Itä-Euroopan sosialistisen maiden yhteiskunnissa kuitenkin kaikkien kauheuksien lisäksi myös jotain sellaisia positiivisia arvoja, jotka kenties kadotettiin yhteiskuntien romahtaessa. Näin kirjan henkilöt ainakin kokevat: aiemmasta olisi ollut hyvä säästää edes jotain.

Kirjan heikkoudeksi kuitenkin koin jonkinlaisen kielellisen latteuden, joka tuli esille etenkin dialogeissa. Vuoropuhelut tuntuivat toisinaan tarpeettomilta ja jotenkin sarjakuvamaisilta. Kirjan kuvaus oli sujuvaa, mutta kieli ei nostanut lukijaa kuvattujen tapahtumien yläpuolelle. Kiinnostava tarina, mutta taiteellisesti tuotti korkeisiin ennakko-odotuksiin nähden kuitenkin lievän pettymyksen.

Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, miljoonat venäläiset pakenivat maasta. Sadat miljoonat silti jäivät.

Monien mielestä diktatoriseen, väkivaltaiseen ja sortavaan diktatuuriin jääminen on merkki hiljaisesta tuesta tyrannin vallalle ja politiikalle.

Kun Elon Musk valtasi Twitterin, ryhtyi sen mielivaltaiseksi diktaattoriksi ja aloitti toimittajien ja vähemmistöjen vainot, miljoonat palvelun käyttäjät pakenivat toisaalle. Sadat miljoonat silti jäivät.

Useimmat niistä, joiden mielestä valtiotyrannia tulee vastustaa jättämällä taakseen koti, perhe, ystävät ja työpaikat, jäivät alustatyrannin kohdatessaan paikoilleen, vaatisihan alustan vaihto vaivaa, uuden opettelua, vanhojen yleisöjen kadottamista ja verkostojen rakentamista uudestaan.

Juuri sen varaan alustatyranni olikin laskenut. Mukavuudenhalu ja saavutetut edut ohittavat periaatteet.

Rinnastus sotaa käyvän valtion ja sosiaalisen median alustan välillä voi vaikuttaa mielivaltaiselta ja liioittelevalta, mutta sitä se ei ole. Elon Musk ymmärtää sen, mikä monilta jää näkemättä: tietoyhteiskunnan olemusta määrittää sen käyttämä informaation ja mielipiteiden vaihdon infrastuktuuri aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin sille valittu valtiomuoto.

Se, joka hallitsee suurta osaa globaalista tiedon infrastruktuurista, hallitsee suurta osaa globaalista yhteiskunnasta.

Venäjän kansan ainoa toivo on vallan vaihtuminen, mutta Twitterin suhteen sekään ei tuo toivoa. Twitterin perimmäinen ongelma ei ole sen omistaja, vaan se että politiikan ja tiedonvälityksen keskeinen järjestelmä ja solmukohta on ylipäätään rakentunut yksityisen yrityksen omistukseen.

Digitaalisen ajan demokratia tarvitsee tiedon infrastruktuurin, joka on kansalaisten hallinnassa, ja joka on suunniteltu siten ettei sitä ole mahdollista kaapata. Sellaiseen infrastruktuuriin taas päästään siirtymään vain jos ihmiset itse niin päättävät: näkevät hieman vaivaa ja kestävät pientä uuden ympäristön epämukavuutta, ja siirtyvät tietoyhteiskunnan paremmalle puolelle

Tarvittiin Elon Musk että itsekin tämän lopulta ymmärsin.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä internetin kehityksen suunnan kääntäminen keskitetystä ja oligarkkien hallitsemasta internetistä takaisin kohti hajautettua ja käyttäjien ehdoilla toimivaa.

Ensimmäisen kerran ilmestyin Internetiin vuonna 1992. Yhteyteni oli pätkivä, sillä se palvelin johon puhelinmodeemillani olin yhteydessä, oli itsekin yhteydessä muuhun maailmaan vain kerran tai pari vuorokaudessa. Silti yhteys palvelimelle, jolla oli yhteys koko maailman yhdistävään verkostoon tuntui huimalta, vaikka juuri muuta ei tekstipohjaisella palvelimella voinutkaan tehdä kuin lähettää sähköpostia tai keskustella Usenet-ryhmissä. Kuvat ja selaimet saapuivat internetiin vasta muutama vuosi tämän ensikosketukseni jälkeen.

Alkuvuosien internet muodostui pitkälti toisistaan erillään olevista käyttäjistä ja itseorganisoituneista käyttäjäryhmistä, jotka olivat kukin verkossa erillään, mutta silti yhteydessä toisiinsa erilaisten järjestelmiä yhdistäneiden protokollien kautta. Aikakautta leimasi tietynlainen anarkistinen luovuus, jonka mahdollisti internetin perusidea: verkostolla ei ole yhtä omistajaa tai sellaista kohtaa, jonka kautta voisi kontrolloida koko kokonaisuutta.

Kuitenkin viimeistään siitä lähtien kun verkon pioneerien ohella myös suuret yritykset kiinnostuivat internetistä, internetin kehitystä on sävyttänyt jännite keskittäjien ja hajauttajien välillä.

Koteihin internet alkoi saapumaan 1995, kun Microsoft julkaisi Windows 95-käyttöjärjestelmänsä. Sen ensimmäisissä versioissa oli työpöydällä valmiina Microsoftin MSN-palvelu, joka oli Microsoftin yritys ottaa koko käyttäjien internet haltuunsa. Palvelun ajatuksena oli syrjäyttää jokaiseen verkon kolkkaan näkevät juuri keksityt verkkoselaimet, ja sen sijaan ohjata käyttäjät Microsoftin hallinnoimaan suljettuun, tuotteistettuun ja kaupallistettuun ympäristöön.

Käyttäjät kuitenkin valitsivat toisin, Microsoftin siistin aidatun puutarhan sijaan ihmisiä houkutti avoimen internetin villi vapaus.

Köydenveto keskittäjien ja hajauttajien välillä on silti senkin jälkeen jatkunut, ja keskittäjien leiriin on suurten digijättien lisäksi liittynyt myös kansalaisiaan valvovia isovelivaltioita. Omistukseltaan ja hallinnaltaan keskitetyssä internetissä kuitenkin sillä ihmisten luovuudella, joka käyttäjien internetin on pitkälti synnyttänyt, on tilaa vain silloin kun se sopii palveluiden omistajien tahtoon ja liiketoimintamalleihin.

Pitkään on näyttänyt siltä että internetin kehitystä ohjaavat voimat vievät väistämättä kohti aina vain suurempaa omistuksen ja tiedon hallinnan keskittymistä.

Ennen kuin nyt alkaa olla pitkästä aikaa ensimmäisiä voimistuvia merkkejä muutoksesta.

Elon Muskin suurimmaksi saavutukseksi saattaa jäädä Twitterin tuhoaminen. Twitterin menestys perustui alun perin monella tavalla juuri alkuvuosien vapaalta internetiltä omaksuttuihin piirteisiin. Se oli kohtuullisen neutraali alusta, jota ei oltu liian voimakkaasti tuotteistettu tai kaupallistettu, ja se antoi paljon tilaa käyttäjien vapaudelle, luovuudelle ja myös anarkistiselle hauskanpidolle. Twitter on ollut keskeisessä roolissa erilaisten yhteiskunnallisten verkostojen viestintäkanavana, ja sitä pidetään keskeisenä mahdollistavana tekijänä monessa yhteiskunnallisessa mullistuksessa, kuten arabimaiden demokratisoitumista vaatineessa arabikeväässä.

Twitterissä on kuitenkin yksi keskeinen ongelma: kaikesta sen tarjoamasta vapaudesta huolimatta se on kuitenkin pohjimmiltaan keskitetty järjestelmä, ja kaikki keskitetyt järjestelmät ovat lopulta hallitsijansa tahdon ja kykyjen varassa.

Mastodonin huima nousu sosiaalisen median kanavana, ja koko avoimen toisiinsa kytkeytyneistä palveluista muodostuvan Fediversen idea ovat synnyttäneet minussa aivan uutta toivoa ja innostusta siitä, että ehkä Internet on sittenkin taas vapautettavissa oligarkkien, suuryritysten ja isovelivaltioiden otteesta itse organisoituvien vapaiden kansalaisten alustaksi.

Mastodon tarjoaa käyttäjälle kaiken sen minkä myös Twitter (ja itse asiassa paljon enemmän), mutta sillä ei ole keskitetyn järjestelmän heikkouksia. Mastodonia käytetään tuhansilta erillisiltä sivustoilta käsin, mutta kaikki sivustot ovat silti yhteydessä toisiinsa. Kukaan ei omista Mastodonia -- ja samalla se on kaikkien omistama. Sitä ei voi yksikään oligarkki ottaa haltuunsa ja omien valtapyrkimystensä välineeksi.

Kysymys ei ole vain työkaluista ja niiden paremmuudesta, vaan siitä, kuka omistaa ja hallitsee avoimen yhteiskunnan perusinfrastruktuuria. Sillä, kuka kontrolloi viestintäämme ja sosiaalisia suhteitamme, on pidemmällä tähtäimellä ratkaiseva merkitys sen suhteen, rakentuuko yhteiskuntamme vapaiden kansalaisten tarpeiden ja näiden itse organisoimien verkostojen varaan, vai ovatko keskipisteessä yritykset ja isovelivaltiot, joille ihmiset ovat hyödynnettäviä kuluttajia tai kontrolloitavia alamaisia.

Ei ole liioittelua sanoa, että valitessamme millaista sosiaalista mediaa käytämme, valitsemme myös millaista yhteiskuntaa edistämme.

Terhi Ainiala, Mari Holopainen ja Lari Lohikoski

Lähiluonnon ja asumisen yhteys on herättänyt kuntavaalien alla paljon keskustelua. Lähiluonnon kaipuun on kerrottu näkyvän myös asuntomarkkinoilla, kun omakotitalokauppoja on korona-aikana tehty aiempaa enemmän (HS 30.5.). Tätä asuntomarkkinoilla tapahtunutta muutosta on selitetty sillä, että tiiviin kaupunkiasumisen sijaan yhä useampi haluaa vahvistaa yhteyttään luontoon ja unelmoi omasta pihasta.

Luontoyhteyden kaipuu ajaa monet etsimään tämän toiveen täyttäviä asuntoja myös kauempaa, varsinaisen kaupunkirakenteen ja sen tarjoamien palveluiden ja julkisten liikenneyhteyksien ulkopuolelta.

Vaikka luontoyhteyden tarve onkin koronatilanteen vuoksi korostunut, kyseessä ei välttämättä ole ohimenevä ilmiö. Sen sijaan moni meistä haluaa aidosti pyrkiä sellaiseen elämäntapaan, jossa luonnon läsnäolo on myös arjessa koettua. Helsingissä on viime aikoina korostunut tiivistä ja urbaania kaupunkirakentamista edustava linja, mikä ei aina pysty vastaamaan tähän luonnon kokemisen tarpeeseen. Vaikka luontoalueita pyritäänkin säilyttämään, niiden ajatellaan sijaitsevan usein varsinaisesta asumisesta erillään, erillisillä puisto- ja virkistysalueilla.

Asumisen yhteys luontoon ei kuitenkaan saa olla vain omakotiasujien oikeus. Haluammekin edistää monimuotoisempaa ja laadullisesti korkeatasoisempaa kaupunkisuunnittelua, jossa määrällisten asuntorakentamistavoitteiden ohessa korostettaisiin voimakkaammin laatua sekä usein Helsingissä onnistuneesti toteutettua tapaa rakentaa asuntoja myös luontoon sulautuen. Kaupunginosien tiviistäminen ei saa tarkoittaa sitä, että ikkunan takana näkyvä metsikkö korvataan naapuritalon seinällä.

Helsingin olemukseen kuuluu sekä urbaani keskusta että luontoon kietoutuneet lähiöt. Sekä vehreys että kaupunkimainen rakenne ovat yhdistettävissä esimerkiksi puutarhamaiseksi kaupungiksi. Kaupungin kasvu ei saa johtaa asumisen laadun vähenemiseen eikä lähiöasumisen tiiviin luontoyhteyden kadottamiseen.

Näin vaalien alla jotkut haluavat kyseenalaistaa keskustasta Kruunuvuorenrantaan suunniteltujen siltojen rakentamisen, ja sellaiseen onneksi on demokratiassa oikeus. Asia on noussut uudelleen ajankohtaiseksi ja nyt valittavan valtuuston päätettäväksi, koska siltojen rakentamisen kustannusarvio on noussut selvästi neljä vuotta sitten arvioidusta.

Silti ajatus siitä että Kruunusiltoja ei rakennettaisi on suorastaan vastuuton.

Kruunuvuorenrantahan on alue, joka on käytännössä suunniteltu ja rakennettu nykyisen kaltaiseksi siksi, että se on siltojen ansiosta yhtä lailla keskusta-alueen laajennus kuin osa Laajasaloa. Ilman siltaa alue olisi etäinen pussinperä, joka olisi alun perinkin kaavoitettu aivan toisenlaiseksi. Luultavasti se olisi jotain saman kaltaista kuin oli sen vieressä sijaitseva Kaitalahden syrjäinen alue ennen kuin Kruunuvuorenrantaa alettiin rakentamaan.

Siltoja ei tulisikaan tarkastella irrallisena asiana, vaan osana Kruunuvuorenrannan alueen ja Laajasalon pääväylien rakentamisen kokonaisuutta, joka on projektina ollut käynnissä jo pitkään, ja monelta osin jo valmistunutkin. Jos siltoja ei rakennettaisikaan, peruuntuisi monta muutakin jo nyt aloitettua tai valmisteilla olevaa projektia ja moni paikka Laajasalossa jäisi luultavasti pitkäksi aikaa keskeneräiseksi – ehkä jopa vuosikymmeniksi! Samalla petettäisiin ne lukuisat tavalliset ihmiset, jotka ovat jo siirtäneet kotinsa uudelle alueelle ja usein ostaneet asunnon, jonka arvo on osin perustunut juuri sen tuleville sujuville liikenneyhteyksille. Kaupungin päätöksentekoon ja pitkän tähtäimen suunnitelmiin täytyy voida luottaa.

Sillan hinta on toki suuri, ja kustannusarvion nousu merkittävä. Isoja lukuja on useimmiten vaikea hahmottaa suhteuttamatta niitä johonkin muuhun. Kruunusiltojen arvioitua hintaa 250-360 miljoonaa euroa voisi verrata vaikkapa alueen muun rakentamisen kustannuksiin. Yksin Kruunuvuorenrantaan rakennetaan pelkästään asuntoja 580 000 kerrosneliötä, ja kun asuntojen rakentamiskustannukset neliötä kohden ovat Helsingissä n. 3600-3900€, ovat yksin Kruunuvuorenrantaan rakennettavien asuntojen rakentamiskusannukset reilusti yli 2 miljardia euroa. Tästä puuttuu vielä kaikki muu kuin asuntorakentaminen ja esimerkiksi ne asunnot joita sillan mahdollistamana rakennetaan muualle Laajasaloon.

Kun Kruunusiltojen kustannusta verrataan tähän suurelta osin yksityisellä rahalla rahoitettuun siltojen, alueen ja sen rakennusten kokonaisuuteen, sillat näyttäytyvät vain yhtenä, toki merkittävän kokoisena, mutta silti kokonaisuuten nähden rajallisena osana kokonaisuutta. Sillat mahdollistavat kokonaisen uuden sekä keskustaan että Laajasaloon kytkeytyvän kaupunginosan rakentamisen, ja ovat myös välttämättömiä Laajasalon muuten koko ajan enemmän ruuhkautuvan liikenteen sujuvuuden kannalta. Sillat eivät myöskään ole mikään tilapäisratkaisu, vaan jopa satojen vuosien ratkaisu: siltojen käyttöiäksi on määritelty 200 vuotta!

Vaikka siltojen hinta kenties nyt nouseekin aiemmin arvioidusta, siltojen rakentamattomuuden seuraukset olisivat paikallisesti likipitäen katastrofaaliset. Sillat on rakennettava.

Globaali herääminen kestävyyskriisiin on nostanut esille tarpeen uudenlaiselle taloudelliselle ajattelulle. Vallitsevaa yksiulotteisesti talouskasvuun ja osakkeenomistajien etuun keskittyvää talousajattelua on kritisoitu jo vuosikymmenten ajan, mutta vasta aivan viime vuosina kriittisyys on levinnyt valtavirtaiseksi: uudenlaista talousajattelua ovat vaatineet niin Financial Times, OECD kuin Britannian valtiovarainministeriö. Talousajattelun uudistamisen tarve on käynyt aivan ilmeiseksi.

Kun puhutaan taloudesta, puhutaan useimmiten sen kasvusta. Viime vuosina on kuitenkin alkanut näyttää entistä selvemmältä se, mitä jo Rooman klubin Kasvun rajat -raportissa arveltiin 1970-luvulla: talous ei voi kasvaa loputtomiin. Haaveet siitä, että teknologisen kehityksen kautta talous irtaantuisi sen taustalla olevasta fysikaalisesta todellisuudesta ovat osoittautuneet parhammillaankin epätodennäköisiksi. Irtikytkentää kyllä tapahtuu, mutta ei sellaisessa mittakaavassa, että se todella ratkaisisi käsillä sivilisaatiota uhkaavan monitahoisen kestävyyshaasteen. Maineikas ekonomisti Vaclav Smil kuvaa ajatusta irtikytkennästä jopa "fysiikan lakien vastaiseksi."

Ennen pitkää viimeisten vuosikymmenten talouskasvu tulee siis luultavasti loppumaan – kysymys on pitkälti enää siitä, tapahtuuko se itsestään johtuen demografisista tai teknologisista syistä, tai ympäristövaikutusten pakottamana, vai siksi että resurssien käytölle ja päästöille on asetettava pitävät rajat.

2020-luvun politiikassa onkin olennaisinta siirtyä keskittymään niihin asioihin, jotka konkreettisemmin ovat nyt tärkeitä: ilmasto- ja muiden kestävyystavoitteiden saavuttamiseen sekä ihmisten todellisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Katseen pitäminen vain bruttokansantuotteen kasvussa, kuten 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien on ollut tapana, johtaa vääriin prioriteetteihin – tavoittelemaan parempaa tulosta mittarissa, joka ei kuitenkaan kerro mitään siitä miten yhteiskunnassa todellisuudessa voidaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että talouskasvuun tarvitsisi sinänsä suhtautua kielteisesti, mutta yhteiskuntaa on hiljalleen siirryttävä ohjaamaan talouskasvun suhteen agnostisesti: talous kasvaa jos on kasvaakseen (ja varsinaiselle talouskasvullekin on paikoin tarvetta), mutta jos hyvinvointi säilyy tai lisääntyy samalla kun pysymme ekologisissa rajoissa, ei ole suurta merkitystä sillä vaikka kasvumittari ei näyttäisikään samalta kuin mihin olemme tottuneet.

Malleja kasvuagnostisen talouden ohjaamiseksi ja hahmottamiseksi on tehty paljon, mutta brittiläisen ekonomisti Kate Raworthin kehittämä donitsitalouden malli on osoittautunut siinä erityisen havainnolliseksi ja on lyömässä globaalisti läpi ajattelutapana, joka yhdistää samaan malliin sekä hyvinvoinnin kasvattamiseen, että ekologisten reunaehtojen huomioimiseen tähtäävät tavoitteet.

Donitsin idea on yksinkertainen: donitsin sisäkehällä ovat kuvattuna ne asiat, jotka kuuluvat hyvinvoivan elämän peruasioihin, ja ulkokehällä taas ne planeetan kriittiset prosessit, joiden rajoissa pysytteleminen on välttämätöntä, jotta nykyisen kaltaisen sivilisaatio voi säilyä. Donitsi visualisoi tavoiteltavan alueen: jos hyvinvointitavoitteissa donitsin sisäpuoli jää vajaaksi, on hyvinvoinnissa kehitettävää; jos taas ulkokehällä ajaudutaan donitsin ulkopuolelle, riskeeraataan planeetan kriittisten prosessien toiminta ja sivilisaation jatkuvuus.

Donitsin kehä on siis tavoitealue, ja vastuullinen politiikka tähtäää toimillaan tälle alueelle – tärkeää on samanaikaisesti saavuttaa hyvinvointitavoitteet ja pysytellä ekologisesti turvallisissa rajoissa. Donitsimallia on käytetty esimerkiksi maakohtaisten vertailujen tekemiseen, sen avulla voidaan visualisoida maiden välisiä eroja toisaalta hyvinvoinnin saavuttamisessa ja siinä miten kuormittava maan talous on planeetan kriittisten järjestelmien kannalta.

Talouspoliittista keskustelua käydään yleensä valtakunnallisella tai ylikansallisella tasolla, mutta miksi tästä sitten on relevanttia puhua myös kunnallisvaalien yhteydessä?

Donitsimallin hyödyntäminen lähti liikkeelle globaaleista maiden välisistä vertailuista, mutta sen käyttöönotto politiikkaa ohjaavana mallina on nyt leviämässä kaikista voimakkaimmin juuri kaupunkien ja alueiden kautta. Suurista kaupungeista Amsterdam on ensimmäisenä ottanut mallin käyttöön koko toimintaansa ohjaavaksi periaatteeksi, ja Kööpenhamina, Bryssel ja monet muut ovat seuraamassa perästä. Suomessakin ollaan paikoin jo pitkällä, Pirkanmaalla on käynnissä suunnittelu donitsimallin hyödyntämisestä alueen kestävyys- ja hyvinvointitavoitteiden ohjaamisessa.

Ehdotankin, että myös Helsinki ottaa donitsitalouden mallin käyttöönsä ja liittyy niiden kaupunkien joukkoon, jotka ohjaavat toimintaansa donitsimallia hyödyntäen.

Käytännön toimepiteiden kannalta Helsinki on monella tavalla jo pitkällä, sillä monet donitsimallin esille nostamista asioista ovat jo mukana Helsingin asettamissa kestävän kehityksen tavoitteissa. Raworthin donitsi tarjoaa kuitenkin lisää välineitä puutteiden tunnistamiseen ja tavoitteiden täsmentämiseen. Se siten takaa pitkäjänteisesti sen, että ajattelu kaupungissa on tulevaisuuden kannalta kestävää, ja tarjoaa mahdollisuden vertailla omaa onnistumista muihin sekä kehittää kestävämpää kaupunkielämää yhdessä muiden edelläkävijäkaupunkien kanssa.

Helsinkiläinen kaupunkipolitiikka on aina ollut rohkeaa ja toiminut esikuvana muille kaupungeille ja politiikan sektoreille. Donitsitalouden periaatteiden ottaminen myös helsinkiläistä poliittista päätöksentekoa ohjaavaksi edistäisi myös laajemman, valtakunnan tason talouspolitiikan muutosta täsmällisemmin kestävyyttä ja hyvinvointia painottavaksi yhä ajattelua ja poliittista argumentaatiota usein ohjaavien kestämättömien ja jopa virheellisten mittarien sijaan.

Lisätietoa

Tutkija ja tietokirjailija Janne Korhonen on kirjoittanut kahdeksanosaisen tiivistelmän Kate Raworthin Donitsitalous-teoksesta. Se on hyvä suomenkielinen johdanto sen ideoihin, ellei malli ole vielä tuttu.

Time-lehden juttu Amsterdamin donitsitalousprojektista kertoo siitä, miten mallia sovelletaan kaupunkitasolla.

Tässä BBC:n videossa Kate Raworth itse kertoo mallin perusideat ja miten sitä sovelletaan Amsterdamissa.

Viime aikona on käyty paljon keskustelua lukiolaisten lisääntyneestä stressistä ja menestymisen pakosta, kun ylioppilastodistuksen merkitys yliopistopaikoista kilpaillessa on noussut entistäkin painavammaksi. Helsingissä opintostressi on kuitenkin laajentumassa jo yläasteikäisiinkin, kun myös lukioon pääsy on käynyt entistä vaikeammaksi lukioiden keskiarvorajojen jatkuvasti noustessa.

Monessa lukiossa keskiarvorajat ovat nousseet voimakkaasti. Esimerkiksi Helsingin yhteislyseon lukioon pääsi vielä vuonna 2017 keskiarvolla 7,25, mutta viime vuoden valinnassa vaadittiin jo keskiarvo 7,92. Helsinkiläisten lukioiden alimmat keskiarvorajat ovat korkeampia kuin usein muualla maassa, jossa paikoin lukioon voi päästä jopa kutosen keskiarvolla. Helsinkiläinen yläasteikäinen ei ole mahdollisuuksiensa suhteen tasavertaisessa asemassa muualla maassa asuviin ikätovereihinsa.

Pohjasyy lukioon pääsyn vaikeutumiselle on lukioikäisten ikäluokkien kasvu, ja se että hyvätasoisiin ja helposti saavutettaviin helsinkiläisiin lukioihin hakeudutaan paljon myös kaupungin ulkopuolelta. Samalla kun osassa maata ikäluokat pienenvät, Helsingissä lukioikäisten ikäluokat jatkavat kuitenkin voimakasta kasvuaan. Kymmenen vuoden kuluttua lukioikäisiä ennustetaan olevan jo yli 5000 enemmän kuin tällä hetkellä.

Helsinki on varautunut kasvattamaan lukioiden opiskelijamääriä pääasiassa laajentamalla nykyisiä lukioita. Näillä arvioidaan pystyttävän hoitamaan kasvava opiskelijamäärä vuoteen 2024 asti, mutta on selvää, että nykyisten lukioiden kokoa ei pysty eikä kannata loputtomasti kasvattamaan.

Koska on tärkeää se, että lukioon pääsy on Helsingissäkin mahdollista jokaiselle sellaiselle, jolla lukio-opiskeluun on edellytyksiä, tarvitsemme Helsinkiin myös uusia lukioita. Samalla on huolehdittava siitä, että lukioverkko on myös alueellisesti kattava – myös lukioiden on syytä löytyä läheltä opiskelijoita.

Olin itse viitisentoista vuotta sitten tekemässä vetoomuksia lopulta vuonna 2009 lakkautetun Laajasalon lukion säästämiseksi, ja voisikin olla luontevaa että Helsingin lukioverkkoa laajennettaisiin käynnistämällä aiemmin lakkautettu Laajasalon lukio uudestaan. Laajasalon asukasmäärä on voimakkaassa kasvussa ja Kruunuvuorensiltojen valmistuttua alue olisi myös entistä paremmin eri puolilta kaupunkia saavutettavissa. Tähän tähtäävä aloite onkin äskettäin jo tehty Helsingin kaupunginvaltuustossa. Olennaisinta on huolehtia siitä, että helsinkiläiset – niin yläasteikäiset kuin lukiolaiset – voivat suhtautua elämäänsä ilman tarpeetonta huolta ja stressiä. Elämään on mahduttava muutakin kuin koulunkäynti, ja kaupungin on tehtävä voitavansa sen eteen, että lukioon opiskelemaan pääseminen ei muutu yläasteikäisten kannalta tarpeettoman hankalaksi, jos vaan muuten edellytykset lukio-opiskeluun löytyvät.

Voiko kaupungin voimakas kasvu johtaa kaupungin alueiden luonteiden yksipuolistumiseen ja siihen, että kaupungin koon kasvun haitat päihittävät sen hyödyt?

Hesari julkaisi näyttävän jutun yhdestä kunnallisvaaleissa keskeiseksi nousseesta kysymyksestä: luonnon ja rakennetun ympäristön suhteesta, ja siitä uhkaako runsas asuntorakentaminen helsinkiläisten lähiluontoa.

Kaupungin luonnon ja erilaisten kaupunginosien omaleimaisuuden puolustaminen on yksi keskeisistä teemoista, joka motivoi minuakin vaikuttamaan kaupunkipolitiikkaan. Minua huolestuttaa kaupungin rakentamisessa sitä uhkaava vauhtisokeus, se että kaupungin voimakkaasti kasvaessa samalla menetettäisiin jotain sellaista, jota ei saada takaisin – siis esimerkiksi luontoa ja kulttuuriympäristöä.

Kaupunkilaisten osallisuus suunnitteluun ei nyt ole aina toteutunut siten kuin sen pitäisi, vaikka osallisuuden lisääminen on ollut pitkään keskeisenä tavoitteena. Asukkaiden kotiseutuja koskevia suunnitelmia on tullut esille usein yllättäen, ja olemassaolevien vuorovaikutusprosessien vaikuttavuus jäänyt vähäiseksi. Kotiseutujen puolustamista ei pitäisikään leimata vain muutosvastaiseksi nimbyilyksi, vaan pyrkiä saamaan kotiseutuylpeys ja -rakkaus pikemminkin voimavaraksi – vaikka tietenkään ristiriidoilta ja pettymyksiltä ei aina yhteistä kaupunkitilaa kehitettäessä voidakaan välttyä.

On kuitenkin hyvä kysyä, millaista kaupunkikäsitystä nyt vahvoilla oleva kaupunkikehityksen linja edustaa ja missä määrin siinä on kyse etenkin mieltymyksistä tietynlaiseen kaupunkiympäristöön, eikä yksin kestävyystavoitteiden ja väistämättömänä pidetyn kaupungin voimakkaana jatkuvan kasvun pakottamista ratkaisuista.

Hesarinkin jutussa mainittu Facebookiin vuonna 2009 perustettu "Lisää kaupunkia Helsinkiin" -ryhmä on ryhmän perustajien omankin ymmärryksensä mukaan ollut merkittävä vaikuttaja siinä, millaiseksi helsinkiläinen kaupunkikehitys on viime vuosina muodostunut. Ryhmä on määritellyt itsensä alusta alkaen ryhmäksi niille, joiden mielestä "Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja." Lähtökohtana on siis mieltymys usein parhaiten ruutukaavassa toteutuvaan urbanismiin, sinänsä hyvä ajatus kaupungista, johon on helppo rakentaa kestävä liikennejärjestelmä, jossa on tarjolla paljon hyviä lähipalveluita ja kuitenkin myös puistoissa vihreää.

Olen itsekin ollut ryhmän jäsen vuosikausien ajan, ja nauttinut sen erittäin hyvin informoitujen ja innokkaiden keskusteluiden seuraamisesta. Se lienee Suomen paras kaupunkikehityksen keskustelufoorumi, ja se että mukana on keskeisiä kaupunkipolitiikkoja on taannut sen että keskusteluilla on myös vaikuttavuutta ja painoarvoa.

Mutta mitäpä jos suuri joukko helsinkiläisiä ei jaakaan samaa kaupunki-ideaalia ja halua asua sellaisessa kaupungissa, mitä ryhmä kertoo tavoittelevansa?

Tajusin nimittäin itse vuosia urbaanimpaa Helsinkiä kaivanneena, että eihän minun elämäntyylini itse asiassa ole koskaan ollut erityisen keskustaurbaani. Sen sijaan olen valinnoillani hakeutunut koko ajan kohti lähiöurbaania elämäntapaa, jossa ruutukaavakeskusta on suunnilleen puolen tunnin matkan päässä, kauppaa ei löydy oman korttelin kivijalasta, vaan pienen fillarimatkan päästä, mutta luonto sitäkin lähempänä ja pieneen metsään saattaa päästä melkein pihalta. Meitä luonnosta ja omaleimaisista kaupunginosista pitäviä on Helsingissä paljon, ja meidän identiteettimme on yhtä lailla helsinkiläinen.

Tavoitteeksi kaupungin eri alueiden monimuotoisuus

Helsingin kokoisessa kaupungissa on lukemattomia käsityksiä siitä, mikä tekee hyvän kaupungin ja hyvän asuinalueen. Rakastan Helsingin keskustaa, mutta en minä siellä haluaisi asua – ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Monimuotoisessa kaupungissa onkin olennaista, että myös kaupungin alueet ovat monimuotoisia. Siksi kaupungin kehitystä ei saa antaa liikaa dominoida vain tietyn käsityksen hyvästä kaupungista.

Tiiviin ja urbaanin kaupungin rakentamiseen aiemmin väljemmillekin alueille ajaa kuitenkin pari lähtökohtaisesti ihan hyvää perustetta. Ensiksi, tiiviissä kaupungissa liikkumisen tarve on vähäisempi, ja liikenne todennäköisemmin tapahtuu kestävämmin julkisella liikenteellä. Toiseksi, kun rakennetaan tiiviisti, luontoa säästyy rakennetun alueen ulkopuolella paljon enemmän kuin jos rakennettaisiin väljemmin. Kolmanneksi, kaupunkia tiivistämällä samalle alalle saadaan mahtumaan enemmän ihmisiä – ja rakentaahan täytyy rutkasti, jos Helsinki jatkaa kasvuaan ennusteiden ja myös joidenkin toiveiden mukaisella tavalla. Runsaalla rakentamisella hillitään myös asuntojen hintojen nousua.

En ole sinänsä näistä eri mieltä, ja tiivis rakentaminen vanhojen satamien tilalle ja vilkkaiden liikenneväylien varteen on oikein fiksua, mutta olen eri mieltä siitä, onko kaupungin runsas kasvu todella asia jota kannattaa tavoitella – tai jopa likipitäen kaupungistumisen pakottama luonnonlaki, jolle ei mahda mitään ja johon täytyy vain sopeutua.

Politiikka ei nimittäin ole vain yhteisten asioiden hoitamista, vaan myös yhteisten asioiden ohjaamista. On asioita, joihin poliittisella tahdolla ei voida vaikuttaa, ja joihin on vain sopeuduttava – kuten nyt vaikkapa planetaariset kestävyysrajat – mutta kaupungin koon kasvu ei ole täysin poliittisen vaikuttamisen tavoittamattomissa. On toki niin, että siihen vaikuttaminen on vaikeaa yksin kaupungin itsensä keinoin, mutta vaikuttaa siihen kyllä voidaan.

Tämä on kysymys, johon minulla ei ole antaa kunnallisvaaleihin suoraa valmista ratkaisuehdotusta (joitain sellaisia ovat esittäneet ehdokaskollegat Mari Holopainen ja Terhi Ainiala), mutta sen sijaan haluan nostaa esille kysymyksen: mikä on sopiva koko Helsingille?

Millaista Helsinkiä tavoittelemme?

Optimaalinen koko kaupungille on kaupunkitaloustieteen klassisia kysymyksiä. Ajatuksena on se, että kaupungin koon kasvu tuottaa paljon erilaisia hyötyjä, mutta ennen pitkää myös haittoja. Niin kauan kuin hyödyt ylittävät haitat, kaupungin kannattaa kasvaa, mutta jossain vaiheessa kaupungin koon kasvu ei enää lisää hyvinvointia, vaan vähentää sitä. Malleja on paljon ja ne painottavat kaikki erilaisia asioita, eikä siksi ole olennaista niinkään tarkastella mitään yksittäistä optimia etsivää mallia, kuin tunnistaa niiden kaikkien takana oleva perusasetelma: jokaisella kaupungilla on optimaalinen kokonsa, ja se lienee jokaiselle kaupungille erilainen.

Väitän, että Helsingistä tekee elämänlaatumittareissa mitattuna yhden maailman parhaista kaupungeista juuri se, että se on nykyisellään samalla riittävän suuri tarjotakseen kaiken sen mitä suurkaupungin kuuluukin tarjota, mutta yhtä aikaa riittävän pieni, väljä ja luonnon ympäröimä, että elämänlaatu on korkeaa, stressitöntä ja harmonista, ja että kaupunki tuntuu pääsääntöisesti hallittavalta, turvalliselta ja yhteiseltä. Harva pääkaupunki onnistuu yhdistämään nämä molemmat piirteet.

Voin aika vakuuttuneena väittää, että mikäli kaupunki jatkaa pitkään voimakasta kasvuaan nykyisellä alueellaan, ennen pitkää edellä mainitut elämänlaatuominaisuudet heiketä. Tuskin olemme vielä tässä vaiheessa saavuttamassa kipurajoja, ja Helsingillä on vielä varaa kasvaa, mutta jo tässä vaiheessa olisi olennaista avata keskustelu siitä kuinka paljon.

Siis jos Helsinki olisikin tulevaisuudessa jo melko lähellä optimaalista kokoaan, niin kaupungin erinomaisen elämänlaadun turvaamiseksi olisi ryhdyttävä miettimään paitsi sitä, miten kaupunkiin rakennetaan asuntoja uusille helsinkiläisille, myös sitä miten kaupungin kasvua ja samalla myös asumisen hinnan nousua ajan saatossa myös hillitään. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin sitä, että oman kaupungin kehittämisen lisäksi toimisimme muiden kaupunkien kanssa verkostona. Tällainen vaatisi ajattelutavan muutosta, ja edellyttäisi myös yhteistyötä valtion ja muiden kuntien kanssa, mutta samalla avaisi myös mahdollisuuksia kokonaan uudenlaiselle alueelliselle yhteistyölle – ja toivottavasti myös laajemmalle ja kokonaisvaltaisemmalle hyvinvoinnin kasvulle.

Samalla olisi toki välttämätöntä huolehtia myös niistä asioista, joissa ei ole varaa epäonnistua: vaativien ilmasto- ja muiden kestävyystavoitteiden saavuttamisesta.

(Kuvat: Helsingin kaupunki, Tero Pajukallio)

Kruunuvuoren viimeinen huvila, Villa Hällebo paloi perjantaina 7. toukokuuta. Vaikka tuhoutumisen välitön syy luultavasti onkin tuhopoltto, varsinainen syy on huvilan päästäminen rappioitumaan, mihin on johtanut kaupungin vuosikymmenien takaa peräisin oleva välinpitämättömyys varsinkin esikaupungeissa sijaitsevia vanhoja, vähän myytäviä tai käyttöön muuten otettavia rakennuksia kohtaan.

Ensimmäisessä kuvassa on huvila vuonna 2000. Toisessa viime syksynä.

Hyvin tyypillisesti näitä vanhoja rakennuksia olisi vuosien ja vuosikymmenten varrella ollut moni valmis vapaaehtoisesti korjaamaan ja ylläpitämään. Näin Hällebonkin kanssa. Vielä tammikuussa jo pahasti rapistuneen huvilan suhteen oli vireillä toiveikkuutta.

Valitettavasti Hällebon kohtalo on kaikkea muuta kuin poikkeuksellinen. Sama kohtalo on ollut monella muullakin, varsinkin esikaupunkialueella sijaitsevalla vanhalla rakennuksella. Kaupungilla ei ole ollut halua eikä varaa niitä kunnostaa ja ylläpitää, mutta ei myöskään intoa antaa kaupunkilaisten ottaa niitä vastuulleen.

Yritin itse suunnilleen kymmenen vuotta sitten pelastaa Herttoniemen Fastholmassa sijainnutta huvilaa Fastholman huvila. Siihen huvilaan oli minulla henkilökohtainenkin suhde, sen oli nimittäin rakentanut kesäpaikakseen vanginvartijana Sörnäisissä työskennellyt isoisäni isä, ja kun olin lapsi se oli vielä isovanhempieni sukupolven kesäpaikkana.

Fastholman huvilasta innostui iso joukko herttoniemeläisiä ja muita helsinkiläisiä, vapaaehtoiset kunnostivat huvilaa, järjestivät siellä tapahtumia ja pitivät kahvilaa. Ensin toiminta ajettiin alas, sitten huvila rappeutui entisestään, ja kun tyhjäksi jäänyt huvila vallattiin, kaupunki jyräsi myös itse huvilan.

Tällainen vanha rakennuksiin sitoutunut kulttuuriperintö vähenee Helsingissä koko ajan, mutta olisi korkea aika löytää ryhtyä antamaan jäljellä oleville arvostusta, ja saada myös kaupungin kiinteistöistä vastaavien virkamiesten asenteita ja toimintamalleja sellaisiksi, että kaupunki paremmin tukisi tällaisia aktiivisten kansalaisten pyrkimyksiä lähiympäristönsä kehittämiseksi, kunnostamiseksi ja suojelemiseksi. Välinpitämättömyys tuntuu monesti olleen syvällä virkamiehistössä, aina poliittista johtoa ei ole edes informoitu siitä mitä virkamiehet ovat rakennuksille tehneet. Ennen kaikkea pitää pystyä tekemään päätöksiä, aika on vanhojen rakennusten vihollinen, ellei niitä ylläpidetä.

Fastholman kohtalosta neuvotellessamme ja sen kunnostusta suunnitellessamme huomasimme, että samat toimintatavat, jotka soveltuvat kaupallisesti paremmin hyödynnettävän tilan vuokraamiseen tai myymiseen eivät siltikään sovellu vanhempiin, vaikeampiin ja erikoisempiin rakennuksiin. Silti näillä rakennuksilla ja tiloilla voi olla valtavasti muuta arvoa lähiympäristölleen, jos ne vaan saadaan käyttöön ja ennen pitkää myös parempaan kuntoon.

(Hällebon kuvat: Heidi Richert ja Merja Vesander, molemmat Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista)

On kaupunkeja, jotka tunnetaan kaduistaan, kanavistaan tai pilvenpiirtäjistään, mutta Helsinki on kaupunki, joka tunnetaan siitä kuinka Helsingissä luonto ei ole vain puistoja ja puutarhoja, vaan usein olennainen osa kaupunkia. Tajusin itsekin vasta äskettäin, että vaikka olen ikäni asunut Helsingissä, niin melkein aina pihaltani on päässyt suoraan metsään. Luonto ei ole ollut vain palveluna tuolla jossain, vaan asuntoni on ollut tavalla tai toisella luonnon keskellä.

Kaupungin luonteeseen kuitenkin kuuluu muutos ja kasvu, ja siksi Helsinkiinkin on tarve rakentaa uusia asuntoja. Kaupungin kasvun ei kuitenkaan saa antaa tuhota sen omalaatuista identiteettiä, eikä sen kaupunginosien omaleimaisuutta ja moninaisuutta.

Siksi metsien, meren, puiden ja puistojen on jatkossakin oltava osa kaupunkia. Helsingissä ne eivät useinkaan ole vain paikkoja, joihin lähdetään erikseen virkistäytymään, vaan osa kaupunkirakennetta. Toisin kuin monessa muussa suurkaupungissa, Helsingissä kaupungin voi yhä kokea usein olevan osa luontoa, eikä toisinpäin.

Voi tuntua yhdentekevältä kysymykseltä ajatellaanko kaupungin kuuluvan luontoon vai luonnon kaupunkiin, mutta näiden kahden ajattelutavan ero voi olla merkittävä. Suuri osa niistä kestävyysongelmista, joihin olemme viimeisten vuosikymmenten aikana ajautuneet, nousevat siitä kulttuuriimme piintyneestä virhekäsityksestä, jossa luonnon ajatellaan olevan jotain sellaista, jonka me omistamme ja jonka ensisijainen merkitys nousee sen käyttöarvosta.

Se, että olemme törmänneet planeetan rajoihin, osoittaa tämän ajattelutavan virheellisyyden. Pitää paljon enemmän paikkansa, että ihmiskunta kuuluu luonnolle kuin että luonto kuuluu ihmiselle.

Helsinkiä tulee siksi jatkossakin kehittää monimuotoisena kaupunkina, josta löytyy sekä urbaani, tiivis, helposti liikuttava ja viihtyisä suuren kaupungin keskusta, mutta myös luonteeltaan erilaisia ja omalaatuisuutensa säilyttäviä asuinalueita, joilta löytyy myös luontoa ja tilaa. Uutta kaupunkia tulee rakentaa viisaasti luontoa säästäen.

Luontoa pystytään säästämään kun rakennetaan tiiviisti varsinkin sellaisille paikoille, jotka ovat jo aiemmin rakennettuja. Tätä toteutetaan esimerkiksi Kalasatamassa, Jätkäsaaressa ja Kruunuvuorenrannassa – kaikki entisiä satamia.

Luontoa säästetään myös kun rakennetaan tehokkaammin hyvin liikenneyhteyksien varrelle ja varsinkin niiden solmukohtiin. Esimerkiksi kun rakennetaan uusia raitiovaunureittejä, on hyvien liikenneyhteyksien varrelle ja varsinkin niiden solmukohtiin luontevaa rakentaa myös enemmän asutusta, jolloin luontoa säästyy varmemmin muualla.

Tässä kaupunkiluonnon ja kaupunginosien luonteen kunnioittamisessa ei valitettavasti aina ole Helsingissä onnistuttu. Tavoitteet ovat olleet hyviä, mutta toteutus on toisinaan ollut tuottanut pettymyksiä, eivätkä paikalliset näkökohdat aina vaikuta tulleen riittävästi huomioon otetuiksi. Kaupungin kehityksessä tuleekin entistä voimakkaammin voimistaa myös paikallista lähidemokratiaa ja ottaa entistä paremmin myös kotiseutuihinsa sitoutuneiden ja niistä huolta pitävien ihmisten näkemykset.

(Otsikon ilmakuva: Lauri Rotko / Helsingin kaupungin mediapankki)

Valtiovarainministeriö julkaisi eilen synkäksi kutsutun raportin Suomen talouden haasteista. Raportti pyrkii tunnistamaan niitä syitä, jotka johtavat Suomessa muihin Pohjoismaihin verrattuna hitaaseen tuottavuuskasvuun ja alhaiseen työllisyyteen, ja pyrkii miettimään mitä voivat olla ne politiikkatoimet, joilla näihin voitaisiin vaikuttaa.

Ei ole epäilystäkään, etteikö raportin takana olisi kovaa talousosaamista, ja erityisesti siitä syystä hämmästyttää enemmän se, mitä raportissa ei ole, kuin se mitä siinä on. Raportissa nimittäin ei mainita sanallakaan esimerkiksi ilmastonmuutosta, biodiversiteettiä tai luontokatoa.

Kun raportin otsikkona on "Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa -- lähtökohdat, suunnat ja ratkaisut", olettaisi että tällaisen raportin lähtökohtana vuonna 2021 olisivat ne asiat, jotka ylipäätään mahdollistavat talouden kaltaisten inhimillisten järjestelmien olemassaolon -- siis planeetan elossapitojärjestelmät, ja niiden kriiittiset rajat. Ilmastonmuutoksen torjunta on myös merkittävä globaali megatrendi, siis vahvasti myös sellainen suunta, joka Suomen talouden tulevaisuutta tarkastellessa olisi keskeisenä otettava huomioon.

Twitterissä esittämiensä kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että raportin ensimmäisenä kirjoittajana mainittu finanssineuvos Markku Stenborg ei edes ajattele tämän olevan minkäänlainen ongelma.

Ilmasto ja muut planetaariset elossapitojärjestelmät eivät ole vain yksi mahdollisesti sivuutettava asia muiden joukossa, vaan se perusta, jonka varassa talous ja muut inhimilliset järjestelmät toimivat. Ne eivät ole erilliskysymys tai ulkoisvaikutus, vaan edellytyksenä kaikelle taloudelliselle toiminnalle. Pitkään ne sivuutettiin täysin, osin koska planetaaristen järjestelmän rajoja ei oltu vielä ylitetty, osin koska asiaa ei ymmärretty, mutta oikestaan jo 1970-luvulta lähtien on tiedetty, ettei taloutta voida tosiasiassa tarkastella irrallisena koko planeetan ja paikallisten ekosysteemien kokonaisuudesta.

Suuressa osassa taloustiedettä tätä ei pitkään haluttu ottaa huomioon, mutta tilanne onneksi on muuttunut. Suomen valtiovarainministeriön raporttia onkin mielenkiintoista verrata juuri viime viikolla Britannian valtiovarainministeriön julkaisemaan. Siinä missä suomalainen raportti sivuuttaa ilmaston ja ekosysteemien merkityksen täysin, Britannian raportti asettaa ne keskiöön.

Ongelman juuri on pitkälti siinä kohtuuttoman suuressa roolissa, jonka bruttokansantuote ja varsinkin sen kasvu on saanut yhtenä keskeisenä yhteiskunnallisena mittarina. Brittien raporttikin tunnistaa ja tunnustaa tämän ongelman, ja kehottaa valtioita kehittämään taloudelle parempia mittareita.

Tarvitsemme moniulotteisempia mittareita, jotka mittaavat sekä hyvinvointitavoitteiden saavuttamista, että toiminnan mahtumista sekä paikallisiin että planetaarisiin rajoihin. Brittiläisen ekonomistin Kate Raworthin kehittämä erittäin selkeä ja havainnollinen "donitsitalouden" malli näyttää nyt olevan nousemassa juuri tällaiseksi, monin paikoin käyttöön otettavaksi pelkkää bruttokansantuotetta monipuolisemmaksi mittariksi. Esimerkiksi Amsterdam on viime vuonna ottanut donitsimallin käyttöönsä asettaessaan tavoitteita kaupungin taloudelle, hyvinvoinnille, kestävyydelle ja globaalille vaikuttavuudelle.

Donitsimalli ei tietenkään yksin korvaa sen kaltaista makrotaloudellista tarkastelua, kuin mitä Valtiovarainministeriön raportti edustaa, mutta se asettaa tavoitteet realistisemmin ja tasapainoisemmin: yksiulotteisen bruttokansantuotteen kasvun tavoittelun sijaan tavoitellaan konkreettisia hyvinvointitavoitteita, jotka toteutuvat tutkimukseen perustuvissa planetaarisissa rajoissa.

Pari päivää sitten julkaistusta ja paljon mediahuomiota herättäneestä Britannian valtiovarainministeriön tilaamasta Dasguptan raportista biodiversiteetin merkityksestä povataan eräänlaista käännekohtaa siinä, millä tavalla ympäristö otetaan huomioon taloutta tarkastellessa.

Monisatasivuinen raportti -- jonka pääasiat esimerkiksi Sitra on tiivistänyt mainiosti -- nostaa esille olennaisen tärkeitä asioita ja edustaa merkittävää luonnon taloudellisen tarkastelutavan muutosta, ja siksi sen julkaisu ja saavuttama huomio on erinomainen uutinen. Silti siihen liittyy myös eräs mahdollinen ongelma: sen tapa esittää luonto varallisuutena, eikä elämän ylläpidon kannalta välttämättömänä ja itseisarvoisena, on ongelmallinen, jos se nousee ainoaksi tai vallitsevaksi tavaksi jolla luonnon merkitystä tarkastellaan.

Talous on osa luontoa

On hienoa, miten raportti korostaa sitä kuinka olennaisella tavalla olemme osa luontoa ja miten olemassaolomme on täysin riippuvaista planeetan eri järjestelmien anteliaisuudesta:

Olemme osa luontoa, emme siitä erillisiä. Olemme riippuvaisia siitä, että luonto tarjoaa meille ruokaa, vettä ja suojaa; säätelee ilmastoa ja tauteja; ylläpitää ravinteiden kiertoa ja hapen tuotantoa; tarjoaa meille henkistä täyttymystä ja mahdollisuuksia virkistäytymiseen ja toipumiseen, mikä taas voi parantaa terveyttämme ja hyvinvointiamme. Käytämme planeettaa nieluna jätteillemme, kuten hiilidioksidille, muoville ja muille jätteille, myös saasteille.

Dasguptan raportti esittää ensimmäistä kertaa tällä perusteellisuuden tasolla luonnon monimuotoisuuden arvon koko inhimilliselle taloudelle, ja myös ilmaisee selkeästi asian, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvyys: että talous ei ole jotain luonnosta riippumatonta, vaan se toimii luonnon sisällä ja sen ehdoilla. Hyvin usein ajattelussamme ihminen on mielletty joksikin luonnosta irralliseksi, mutta raportti haluaa kääntää ajattelumme toiseksi: ihminen on osa luontoa.

Yhtä lailla tärkeä on raportin viesti siitä, että nyt laajasti käytetty bruttokansantuote on onneton mittari talouden tilan mittaamiseen. Bruttokansantuote mittaa taloudellista aktiviteettia, mutta se ei mittaa hyvinvointia eikä ota mitenkään huomioon sitä, jos bruttokansantuotteen kasvu itse asiassa johtaakin varallisuutemme vähenemiseen. Dasgupta liittyy siis kasvavaan joukkoon taloustietelijöitä, jotka vaativat yhteiskuntia käyttämään bruttokansantuotetta parempia mittareita taloutensa ja hyvinvointinsa mittaamiseen.

Taloudellisen tarkastelun lähtökohtana normaalisti on ollut sulkea luonto usein käytännössä kokonaan tarkastelunsa ulkopuolelle. Luonto on ollut raaka-aineiden lähde, mutta taloudellisen toiminnan seuraukset ympäristölle on yleensä jätetty pois tarkastelusta "ulkoisvaikutuksina" -- ne on siis ikäänkuin jätetty jonkun muun ongelmaksi. Raportti kuitenkin selkeästi esittää, että vaikka tuotettu pääoma on koko ajan kasvanut, globaali "luonnonpääoma" on kutistunut. Vuosien 1992 ja 2014 välillä tuotettu pääoma kaksinkertaistui ja inhimillinen pääoma lisääntyi 13%, mutta samalla luonnonpääoma väheni melkein 40%. Toimintamme siis syö koko ajan taloudellisen toimintamme perusteita, eikä tällainen voi enää jatkua. Luonnonpääoma on jatkossa otettava aina huomioon.

Jos ajatellaan taloustiedettä tieteenalana ja politiikkatoimia keskeisellä tavalla ohjaavana työkaluna, on korkea aika sille, että luonnonpääoma otetaan raportin tavoin osaksi taloudellista tarkastelua. Raportti sisältää paljon erilaisia ehdotuksia siitä, miten luontokatoon liittyvät asiat voidaan ottaa huomioon taloudellisessa tarkastelussa ja myös millaisilla välineillä luontokatoa voidaan torjua.

Talouden näkökulmien rinnalle tarvitaan arvonäkökulmia

Luonto on varallisuutta, aivan kuten tuotettu pääoma (tiet, talot ja tehtaat) ja inhmillinen pääoma (terveys, tieto ja taidot) ovat varallisuutta.

Raportin ajatukseen tarkastella luontoa varallisuutena liittyy kuitenkin myös merkittävä ongelma.

Kun luontoa tarkastellaan varallisuutena, sitä tarkastellaan jonain hyödynnettävissä, laskettavissa ja ehkä myös korvattavissa olevana, eikä itseisarvoisena, omaan olemassaoloonsa oikeutettuna tai ylipäänsä ihmislajin olemassaolon mahdollistavana asiana. Näkökulma on silloin yhä välineellinen ja ihmiskeskeinen, luonnon arvon sen tarjoamiin taloudellisesti merkityksellisiin palveluihin kaventava. Se on perusteltua ja luultavasti välttämätöntä taloustieteen metodisesta näkökulmasta, mutta yhteiskunnallisesti tasapainoiseksi näkökulmaksi se ei yksin ole riittävä.

Ensiksi, kun puhutaan ilmaston tai biodiversiteetin kaltaisista planeetan elossapitojärjestelmistä, on kyseenalaista, voidaanko niiden taloudellista arvoa kokonaisuutena mitenkään edes ilmaista numeroina. Planeetan luonnon kokonaisuuden arvo on ihmisten näkökulmasta ääretön, ihan samalla tavalla kuin vaikkapa painovoiman: ketään ei olisi pohtimassa luonnon arvoa ilman niitä. Ihminen ei ole luomakunnan herra, vaan sen onnekas osanen.

Toiseksi, luonnolla voidaan hyvällä syyllä sanoa olevan myös ihmisestä riippumaton itseisarvo. Ihmiset, eläimet ja muu luonto ovat kaikki osa samaa evoluution jatkumoa, ja voidaan ajatella että kokonaiset ekosysteemitkin ovat omalla tavallaan eläviä. Esimerkkejä tällaisesta ajattelutavan muutoksesta alkaa tulla, esimerkiksi Uudessa Seelannissa Te Ureweran kansallispuisto on jopa määritelty oikeushenkilöksi, joka juridisessa mielessä "omistaa itse itsensä".

Raportti ei onneksi täysin sivuuta näitäkään näkökulmia, vaan se toteaa luonnon olevan myös enemmän kuin vain taloudellinen hyödyke, ja sisältää kappaleen luonnon itseisarvosta ja puhuu jopa sen pyhyydestä. Raportissa keskustellaan myös siitä, tulisiko luontoa tarkastella myös jollain tasolla moraalisena subjektina.

Politiikalta tulee toivoa enemmän

Raportin luontoa, taloutta ja talouden rajoja koskevaan keskusteluun tuomien näkökohtien voi toivoa muuttavan politiikan painopisteitä, ja ohjaavan sekä paikallisia, kansallisia että kansainvälisiä toimijoita siihen, että luonnon monimuotoisuuden arvo ja sivilisaation olemassaolon kannalta ratkaiseva merkitys tullaan tulevina vuosina ottamaan paljon nykyistä voimakkaammin huomioon poliittisessa päätöksenteossa.

Jos Dasguptan raportin ehdottamat muutokset otetaan huomioon politiikassa, se on merkittävä askel eteenpäin, mutta politiikalta tulee kuitenkin toivoa vielä enemmän.

Yhteiskuntaa ei voi ohjata ilman taloudellisten näkökohtien huomioimista, mutta samalla täytyy pitää huolta siitä, että taloudellinen tarkastelu ei ole ainoa linssi, jonka kautta politiikkaa ohjataan ja yhteiskuntaa tarkastellaan. Koko maailmankuvamme perustuu ajatukselle täysin taloudellisista hyötynäkökohdista riippumattomista perustavanlaatuisista arvoista ja oikeuksista.

Ajattelutapa, jossa itseisarvoisia asioita, kuten luontoa tai ihmisiä, tarkastellaan ensisijaisesti niiden taloudellisten hyötyjen tai kustannusten kautta, on lähtökohtaisesti vaarallinen -- ja väärin. Politiikan tehtävänä onkin huolehtia siitä, että myös muut kuin vain välineelliset, hyödyntämisen ja tehokkuuden näkökulmista nousevat näkökohdat otetaan yhteiskuntaa ohjatessa huomioon.

Olen pitkään ollut mukana erilaisissa yhteiskunnallisissa verkostoissa, huudellut politiikan pelikentälle katsomoista, twiittaillut ja bloggaillut yhteiskunnallisista asioista, mutta lopulta myönnyin siihen, että politiikkaan pystyy parhaiten vaikuttamaan osallistumalla siihen itsekin.

Harkinta-aikani oli pitkä, politiikassa on myös paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät minua houkuttele. Silti kun politiikassa tehdään jatkuvasti tärkeitä, sekä konkreettisesti arkeen että pitkäjänteisesti tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, ja kun olen niitä päätöksiä ollut mielelläni kommentoimassa, miksi en olisi niitä mukana tekemässäkin?

Viime kädessä ratkaisuuni lähteä ehdolle vaikutti kolme eri asiaa.

Ensiksi, minua pyydettiin ja suostuteltiin. Kiitos pyytäjille, huomio on usein imartelevaa ja nyt se tehosi.

Toiseksi, 2020-luku on se aika, kun pitää tapahtuu suuria muutoksia, niin globaalisti kuin paikallisestikin. Helsingissä voimme olla ylpeitä ja tyytyväisiä siitä, että meillä on jo tehty suuria päätöksiä, joiden ansiosta olemme jo hyvää vauhtia matkalla kohti tärkeitä tavoitteita esimerkiksi hiilineutraaliuden suhteen. Esimerkiksi Hanasaaren hiilivoimalaitos suljetaan ja ruma hiilikasa hävitetään 2024 mennessä, ja Salmisaaren hiilivoimalan vuoro on muutama vuosi sen jälkeen. Helsingin on tarkoitus olla hiilineutraali vuonna 2035.

Vaikka olemme hyvässä vauhdissa, matkaa on vielä paljon siihen, että yhteiskunta todella palaa takaisin kestävälle tasolle, sillä kestävyysongelmakin on paljon moniulotteisempi kuin usein tulemme ajatelleeksi. Poliittisesti tärkeintä on huolehtia siitä, että yhteiskuntamme ja toimintomme jatkavat kehittymistää kohti kestävyyttä, samalla kun huolehdimme siitä, että hyvinvointimme lisääntyy ja elämä kaupungissa on helppoa.

Ei ole mitään syytä miksei kestävämpi elämä olisi myös kaikella tavalla parempaa, oikeastaan uskon siihen että tämä välttämätön kestävyysmuutos tarjoaa meille poikkeuksellisen mahdollisuuden sille, että samalla tarkastelemme arvojamme ja rukkaamme yhteiskunnallisia tavoitteita sellaisiksi, että ne palvelevat ennen kaikkea ihmisten tarvetta elää merkityksellistä elämää.

Kolmas asia on se, että Helsinki on monella muullakin tavalla muutoksessa. Asun itse Laajasalossa, joka on yksi Helsingin voimakkaasti kehittyvistä alueista Helsingissä, ja haluan olla huolehtimassa siitä, että päätöksenteko niin sitä kuin muitakin alueita koskien tapahtuu tavalla, joka huomioi Helsingin erilaisten alueiden ominaispiirteet. Esimerkiksi kotikaupunginosani Laajasalo on alue, jonka monet ovat valinneet asuinalueekseen juuri siksi, että täällä luonto on olennainen osa kaupunkia, eikä vain erillinen virkistysalue, johon mennään erikseen käymään. Kun kaupunki joka tapauksessa kasvaa ja kasvu vaatii uutta rakentamista, on tärkeää huolehtia siitä, että elinympäristöt eivät muutu tunnistamattomiksi ja että esimerkiksi juuri luontoa ei tarpeettomasti uhrata uusille kerrosneliöille.

Tänä vuonna koronatilanne aiheuttaa ihan uusia haasteita, joista monet realisoituvat vasta tämän vuoden kuluessa. Se, että kaupungin talous saa tästä kovia iskuja ei saa tarkoittaa sitä, että niitä iskuja kohtuuttomasti välitetään varsinkaan esimerkiksi lapsille ja nuorille, tai että kaupungissa ei kohta enää ole baareja, ravintoloita, konserttisaleja tai klubeja. Valmiita ratkaisuja ei kaikkeen ole, ja se varmasti tekee päätöksenteosta seuraavina vuosina haastavaa.

Vaalit pidetään – jos korona suo – 18.4. Tämän vaalikampanjan aikana ei paljon teltoilla ja toreilla seisoskella, mutta verkossa sitäkin enemmän. Minuun saa oikein mielellään olla yhteydessä.

On ihan ymmärrettävää, että kun joku puhuu vahvoin sanankääntein kriittisesti lihasta ravintona tai eläinten teollisesta kasvattamisesta, vastaanottajien reaktiot ovat voimakkaita. Ei ollut siksi yhtään yllättävää, että reaktiot olivat kovia myös kun pappi Kari Kuula kutsui kolumnissaan eläinten teollista käyttöä jopa saatanalliseksi. Moni eläintuotannon kanssa tekemisissä oleva ilmaisi loukkaantuneensa, uhkasi erota kirkosta, ja Kuula myöhemmin pahoittelikin sanavalintojaan.

Eläinravinto on niin keskeinen osa ravintotottumuksiamme ja eläintuotanto on niin keskeinen osa maatalouttamme, että vahvasti kriittinen suhtautuminen siihen tuntuu monista – tai kenties jopa useimmista – henkilökohtaisesti loukkaavalta. Arkipäiväisen asian kutsuminen vahvimmalla tavalla pahaksi ja vääräksi loukkaa. Kenties suomalaisille asia on vielä monia muita kansoja henkilökohtaisempi: elämä täällä kylmässä pohjolassa ei yksinkertaisesti olisi menneinä vuosisatoina ollut mahdollista ilman eläinravintoa. Se näkyy jopa geeneissämme: toisin kuin esimerkiksi välimerellisillä kansoilla, meillä aikuisetkin pystyvät käyttämään maitoa ja sen sisältämää laktoosia ravinnossaan – pitkälti siitä johtuu maidon poikkeuksellinen asema suomalaisessa ravintokulttuurissa.

Silti on niin, että eläinravintoa ja eläinten teollista tuotantoa ihmisruuaksi alkaa koko ajan olla vaikeampi perustella.

Ensiksi, olemme vasta hiljalleen alkaneet tiedostaa, että eläimet todella ovat ihan samalla tietoisuuden, kokemuksen ja kärsimyksen jatkumolla ihmisten kanssa. Vaikka ihmiset ovat aina luoneet läheisiä suhteita lemmikkieläimiinsä, olemme silti kyseenalaistaneet sitä, kokevatko eläimet todella kipua, pelkoa tai ahdistusta joutuessaan kaltoin kohdelluksi tai eläessään olosuhteissa jotka eivät ollenkaan vastaa lajityypillisiä tarpeita.

Eläinten ideologisella esineellistämisellä on pitkä historia, siihen – kuten moneen muuhunkin asiaan – vaikutti voimakkaasti koko länsimaisen maailmankuvan pohjalla vaikuttava Descartesin dualismi, jyrkkä jako aineettomaan mieleen ja fyysiseen ruumiseen. Descartesille vain ihmisillä oli sielu, eläimet sen sijaan ovat mekaanisia koneita ja niiden kivunilmaukset vain automaattisia refleksejä, joiden takana Descartesin mukaan ei ole tuntevaa olentoa. Descartesin näkemyksestä tuli tieteen valtavirtaa, ja vasta aivan viime vuosikymmeninä siitä juontuvaa välinpitämätöntä suhtautumista eläinten kärsimykseen on alettu ymmärtää kyseenalaistaa.

Tietenkin eläinten esineellistävällä kohtelulla on myös aste-eroja. Eläinten kohtelu suomalaisella maatilalla on merkittävästi säädellympää kuin monessa muussa maassa, ja meillä myös tuotantoeläinten hyvinvointi on asia, johon kiinnitetään aktiivisesti huomiota. Suomalaisen eläintenhoidon suhteellinen paremmuus ei silti poista periaatteellista kysymystä: onko ylipäätään oikein pakottaa tuntevia eläviä olentoja olosuhteisiin, jota ne eivät lajityypillisesti itse valitsisi ja jotka tuottavat niille kärsimystä? Esimerkiksi siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin kolmivuotiaat lapset.

Vaikka kylmässä pohjolassa oli aiemmin hengissä pysymiseksi välttämätöntä syödä lihaa ja käyttää laajasti myös eläinten omille lapsilleen tuottamaa maitoa, niin enää näin ei ole. Pystymme ja osaamme tasapainoisen ruokavalion rakentamisen myös ilman eläinperäisiä tuotteita. Eläinten teollinen kasvattaminen ihmisten ravinnoksi ei olisi enää välttämätöntä, ja kun tiedämme sen aiheuttavan kärsimystä, eikö olisi moraalisesti oikein että pyrkisimme käytössämme olevilla keinoilla vähentämään sitä?

Toinen olennainen asia eläinten ravintokäyttöön liittyy ilmastoon ja laajemmin planeetan pahasti horjuneeseen ekologiseen tasapainoon. Neljännes maailman kasvihunekaasupäästöistä  syntyy ruuantuotannosta ja yli 60% ruuantuotannon päästöistöä syntyy lihantuotannosta. Eläinperäisen ruuan päästöt ovat jopa 10-50 kertaa suuremmat kuin kasviperäisen. Suomessa toki lihantuotannon päästöt ovat suhteessa alhaisemmat kuin monessa muussa maassa, mutta silti täälläkin ne ovat absoluuttisesti korkeita muihin ravinnonlähteisiin verrattuna. Viidennes keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä tulee ravinnosta, ja neljä viidesosaa suomalaisen ruokaan liittyvistä päästöistä tulee lihasta, munista ja maitotuotteista.

Näitä on varmasti hyvä katsoa ihan taulukkoina, sillä numerot eivät valehtele.

(Lähde: https://www.sitra.fi/artikkelit/keskivertosuomalaisen-hiilijalanjalki/)

Vaikka välillä asia halutaankin niin esittää, niin keskustelussa ravinnon eläin- tai kasvipainotteisuudesta ei ole kyse makutottumuksista tai identiteeteistä, vaan siitä, että nykyinen ravintotuotanto ja -kulutus ei ole kestävästi toteutettu. Yksinkertaisesti näin emme voi jatkaa, tai menetämme planeettamme.

Kolmas tähän liittyvä asia on toki vielä terveys. Ruokaviraston suositus punaisen lihan määrälle ruokavaliossa on n. 500 grammaa lihaa viikossa, mutta suomalaiset syövät lihaa keskimäärin monikertaisesti tätä enemmän. Punaisen lihan syömisellä on yhteys erityisesti moniin voimakkaasti yleistyneisiin suolistosyöpiin. Lihan kulutuksen vähentämisestä on myös henkilökohtaisia terveydellisiä hyötyjä.

On varmaankin ihan selvää, että tämän lisääntyneen ymmärryksemme seurauksena olemme nyt matkalla tulevaisuuteen, jossa eläinperäistä ravintoa kulutetaan ja tuotetaan huomattavasti nykyistä vähemmän. Kokonaan siitä tuskin tullaan luopumaan ja myös lihakarjaa on ainakin pienimuotoisemmin mahdollista kasvattaa ekologisesti kestävällä ja eläinten hyvinvointia tukevalla tavalla, mutta lihan merkitys ravintosuosituksissa tulee vähentymään, lihaeläinten teollisen tuotannon mittakaava tulee laskemaan ja elävien eläinten tuottamaa lihaa tullaan korvaamaan paitsi uusilla kasviproteiineilla, myös keinolihalla. Eläintuotantoon liittyvää keskustelua ei siksi kannattaisi torjua, vaan ennemmin pyrkiä osallistumaan keskusteluun, jossa mietitään tietä toiselta näyttävään tulevaisuuteen.

Miten sitten pitäisi suhtautua niihin puheenvuoroihin, joissa tuodaan esille moraalisella tavalla kriittisiä näkökulmia lihan kulutukseen ja tuotantoon? Auttaisiko perinteinen kristillinen käsitteistö, kuten alussa mainitussa kolumnissa? Jos ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyisen kaltainen teollinen lihantuotanto ei ole oikein, voimme ehkä ajatella, että lihantuotanto on kuin vähän perisynti – olemme syntyneet sellaiseen ruoka- ja talousjärjestelmään, jossa useinkaan emme yksinkertaisesti voi välttää eläimiä ravinnonlähteenä. Siksi meidän on syytä olla itseämme ja muita kohtaan armollisia: eläinten hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun perisynti on jotain sellaista, josta irti pääseminen ei tapahdu hetkessä, eikä se ole vain yksilöiden valinnasta kiinni.  Vaikka näin on, tämä ei tarkoita sitä, etteikö silti pitäisi pyrkiä vähentämään lihan kulutusta ja tuotantoa, ja sen myötä vähitellen pääsemään kohti sellaista maailmaa, jossa vapaudumme tämän tarpeetonta kärsimystä ja ekologista tuhoa tuottavan perisynnin kahleista.

Globaaliksi puheenaiheeksi nousseella Rutger Bregmanin Hyvän historialla näyttää olevan moniin samankaltainen maailmankuvaa muokkaava vaikutus kuin oli esimerkiksi esimerkiksi Yuval Noah Hararin Sapiens- ja Homo Deus -kirjojen lukemisella. Bregmanin kirjan pääviesti viesti on pohjimmiltaan yksinkertainen: se ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmiset ovat itsekkäitä ja vain omaa etuaan optimoivia laskelmoijia, on väärä, ja perustuu paitsi väärille ennakko-oletuksille, myös tarkoitushakuiselle tutkimuksille, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Pureutumalla monien sosiaalipsykologisen tutkimusten klassikoiden taustaan ja tarkempaan historiaan Bregman osoittaa esimerkiksi niin Zimbardon vankilakokeen kuin Milgramin tottelevaisuuskokeen kuuluisat ja viimeisten vuosikymmenten ihmiskuvaa määrittäneiden tutkimusten tuloksista vedetyt johtopäätökset vääriksi.

Zimbardon vankilakokeenhan piti osoittaa se, että ihminen on pohjimmiltaan toista alistava peto, mutta arkistot paljastavat vanginvartijoiden raa'an käytöksen olleen pitkälti ennalta suunniteltua ja käytännössä Zimbardon manipulaation tulosta. Milgramin tottelevaisuuskokeen taas piti osoittaa, kuinka sokeasti ihmiset alistuvat auktoriteetille, mutta lähemmin tarkasteltuna käy ilmi, että useimmat koehenkilöt eivät oikeasti uskoneet olevansa tilanteessa, jossa antavat toisille ihmisille kuolettavia sähköiskuja.

Entä eivätkö sodat sitten osoita ihmisen olevan pohjimmiltaan verenhimoinen ja paha? Bregmanin mukaan historiallinen aineisto osoittaa, että esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa useimmat sotilaat ampuivat tahallaan ohitse. Useimmat ihmiset kieltäytyvät vahingoittamasta toista, ja siksi sotateollisuus on täytynyt tehdä tappamisesta aina vain etäännytetympää. Koska ihminen ei mielellään tapa toista ihmiseksi tunnistamaansa ihmistä, Yhdysvaltain armeijakin tekee usein tänä päivänä iskujaan toiselta puolelta maailmaa ohjatuilla droneilla.

Bregmanin oma viesti kääntää vallitsevan kyynisen ihmiskuvan päälaelleen: ihmisen menestys lajien joukossa perustuu juuri kiltteydelle, sille että ihminen on kehittynyt sosiaaliseksi eläimeksi, jonka menestys pohjautuu kykyyn tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja toimia myös yhteiseksi hyväksi.

Bregmanin mukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan itsekäs, korruptoitunut ja paha, vaikka niin on meille usein uskoteltukin. Hyvyys ja ystävällisyys on meille luontaista, oman edun tavoittelu, itsekkyys ja raakuus toisia kohtaan sen sijaan on jotain, joka ei tule ihmiseltä luonnostaan vaan vaatii perusteiksiin esimerkiksi toisia ihmisiä alentavia ideologioita, tai sellaisia kertomuksia ja uskomuksia kaikkien ihmisen luontaisesta itsekkyydestä, kuin mille varsinkin taloudellinen ajattelu usein perustuu.

Homo Sapiens on oikeastaan Homo Puppy, ystävälliseksi ja yhteistyökykyiseksi ja lapsenomaisia piirteitä säilyttäväksi kehittynyt ihmisapina, joka ei voittanut muita ihmisapinoita niinkään älykkyydellään, vaan ennemmin hyvyydellään ja yhteistyökyvyllään.

Jos kerran näin on, mistä on sitten saanut alkunsa kyyninen ihmiskuva, johon olemme koko ikämme uskoneet? Bregman johtaa vinoutuneen ihmiskuvan juuret pitkälti valistusajan ajattelijoiden synkkään ihmiskäsitykseen. "Meidän on otaksuttava, että jokainen ihminen on petturi eikä hänellä ole koko toiminnasaan muuta tavoitetta kuin oman etunsa ajaminen", tiivisti David Hume ajattelunsa, ja pitkälti samalle olettamukselle pohjatui kaikkien seuraavien vuosisatojen yhteiskuntafilosofinen ajattelu.

Ajatuksella turmeltuneesta ihmisluonnosta on tietenkin tätäkin pidempi historia, onhan ajatus perisynnistä kristillisen ihmiskuvan ytimessä. "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäni minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.", kirjoitti apostoli Paavali. Kristillisessä perinteessä ahneuden ja ylpeyden kaltaisia syntejä on kuitenkin pidetty vältettävinä ja paheksuttavina asioina, ajatus ahneuden tarpeellisuudesta tai jopa hyveellisyydestä syntyi vasta kun taloustieteen tarkastelutavasta tuli yhteiskunnallisesti hallitseva, ja ihmisen toimintaa ryhdyttiin selittämään oman edun maksimoinnin tavoittelulla.

Jos Bregman on kirjassaan oikeassa, ihmisen turmeltuneessa luonnossa ei olekaan kysymys mistään olemuksellisesta, vaan uskomuksista. Toimimme itsekkäästi ennen kaikkea koska uskomme sellaisen kuuluvan olemuksellisesti ihmisluontoon, ei siksi että ihmisluontomme siihen pakottaisi.

Bregman kertoo kirjassaan tosielämän kärpästen herrasta, löytämästään vanhasta uutisesta poikajoukosta, joka aivan samoin kuin William Goldingin menestyskirjassa haaksirikkoutui pitkäksi aikaa autiolle saarelle ja joutui hengissä pysyäkseen organisoitumaan ja rakentamaan autiolle saarelleen alkeellisen yhteiskunnan. Kuitenkin toisin kuin Goldingin mielikuvituksessa, tosielämän kärpästen herran yhteiskuntaa ei sävyttänyt raakuus, fasismi ja sadismi, vaan hyväntahtoinen luottamus ja yhteistyö. Luonnontilassa ihmisyhteisöjä ei näytäkään uhkaavan väkivaltainen kaaos ja vahvimpien tyrannia.

Bregmanin kirjan viesti onkin pohjimmiltaan viesti siitä, miten merkittävästi siihen miten muiden ihmisten kanssa toimimme ja minkälaista yhteiskuntaa rakennamme vaikuttavat erilaiset uskomukset. Jos uskomme sellaiseen yhteiskunnallinen narratiiviin, jonka pohjalla on ajatus itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta ihmisen perusluonteena, ja siitä seuraava kaikkien sota kaikkia vastaan, saamme lopputuloksena epäluuloisen yhteiskunnan, jossa itsekkyyttä ei pidetä paheena, vain yksinomaan rationaalisena käytöksenä. Jos sen sijaan uskomme Bregmanin vaihtoehtoiseen kertomukseen ihmisen pohjimmiltaan hyvästä ja altruistisesta perusluonteesta, meidän on helpompi rakentaa luottamukseen perustuen tasavertaisempia ja sen myötä myös onnellisempia yhteiskuntia. Kertomuksilla on suuri voima.

Maailmaa riivaavat ekologiset katastrofit ja eriarvoisuuden ja osattomuuden aiheuttamat kriisit osin juuri siksi, että yhteiskunnissamme on kerrottu tarinoita, jotka ovat saaneet meitä uskomaan muun muassa että meidän kuuluu tavoitella ensisijaisesti omaa etuamme, että tuotannon ja kulutuksen on välttämätöntä loputtomasti kasvaa, ja että ihminen ja luonto ovat jotain jyrkästi toisistaan eroavaa. Tällaiset käsitykset ovat siinä määrin syvällä jaetussa ymmärryksessämme, että normaalisti emme välttämättä osaa niitä edes kyseenalaistaa.

Siksi onkin alettu puhumaan paljon siitä, että tarvitsemme yhteiskuntamme kehitystä ohjaamaan toisenlaisia tarinoita: sellaisia, jotka saavat meidän luottamaan toisiimme ja ymmärtämään yhteistyön ja tasavertaisuuden arvon; sellaisia, joiden kautta ymmärrämme materiaalisen kulutuksen kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden loputtoman kiihtymisen olevan oikeasti ristiriidassa tavoittelemamme paremman elämän ja onnellisuuden kanssa; ja myös sellaisia, joiden kautta ymmärrämme, että inhimillisen sivilisaation olemassaolo on täysin riippuvainen niistä ympäröivän planeetan olosuhteista, joissa se on tänne syntynyt.

Antti Herlin esitti Helsingin Sanomissa kysymyksen, jonka pelkkä lausuminen olisi ollut vielä jokin aika sitten niin hereettistä, että sen esittäjä olisi sysätty haihattelijana yhteiskunnallisten keskustelijoiden marginaaliin.

"Miksi edes kannattaa pitää yllä talouskasvua, jos emme pysty pitämään planeettaa elinkelpoisena?"

Antti Herlin on kuitenkin Koneen pääomistaja ja Suomen rikkain mies. Upporikaskin voi olla umpihölmö, mutta maailma on nopeasti muuttunut siten, ettei Herlinin talouskasvun pakon kyseenalaistavaa kysymystä voi enää sivuuttaa heikkomielisenä haihatteluna, vaan se tunnistetaan nyt kaikista keskeisimmäksi talouteen liittyväksi kysymykseksi: jos jatkaminen nykyisellä talouden mallilla johtaa planeetan muuttumiseen elinkelvottomaksi, mitä ihmeen järkeä on koko mallissa?

Käsillä on klassinen "keisarilla ei ole vaatteita" -tilanne. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä ja sen asettaminen talouteen liittyvien toimien perimmäiseksi tavoitteeksi on ollut niin vahva ja kyseenalaistamaton dogmi, että nekin puolueet, jotka ovat ajaneet voimakkaampia elinympäristön suojelemiseen tähtääviä toimia, ovat perustelleet toimia viime kädessä talouskasvun turvaamisella. Herlinin kysymys kuitenkin osoittaa, että talouskasvupakon dogmi on nyt murtumassa, ja alamme selvemmin tiedostaa, että ihminen ei ole olemassa taloutta varten, vaan talous, ja myös sen mahdollinen kasvu, on vain väline, jota käytämme saavuttaaksemme syvempiä hyvään, kestävään, jatkuvaan ja oikeudenmukaiseen elämään tähtääviä päämääriämme.

Sen pitää olla koira, joka heiluttaa häntää, eikä häntä joka heiluttaa koiraa.

Miksi kirjoitan tästä evl.fi -osoitteessa sijaitsevassa blogissa? Siksi, että tämä talousajattelussamme ilmennyt sitkeä dogmaattisuus paljastaa jotain ihmisille luontaisesta tavasta ajatella. Kuvittelemme usein ajattelevamme objektiivisesti, mutta ajattelumme perustuu usein kyseenalaistamattomille uskomuksille. Ihminen pyrkii hahmottamaan ja hallitsemaan maailmaa tavoilla, jotka muodostavat uskomusjärjestelmiä, ja näiden uskomusjärjestelmien perususkomukset ovat hyvin sitkeässä.

Kun varsinaisten eksplisiittisten uskontojen merkitys on länsimaissa vähentynyt, niitä ovat usein korvanneet erilaiset implisiittiset uskonnot: uskomusjärjestelmät, jotka eivät varsinaisesti ole uskontoja, mutta jotka niitä analysoitaessa asettuvat hyvin helposti uskonnon kategorioihin. Tällainen uskomusjärjestelmä on esimerkiksi länsimaita kansanuskona dominoiva konsumerismi, jossa erilaisten tuotteiden ja palveluiden kuluttaminen näyttäytyy ihmiselämän perimmäisenä tarkoituksena. Kukaan ei tietenkään julkisesti tunnustaudu "konsumeristiksi", mutta moni silti käytännössä toteuttaa konsumeristisia tavoitteita -- tavoitellen kulutusten ja kokemusten kautta jotain tarkemmin määrittelemätöntä transsendenssia, joka kuitenkin koko ajan pakenee kauemmaksi kulutususkonnon luodessa jatkuvasti uusia tavoiteltavia kulutustarpeita.

Yhtä lailla implisiittisiksi uskonnoiksi voi nähdä talouskasvua välttämättömänä pitävän aiemman valtavirtataloustieteen (kuten Robert H. Nelson on hienosti sen kuvannut) tai amerikkalaisen nationalistisen "Shining City"-kultin, kuten Jared Yates Sexton trumpilaisuuden takana olevaa maailmankuvaa kuvaa.

Kun uskonnollisen kaltainen ajattelu on ihmismielelle niin luontaista, niin mikä sitten voi toimia vastalääkkeenä tällaisille vaarallisille ja pidemmällä perspektiivillä itsetuhoisille uskomusjärjestelmille? Yksi keskeinen kysymys on se, tarvitsevatko implisiittiset uskonnot vastalääkkeeksi eksplisiittistä? Eksplisiittisillä uskonnoilla en viittaa nyt yksinomaan tunnettuihin eksplikoituihin uskonnollisiin traditioihin, vaan vielä laajemmin ylipäätään sellaiseen metafyysis-filosofiseen ajatteluun, jossa ajatusten ja periaatteiden kosmologiset ja eettiset taustaoletukset ja kaikkien pyrkimysten merkitys ja päämäärä on pohdittuna ja eksplikoituina. Ajattelu on tietoisesti pyritty viemään loppuun saakka, molemmista päistä.

Tällaisen pohditun kosmologis-eettisen pohdinnan perustalla myös perinteiset uskonnolliset traditiot asettuvat ymmärrettävimmiksi, ja niihin sitoutunut vuosituhantinen viisaus aukeaa ihan eri tavalla kuin sillä tavalla irrallisena kuten niitä usein käsitellään. Teologisesta ajattelusta itseäni puhuttelee eniten juuri sellainen, joka lähtee liikkeelle maailman tilanteesta ja siitä mitä se paljastaa elämän, maailman ja olemassaolon perimmäisestä luonteesta, ja lähtee avaamaan siihen uusia näkökulmia oman ajatteluperinteensä pohjalta. Näin nähdäkseni toimii esimerkiksi Paavi Franciscus viisi vuotta sitten julkaistussa ilmastonmuutosta käsittelevässä ja integraalisen ekologian käsitettä kehittelevässä Laudato Si-kirjoituksessaan. Kuvaavaa on, että kun Laudato Si-kirjoituksen viisivuotispäivää hetki sitten juhlittiin, juhlaviikon slogan oli pohjimmiltaan metafyysinen ja systeemiteoreettinen: "Everything is connected".

Jos uskonnollinen tai uskonnollisen kaltainen ajattelu on todella ihmiselle tai ainakin ihmisyhteisöille niin luontaista, ettei siltä voida välttyä, olisiko kenties parempi, että pyrkisimme tietoisesti miettimään sitä mikä on uskontomme tai "uskontomme", ja miten sen perustelemme, kuin teeskennellä sellaista riippumatonta objektiivisuutta, johon emme kenties yhteisötasolla pysty? Kun talouden paradigma on nyt myös muuttumassa, tarvitsemme joka tapauksessa paitsi toisenlaista talousajattelua, myös maailmankuvien perusteisiin menevää pohdintaa.

Juuri tällä hetkellä kolmannes koko planeetan asukkaista elää eristyksissä ja poikkeustilassa. Maailma on koronaepidemian myötä peruuttamattomasti muuttunut, eikä se palaa tämän jälkeen enää entiselleen. Vielä emme tiedä millainen on maailma kun korona on lopulta selätetty, mutta juuri siksi nyt on oikea aika miettiä sitä, millainen se voisi olla, kun lähes koko ihmiskunta on käynyt läpi yhteiskuntajärjestyksiä, turvallisuudentunteitamme ja elämäntapojamme ravistelleen eksistentiaalisen kriisin.

Samalla kun koronavirus on eksistentiaalinen uhka, sen voi myös ajatella avaavan uusia mahdollisuuksia paitsi konkreettisesti ravisuttamalla yhteiskuntien ja globaalien rakenteiden perusteita, myös auttamalla meitä tiedostamaan asioita, joita emme välttämättä ilman koronaa olisi tulleet kollektiivisesti tiedostaneeksi.

Ensiksi, sekä länsimainen kulutusvetoinen kulttuuri, että koko globaali talousjärjestelmä on perustunut tietynlaiselle ideologiselle individualismille, ajatukselle siitä että yksilöiden omien intressiensä perusteella tekemät valinnat ja yksilöt sinänsä ovat ontologisesti ensiarvoisia, siis että maailma rakentuu ennen kaikkea yksilöistä ja yhteisöt ovat jotain näiden vapaaehtoisesti muodostamaa.

Vaikka yksilönvapaus toivottavasti on yhä koronankin jälkeen keskeinen arvo, koronaepidemia osoittaa silti hyvin konkreettisesti sen, että lopulta ontologisesti ensisijainen asia ei olekaan yksilö, vaan yhteisö, tai pikemminkin yksilöiden, yhteisöjen ja koko ekosysteemin - viruksineen kaikkineen - muodostama organismi. Yksilön onnellisuus, turvallisuus ja hyvinvointi on täysin riippuvainen siitä, mitä tapahtuu yhteisön tasolla, ja jos yhteisö epäonnistuu turvallisten ja terveellisten olosuhteiden ylläpidosta, yksilön hyvinvoinnille ei välttämättä ole mitään edellytyksiä. Yksilölle niin arvokas vapaus on olemassa vain, kun yhteisö tarjoaa olosuhteet, jotka mahdollistavat vapauden.

Entä mikä on sitten se yhteisö, jonka hyvinvoinnista yksilö on riippuvainen? Korona kertoo meille, että se ei ole vain perhe tai kansallisvaltio, vaan koko planeetta. Se, mitä tapahtui kiinalaisella lihatorilla viime vuoden loppupuolella, vaikuttaa nyt rajulla tavalla jokaisessa maailman maassa. Planeettaa ei voi tarkastella yksin kokoelmana yksilöitä, ja vaikka kansallisvaltiot ovatkin nyt niitä, joilla on käsissään toimenpidevalta, nekin näyttäytyvät epidemian kannatla keinotekoisilta rakennelmilta.

Toiseksi koronan antamat opit eivät jää vain parempaan ymmärrykseen maailman verkottuneisuudesta, vaan se paljastaa meille jotain olennaista myös prioriteeteistamme. Kiitos koronan, huomaamme nyt, että huolimatta siitä että politiikan kieli ja rationaliteetti on jo vuosikymmeniä ollut vahvasti talousretoriikan hallitsema, laitamme silti tosi paikan tullen puoluekannasta riippumatta ihmisten elämän, terveyden ja hyvinvoinnin talouden edelle. Me todella olemme paraikaa tuhoamassa talouttamme pelastaaksemme ihmishenkiä, mutta samalla juuri nyt voimme tajuta, että se minkä käsitämme taloudeksi, on lopulta vain konstruktio.

Talous ei ole mitään todellista irrallaan ihmisistä ja heidän erilaisista vuorovaikutussuhteistaan. Talousjärjestelmässä ja sen mittareissa ilmenevän tuhon ei tarvitse merkitä vastaavaa tuhoa ihmisisten hyvinvoinnissa - jos vain niin haluamme.

Se, että kuitenkin laitamme yksilöiden hyvinvoinnin yhteisöllisten konstruktioiden edelle, osoittaa sen, että yhteisön ontologisen ensisijaisuuden ei tarvitse johtaa minkäänlaiseen kollektivismiin. Näiden kahden asian, yhteisön ensisijaisuuden ja yksilöiden hyvinvoinnin suojelemisen välillä vaikuttaa olevan niitä hyvällä tavalla tasapainottava jännite.

Kenties vielä kolmas asia, jonka koronasta voimme oppia, on että ongelmiin, uhkiin ja riskeihin pitää puuttua kun asiat vielä ovat hyvin. Siinä vaiheessa kun ongelmat todella realisoituvat, on jo liian myöhäistä. Kulttuurissamme liikkuu paljon sankaritarinoita yksilöistä, jotka ovat saavuttaneet suurta menestystä ottamalla henkilökohtaisia riskejä, mutta yhteiskuntia emme voi rakentaa eksistentiaalisen riskinoton varaan. Sen sijaan tästä eteenpäin meidän on rakennettava sekä yhteiskuntiimme, että koko globaaliin järjestelmään suuremmat turvamarginaalit, tehtävä ne resilienteiksi sekä odotettuja että odottamattomia riskejä vastaan.

Näitä ja muita tästä tilanteesta saamiamme oppeja tarvitsemme, kun koronakriisistä hiljalleen selvitessämme suuntaamme katseen kohti seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä odottavia haasteita, jotka ovat vielä koronaakin suurempia ja dramaattisempia.

Pystymme ratkaisemaan myös koko sivilisaation olemassaoloa uhkaavan globaalin kestävyyskriisin, kun samalla tavalla ymmärrämme, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja olemassaolo riippuu täysin koko planeetan hyvinvoinnista ja sen elämän ylläpitojärjestelmien toimivuudesta. Jos on niin, että talous vaikuttaa esteeltä kestävyskriisin ratkaisemiseksi, olemme ymmärtäneet sen väärin; se on vain väline, joka muodostuu ihmisistä ja vuorovaikutuksista. Ekosysteemin hyvinvoinnin suhteen emme voi ottaa riskejä, sillä jos riskeeraamme sen, riskeeraamme samalla itsemme.

Juuri nyt on vaikeaa olla optimisti. Amerikkalainen ystäväni kuvasi tuntemuksiaan Facebookissa ahdistukseksi ja suruksi, ja sai osakseen myötätuntoa ja vastakaikua eri puolilta maailmaa. Läntisessä maailmassa monilla tuntuu nyt vallitsevan ikävä tunne siitä, että paljon kaunista ja tärkeää on uhattuna, ehkä jopa katoamassa, ja se mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan on arvaamatonta ja tuskin mitään parempaa. Tähän saakka kehitys on omana elinaikanamme vienyt meitä yleensä vain eteenpäin: vapaampaan, huolettomampaan ja turvallisempaan maailmaan, mutta nyt kaikki tämä tuntuu olevan uhattuna. Tilanne on uusi, eikä kukaan oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Tulevaisuuden taakka tuntuu monella tavalla raskaalta. Maailma oli toki jo ennestään pahassa solmussa, mutta nyt niitä solmuja on tullut paljon lisää. Ei enää riitä, että keskitymme vain ilmastonmuutoksen voittamiseen – joka sekin usein tuntuu haasteena kohtuuttomalta – vaan meidän tulee samalla kiireisesti löytää jokin tapa elää sovussa keskenämme: niin omissa maissamme, kuin eri maiden ja kulttuurien välillä. Tunnelmat ovat nyt huonot ja historia osoittaa, että ihmiskunta kykenee myös kauheuksiin ja järjettömyyksiin.

Kuten monet muutkin, olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä oikein on kyse: miksi positiivisuus ja optimismi on nopeasti kadonnut ja niiden tilalle on noussut viha, epäluulo ja impulsiivisuus? Olen yrittänyt, mutta en ole löytänyt kuin langanpäitä, mutta niitä sitäkin enemmän: vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi, teknologian kehitys ja työpaikkoja uhkaava katoaminen, siirtolaisuus ja pakolaisuus, terrorismin pelko, tuloerojen jatkuva voimakas kasvu, politiikan uudistumiskyvyttömyys, talouden omalakisuus, politiikan ja hallinnon etääntyminen kansalaisista, maailman monimutkaistuminen, sosiaalisen median synnyttämät viestinnälliset kuplat, yhteiskuntien polarisaatio.

Jokaista näistä syistä voisi analysoida erillisenä, ja jokaiseen voisi lähteä etsimään irrallista ratkaisua, mutta se on loputon suo ja jotain pitäisi voida tehdä jo nyt.

Yhdellä tavalla maailma näyttää kuitenkin muuttuneen selkeämmäksi: kun vihaa puhkuva retoriikka julistaa maailmankuvaansa, jonka ytimessä on vahvemman oikeus, itsekkyys, omaisuuden ja kunnian kartuttaminen, myös sen vastakohta alkaa erottua kirkkaammin. Siinä tavoitteena on oikeudenmukaisuus, asenteena kohtuus, myötätunto – ja rakkaus.

Jos haluamme katkaista vihan kierteen, meidän on entistä voimakkaammin sitouduttava sen vastavoimaan. Siis osoitettava, että pidämme jokaista ihmistä arvokkaana riippumatta hänen synnyinperästään tai menestyksestään, siedettävä myös heikkoutta, ja tunnustaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikilla – jopa niilläkin, jotka syntyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Jos asenteenamme ei ole viha, vaan rakkaus, kannamme huolta myös niistä jotka kärsivät: sekä niistä jotka ovat juuri nyt ahtaalla, että myös niistä joihin valintojemme seuraukset kohdistuvat vasta joskus tulevaisuudessa.

Rakkaus on tietenkin myös aivan kristinuskon ytimessä, se on kaikkien kristillisten arvojen pohja. Yhteiskuntamme – niin sekulaarina kuin niitä helposti pidämme – ovat ideaaleiltaan pohjimmiltaan rakentuneet näille kristillisille arvoille, vaikka voi vaatiakin vähän vaivaa kyetä se havaitsemaan. Nyt käynnissä oleva hyökkäys länsimaisten yhteiskuntien tärkeimpiä periaatteita kohtaan on hyökkäys etenkin tätä niiden pohjimmiltaan kristillistä arvopohjaa kohtaan, ja yhä useammin tämä hyökkäyksen kohde ei enää ole kätketty, vaan aivan suorasanainen. Stanfordin yliopiston maineikkaan, mutta edesmenneen filosofian professorin René Girardin mukaan Natsi-Saksan hengellinen tavoite oli karsia yhteiskunnasta pois kristillinen väkivallan ja rakenteiden uhreihin kohdistuva myötätunto. Mitä muuta kuin samaa ideologiaa edustavat ajatukset, joissa esitetään Välimereen hukkuvien pakolaisten auttamisesta rankaisemista?

Yhteiskunnallinen muutos vaatii toki paljon muutakin kuin vain oikeaa asennetta, ja tuntuu kieltämättä hieman naiivilta tuoda keskusteluun näin yksinkertainen ajatus kun ne yhteiskuntien solmut ovat oikeasti vaikeita avata. Mutta kun viha on noussut politiikan vahvimmaksi käyttövoimaksi, on sen voittamiseksi olemassa vain yksi sitä vahvempi vastavoima. Vihan peli on puhallettava poikki ja tarjottava parempaa tilalle. Käynnissä ei ole keskustelu keinoista, vaan maailmankuvien kamppailu.

Kasvavan vihan, kateuden ja itsekkyyden synkentämä maailma tarvitsee nyt niitä, jotka tuovat siihen valoa. Vaikka se houkutteleekin, vihaan ei voi vastata vihalla, vaan kierre on katkaistava ennen kuin se kiihtyy katastrofiksi. Viha voidaan voittaa vain tekemällä sen vastavoima entistä määrätietoisemmin näkyväksi. Useimmille ei liene vaikea valita kumman voiman ohjaamassa yhteiskunnassa mieluiten haluaisivat elää: vihan vai sittenkin rakkauden?

Jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, meidän on palattava puhumaan arvoista ja merkityksistä.

Populistisen nationalismin hämmentävä voittokulku osoittaa, että olemme erään aikakauden lopussa. Maailman tilanne ja ihmiskunnan valtavat haasteet ilmastonmuutoksesta robotisaatioon ja työn murrokseen vaatisivat perusteellisia globaalin mittakaavan yhteiskunnallisia muutoksia, mutta ilmeisesti liberaalin ja suvaitsevaisen yhteiskunnan kannattajilla ei ole ollut tarjota joko riittävän uskottavaa tulevaisuusvisiota, tai kykyä ja rohkeutta ottaa tilanteen vaatimaa arvojohtajuutta, kun houkutus langeta populistien tarjoamiin menneisyyttä nostalgisoiviin petollisiin lupauksiin on käynyt monelle suureksi. Toisella puolella vastassa ovat kasvava epävarmuus, eriarvoisuus ja pelko oman aseman menettämisestä, kun taas toisella lupaus jonkin menneisyydestä löytyvän nostalgisoidun suuruuden palauttamisesta.

Nationalismin, populismin ja muukalaisvihan taustalla on tietenkin myös ilmeisiä taloudellisia tekijöitä, mutta vielä syvemmin niitä nostaa yhteiskuntien epäonnistuminen keskeisessä tehtävässään: merkityksellisyyden, osallisuuden ja turvallisuuden tunteen luomisessa. Niin kauan kuin talous kasvoi ja työtä riitti, useille riitti tunne siitä, että oli matkalla kohti parempaa, mutta talouden kasvun nyt hidastuttua -- kenties pysyvästi -- monet kokevat jäävänsä tyhjän päälle -- eikä siis pelkästään taloudellisesti, vaan myös moraalisesti.

Jos elämässä ei muuten löydy syvempiä merkityksiä, niin niitä lähdetään hakemaan toisaalta, esimerkiksi nationalismista: oman kansan ja etnisyyden korostamisesta. Psykiatri Hannu Lauerma arvioi rasismin olevan "pikkuporvarillinen yritys olla aatelinen". Erottautuminen mustista, muslimeista tai maahanmuuttajista vahvistaa tunnetta omasta arvosta -- vaikkakin valheellisesti ja toisten kustannuksella -- ja samalla luo tunnetta kuulumisesta paremman ja etuoikeutetun joukon piiriin.

Kuitenkin, vaikka siltä ei juuri nyt näytäkään, kehitys kulkee kohti globaalimpaa, verkottuneempaa ja ekologisempaa maailmaa ja ihmistä. Vaikka liberaalit ja moniarvoiset yhteiskunnat ovatkin nyt ongelmissa, yhteiskunta tuskin voi olla hyvinvoiva ja menestyvä muunlaisena kuin juuri liberaalina, suvaitsevaisena ja demokraattisena. Tilapäisistä taka-askelista huolimatta pysyvää paluuta yhtenäiskulttuuriin ja autoritääriisin johtajiin ei ole.

Meillä liberaalin, suvaitsevaisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajilla on siis vakavan miettimisen paikka. Käynnissä on maailmankuvien kamppailu, ja yhteistyöhön ja suvaitsevaisuuteen perustuvalla maailmankuvalla ei mene juuri nyt kovin hyvin.

Vastataksemme haasteeseen meidän pitää onnistua entistä paremmin kommunikoimaan sellainen positiivinen ja uskottava maailmankuva ja tulevaisuusvisio, joka ei lähde liikkeelle vihasta, vaan rakkaudesta, ja joka ei käytä polttoaineenaan pelkoa, vaan rohkeutta. On puhuttava sellaisen maailmankuvan puolesta, jossa jokainen meistä on merkityksellinen, jossa jokainen voi kokea olevansa osallisena muutoksessa kohti parempaa maailmaa, ja jossa yhteisö ja yhteiskunta on se, joka puolustaa jokaisen ihmisarvoa myös silloin kun olosuhteet ympärillä muuttuvat rajusti. Tämä meidän on tehtävä uskottavammin kuin ne, jotka haluavat meidän käpertyvän itsemme, rotujemme ja valtioidemme ympärille.

On otettava se askel, jota monet mielellään usein välttäisivät: astuttava ulos huolestuneen, kriittisen tai sarkastisen kommentoijan roolista ja ryhdyttävä puhumaan myös niistä asioista, jotka eivät kuulu vain objektiivisesti tarkasteltavien asioiden piiriin, vaan osaksi maailmankatsomuksia ja vakaumuksia. Puolustettava siis lähimmäisenrakkautta, kaikkien ihmisarvoa, yhtäläistä ihmisyyttä ja tulevien sukupolvien oikeuksia, vaikka vallitseva rationaliteetti vannoisikin itsekkyyden nimeen. Harrastettava myötätuntoa ja huomioitava heikoimpia, vaikka nyt maailmassa näyttäisivät pärjäävän kylmät egomaanikot. Oltava tinkimättä totuuden puolella.

Viha, valheet ja itsekkyys ovat voimakkaita vastustajia, ne syttyvät paljon helpommin kuin rakkaus, totuus ja epäitsekkyys. Aina ajoittain ne tuntuvat dominoivan, mutta synkistä ajoista on aina noustu entistä parempaan: oikeudenmukaisempaan ja viisaampaan maailmaan.

Vuosi 2016 on osoittanut, että toisin kuin uskottiin, historia ei ole loppunut, eikä maailmaa ole mahdollista hallita vain taloudellisen ja teknisen rationaliteetin varassa. Ihmisillä on halu olla muutakin kuin ekonomisia subjekteja ja muitakin tarpeita kuin vain kulutustarpeita, ja jos haluamme säilyttää demokraattisen, suvaitsevaisen ja liberaalin yhteiskunnan, nämä täytyy taas kerran ryhtyä ottamaan paremmin huomioon niin politiikassa kuin kaikessa muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Satavuotisjuhlissaan suomalainen yhteiskunta on suurempien haasteiden edessä kuin koskaan ennen. Toki vaikeita aikoja on ollut ennenkin, mutta nyt meitä on vastassa monitahoinen globalisaation, teknologian kehityksen ja työn murroksen, ilmastonmuutoksen ja resurssien niukkuuden toisiinsa kytkeytynyt haastevyyhti. Eikä moniinkaan satavuotiaan Suomen haasteisiin ole mahdollista löytää yksinkertaisia ratkaisuja -- puhumattakaan siitä, että ne yleensä olisivat ratkaistavissa yksin suomalaisin voimin.

Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta kuitenkin kärsii jonkinlaisesta näköalattomuudesta. Useinkaan suomalaisille ei ole vieläkään ihan helppoa hyväksyä sitä, että ne reseptit, joilla suomalainen hyvinvointi rakennettiin edellisten vuosikymmenten aikana, eivät enää sellaisenaan toimi. Uutta Nokiaa ei tule ja metsää kasvaa halvempienkin tuotantokustannusten maissa. Suomalaiset ovat pitäneet vahvuuksinaan kykyään yhteistoimintaan ja ongelmien ratkaisemiseen, mutta yhteistyön ja rohkean tulevaisuusorientaation sijaan yhteiskunnassa nousussa ovat olleet ennemminkin pessimismi, vastakkainasettelut ja menneeseen takertuminen.

Onneksi Suomen henkinen ilmapiiri ei kuitenkaan koostu yksinomaan sisäänpäin kääntyneestä synkistelystä, vaan Suomessa jatkuvasti harjoitetaan myös avointa ja rohkeaa, tietoon ja tutkimukseen perustuvaa ajattelua, ja ollaan myös halukkaita kokonaan uusien asioiden kokeilemiseen. Juuri tällaista kokeilullista yhteiskunnan kehittämistä myös Sitra on halunnut tukea avatessaan poikkeuksellisen suuren mittaluokan haastekilpailun yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Haastekilpailua ei voida kuitenkaan käydä ilman hyvin määriteltyjä haasteita. Kilpailuun sopivien haasteiden kirkastamiseksi Sitran Ratkaisu 100 -kilpailu kutsui kokoon kaksikymmentäviisi eri puolelta Suomea saapunutta eri alojen ihmistä hakemaan sellaisia haasteita, jotka olisivat realistisesti ratkaistavissa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Sitran tarjoaman tukevan valmistelurahan turvin. Työ ei kuitenkaan lähtenyt nollasta, sillä pohjamateriaaliksi oli kerätty joukkoistamalla valtava määrä hyvin erilaisia suomalaisen yhteiskunnan kohtaamia ongelmia, joiden pohjalta lähdimme jalostamaan kourallista sellaisia yhteiskunnallisia haasteita, joihin olisi mahdollista löytää aivan uudenlainen ratkaisu kokeilevan miljoonan euron rahoituksen saavan projektin kautta.

Siihen nähden, että maailmassa tuntuu nyt korostuvan eri ryhmien heikkenevä yhteisymmärrys, oli koko pari kuukautta kestäneen prosessin yksi keskeinen huomio se, miten samansuuntaisesti lopulta asioita pohdittuamme näimme suomalaisen yhteiskunnan kohtaamat haasteet ja myös miten samalla tavalla hahmottelimme niihin mahdollisia ratkaisuja. Toki painotuksemme ja innostuksemme kohteet erosivat toisistaan taustojemme ja kiinnostustemme kautta, mutta näimme melko samalla tavalla Suomen tarvitsevan esimerkiksi enemmän rohkeutta luopua menneestä ja astua totutun ulkopuolelle, enemmän yhdessä tekemistä ja avarakatseisuutta sekä laajempaa käsitystä työstä ja hyvinvoinnista. 8.9. avautuvaan äänestykseen tulevat haasteet nousevat kaikki tavalla tai toisella näistä lähtökohdista.

Voittavalle tiimille tarjolla oleva miljoonan euron palkinto tulee takaamaan sen, että ratkaisun kokeileminen ei jää ainakaan niukoista resursseista kiinni. Kuitenkin koska kilpailuun tulevat haasteet ovat pohjimmiltaan yhteiskunnallisia -- ei siis lähtökohdiltaan niinkään esimerkiksi teknisiä tai tieteellisiä -- jää onnistuminen maan ja maailman muuttamisessa silti riippuvaiseksi osin myös siitä, kuinka valmiita ja vastaanottavaisia yhteiskunta, sen eri toimijat ja instituutiot ovat kehitettävälle ratkaisulle.

Kokeilukulttuurista on puhuttu paljon. Nyt sellaiseen on tarjolla rahaa, toivottavasti sille on myös yhteiskunnassa tilaa.

Adolf Eichmann oli tavallinen saksalainen insinööri, tolkun ihminen joka vain teki työtänsä: tehokkaasti, kuuliaisesti ja tehtäviään kyseenalaistamatta. Kun hänet vuonna 1961 tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja syylliseksi satojentuhansien kuolemaan, hän vakuutti vain noudattaneensa saamiaan ohjeita ja kertoi ettei koe itseään syylliseksi. Viimeisinä sanoinaan ennen teloitustaan Eichmann kertoi kuolevansa uskossa Jumalaan.

Saksan evankelinen kirkko näki itsensä keskeiseksi saksalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan peruspilariksi, eikä kirkon ja valtion välille haluttu synnyttää jännitteitä. Kun natsit nousivat valtaan ja kirkonkin piirissä alettiin puhua saksalaisista kristityistä, muodostivat ne kristityt jotka eivät suostuneet ajatukseen kirkon alisteisuudesta valtiovallalle Tunnustuskirkon, joka piti kiinni kirkon riippumattomuudesta valtiosta. Sen johtajista monet kuolivat keskitysleireillä ja vankiloissa.

En puhu nyt natsi-Saksasta väittääkseni, että suomalainen yhteiskunta olisi lähelläkään sen henkeä. Ikäviä ajatuksia ja aatteita on kyllä ilmassa, mutta luotan kyllä valtavirran tolkullisten suomalaisten järkeen, hyvyyteen ja rohkeuteen. Vaikka vihaa lietsotaan, niin sellainen ei meihin tehoa. Meidän haasteemme on hiljaisuutemme, voisimme kyllä useamminkin avata suumme oikeiden asioiden puolesta, että emme antaisi liikaa ilmatilaa vihaa ja pelkoa lietsoville räyhähengille.

Kuitenkin kun kirkon toimintaa ja periaatteita vastaan hyökätään sekä esittämällä epätosia väitteitä, että vaatien kirkkoa luopumaan omista periaatteistaan valtiovallan hyväksi, en voi olla kirkkoa puolustamatta.

Ensiksi, on esitetty väite siitä, että arkkipiispa olisi väittänyt kirkon olevan tarjoamassa jotain vaihtoehtoista turva- tai piilopaikkaa niille, joille valtio ei ole turvapaikkaa myöntänyt. Joko lauantaiseen haastatteluun tutustuttiin vain MTV3:n hieman moniselitteisen otsikon verran, tai sitten asioita vääristeltiin tarkoituksella tai yksinkertaisesti ymmärtämättömyyttä. Haastattelussa tästä aiheesta nimittäin käytiin vain tämä keskustelu:

Toimittaja Kari Pyrhönen: "Onko kirkko varautunut näihin paperittomiin turvapaikanhakijoihin, jotka pakenevat ja hakevat ehkä turvaa kirkosta?"

Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Silloin kun ihminen on sellaisessa tilanteessa, että se hakee turvaa, niin kirkon ovet eivät ole kiinni. Ja tähän on varauduttu ja tästä on keskusteltu ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset otetaan vakavasti, mutta me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois."

Suomi on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio, ja toivottavasti se sellaisena pysyykin. Kuitenkin oikeusvaltiossakin voi käydä niin, että poliisi sotkeutuu huumekauppaan, oikeusistuin tekee virheitä tai turvapaikkaa myöntävä viranomainen ei kiireessä ota kaikkea näyttöä huomioon. Siksi oikeusvaltiossa päätökset täytyy voida kyseenalaistaa, ja joskus myös kirkolta voidaan pyytää tällaiseen raskaaseen prosessiin apua. Usein on pyydettykin, ja virheellisiä päätöksiä on pystytty oikaisemaan.

Vähimmillään kirkon tarjoama apu voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että karkotuksestaan ahdistuneelle ihmiselle keitetään pannullinen kahvia, keskustellaan, kenties kuljetaan mukana sen hetken matkaa kun ihminen jättää hyvästit Suomelle -- maalle, johon oli toivonut voivansa muuttaa. Monista kommenteista on paistanut läpi ajatus, että tämäkin on liikaa, että niille jotka eivät turvapaikkaa ole saaneet, ei saisi osoittaa edes empatiaa. Sellainen on puhdasta ilkeyttä.

Toiseksi, on kuitenkin mahdollista, että oikeusvaltiokin alkaa lipsua oikeudenmukaisuuden periaatteista, kohdella ihmisiä eriarvoisesti, karsia ihmisoikeuksia, ja ryhtyy vaatimaan, että sen kansalaiset asettavat kuuliaisuuden valtiota kohtaan kaiken muun edelle. Niin kävi Saksassa, niin on käynyt monessa muussakin maassa, eikä ole mahdotonta, että niin voi käydä vielä joskus Suomessakin. Silloin kenen tahansa moraalisen henkilön on noustava valtiota vastaan ja osoitettava sanoin ja teoin, että sellainen ei käy. Ja kirkon olemukseen tällainen kuuluu jopa aivan keskeisesti, sillä koko kristinusko on lähtöisin kansalaistottelemattomasta Jeesuksesta, joka teloitettiin tämän asetettua rakkauden ja oikeudenmukaisuuden niin uskonnollisten sääntöjen kuin valtiollisen kuuliaisuuden edelle.

Siksi minulle jäsenyyteni kirkkoon on myös henkilökohtainen mielenilmaus siitä, että valtio ei ole moraalin eikä oikeudenmukaisuuden absoluuttinen mittari, kuten myöskään raha ei ole ihmisarvon mittari. Ne, jotka vaativat kirkkoa lopettamaan yhteiskunnallisista asioista puhumisen ja keskittymään vain tuonpuoleisuuteen, vaativat kirkkoa luopumaan omasta olemuksestaan.

Planeetan lämpötilaennätykset menivät taas kirkkaasti rikki. Ja siitä me olemme käsittämättömän hiljaa.

On yksi asia, josta suurimmat mediat oikeasti ovat käsittämättömän hiljaa. Se asia on tämä tässä.

Kun joulukuussa Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin pyrkimyksestä rajoittaa seuraavien vuosikymmenten toimepiteillä maapallon lämpötilan nousu 1.5 asteeseen, meni vain kaksi kuukautta ja ja raja meni jo rikki! Kyseessä on toki vain yhden kuukauden mittaustulos, mutta asiantuntijat ovat tyrmistyneitä. Mitään vastaavaa lämpötilan nousua ei koskaan ennen ole tapahtunut.

Koko talvi on ollut kummallinen. Suomen kylmä tammikuu oli hetkellinen poikkeus, sillä arktisen alueen lämpötila oli tammikuun aikana peräti 7,5°C yli pitkän ajan keskiarvon. Yksittäisinä päivinä globaali lämpötila on ylittänyt jopa kahden asteen rajan, jota maapallon ei pitänyt ylittää ennen vuotta 2100!

Valitettavasti tämä on kuitenkin vasta esimakua siitä mitä on tulossa ellei ilmastonmuutosta saada nopeasti kuriin.

Ottaen huomioon kuinka merkittävästä, jopa koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavasta asiasta on kyse, puhumme mitättömän vähän siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen Pariisissa sovittuun 1,5 asteen tavoitteeseen todella merkitsee. Erityisen äänekkäästi vaikenemme siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen merkitsee meille itsellemme ja elämäntavoillemme. Se keskustelu on kohta kuitenkin laajemminkin alkamassa, sillä kuten Guardian uutisoi, myös Euroopan Komissio kehottaa eurooppalaisia maita valmistautumaan keskusteluun "perustavanlaatuisista elämäntapamuutoksista" ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.

Olemme yhteiskuntana aika pitkälti vieläkin laittaneet toivomme yksin teknologian kehityksen mahdollisuuksiin ratkaista länsimaisen elämänmuodon perustavanlaatuiset kestävyysongelmat. Vaikka teknologiat ovat ottaneet monia rohkaisevia loikkia, on silti epätodennäköistä, että teknologinen kehitys ja puhtaiden teknologioiden käyttöönotto etenisi sellaista vauhtia, että kasvihuonekaasujen kasvu ja planeetan lämpötilan nousu olisivat pysäytettävissä yksin niiden kautta. Tarvitaan muutosta myös käyttäytymisessämme. Kestävämpi tapa elää maapallolla ei voi perustua materian ja polttoaineiden kulutukselle ja niiden loputtomalle kasvulle, vaan on opittava elämään planeetan resurssien rajoissa -- tai varautua romahtaneen ekosysteemin ja resurssisotien helvettiin.

Hiljalleen on alettu ymmärtää, että pelkkä nykyisen järjestelmän hienosäätö ei riitä, vaan tarvitsemme myös uusia prioriteetteja -- globaalia elämäntapamuutosta. Yksi hienoimmista ja selkeimmistä esityksistä tästä aiheesta on yllättäen -- ja ehkä sittenkään ei niin yllättäen -- paavi Fransiscuksen viime kesänä julkaisema Laudato Si-teksti. Jos sitä ei ole lukenut, se kannattaa lukea: siinä paavi -- ja paavin apuna toiminut monitieteellinen työryhmä -- esittää hienosti sen, miten ilmastonmuutoksen torjunta on kytköksissä myös kysymyksiin esimerkiksi köyhyydestä, oikeudemukaisuudesta ja elämäntavoista. Maapallo on nähtävä systeeminä, jossa kaikki on keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Piispa Irja Askola sanoo sunnuntain Helsingin Sanomien haastattelussa, että "synnin palkka tarkoittaa sitä, että menettää kontaktin itseensä ja läheisiin". Tähän voisikin lisätä vielä yhden tason: olemme menettäneet myös kontaktin elämää ylläpitävään planeettaan ja ymmärryksemme siitä, että ihmiskunnan elämän jatkuvuus on siitä täysin riippuvainen.

Tavoite päästä eroon kasvihuonepäästöistä vaikuttaa vaikealta, jopa ylivoimaiselta. Elintasomme ja ylipäätään koko länsimaisen kulttuurin viimeisen parinsadan vuoden kehitys on pohjannut juuri fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Saamme siis kiittää omasta hyvinvoinnistamme pitkälti niitä samoja asioita jotka ovat viemässä meitä kohti tuhoa.

Kun katastrofi on vältettävissä vain ennennäkemättömällä globaalilla muutoksella, on helppo vaipua epätoivoon, kieltäytyä uskomasta koko asiaa tai yksinkertaisesti vain sulkea silmänsä. Ikävät tosiasiat eivät kuitenkaan poistu sillä, että niistä vaietaan. Kyynisyydelle ei myöskään saa antaa periksi, asioihin ja maailman tilaan pystyy vaikuttamaan.

Vaikka yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat mitättömiltä, meillä ei kuitenkaan ole muuta paikkaa aloittaa kuin omasta itsestämme. Arkiset yksilötason ekologiset valinnat -- sellaiset joista esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa Ekopaasto-kampanjassa puhutaan -- nähdään usein tyylivalintoina ja elämäntapafiilistelynä, mutta niissä on kyse paljon syvemmästä asiasta: niiden kautta tehdään todeksi sitä kestävämpää elämäntapaa, jota kohti meidän pitäisi olla menossa. Ne osoittavat vahvaa uskoa siihen, että liki mahdottomaltakin näyttävä voi muuttua mahdolliseksi.

Elämäntapamuutosten lisäksi meidän pitää kuitenkin myös pitää itse asiasta meteliä. Vaikeista ja elintärkeistä asioista ei saa vaieta.