Maailmassa on paljon sellaista, jonka tietää ja tuntee olevan pielessä, mutta jota on vaikea kuvata - ennen kuin sille on olemassa nimi. Kun Cory Doctorow pari vuotta sitten lanseerasi käsitteen "enshittification", upposi se valistuneeseen yleisöön kuin veitsi pehmeään voihin. Englannin kielessä se on nimetty vuoden sanaksi (useampaankin kertaan), ja kotimaisten kielten keskus Suomessakin on pohtinut miten sana tulisi kääntää suomeksi. Oma suosikkini on "paskeentuminen", vaikka Kotus päätyykin suosittelemaan väljähtyneempää ilmaisua.

Doctorow on nyt kasannut aihetta - siis teknologiayritysten liiketoimintamalleihin sisältyvää taipumusta tietoisesti heikentää tuotteidensa tuottamaa arvoa itse omia voittojaan tehostaakseen - käsittelevät kirjoituksensa kulttuuri- ja politiikkakriittiseksi kirjaksi, joka kuulunee jokaisen teknologiapolitiikkaa tai teknologiakulttuuria harrastavan tai työkseen tekevät lukulistalle.

Doctorowin kirjoutuksia muualla lukeneelle kirjassa ei välttämättä ole hirveästi uutta. Eurooppalaista lukijaa hieman ajoittain kyllästyttävää Euroopassakin vaikuttaneen kanadalaisen Doctorowin keskittyminen Yhdysvaltain sekavaan päätöksentekoon, mutta se selittynee sillä, että kirjan suurin yleisö kuitenkin löytyy sieltä - kuten myös teknofeodalismia ajavat oligarkkivetoiset teknoyhtiöt.

Jaan Doctorowin ajatuksen siitä, että teknologiapolitiikassa ei enää ole kyse vain teknologiasta, vaan että ilman teknologian ja oligarkisoituvan teknologiayritysten kentän onnistunutta regulaatiota liberaali demokratia on uhattuna - ja että tarve toimille näiden suhteen on akuutti. Internet toimi pitkään demokratian ja avoimmuuden edistäjänä, mutta teknologiayritykset ovat sittemmin ottaneet kansalaisyhteiskunnan sellaiseen niskalenkkiin, joka uhkaa ajaa meitä kohti jonkinlaista teknofeodalismia.

Aika toimia on nyt, ja globaalistikin voimakkain ase teknofeodalismin uhkaa vastaan on Euroopan Unioni ja sen paljon parjatut direktiivit.

Kävin viime vuoden lopulla muutaman päivän minireissulla Puolassa, ja tajusin kuinka heikosti tunnenkaan Puolaa, vaikka se on suuri maa ja samalla tavalla maata pitkinkin yön yli matkaamalla Helsingistä saavutettavissa kuin vaikkapa Ivalo.

Puola-tiedon tarpeeseen alkuvuodesta ilmestyikin sitten tämä kirja, joka mainiolla tavalla rakentaa siltaa sekä Puolan nykyhetken ja historian, että Puolan ja Suomen monella tavalla toisiinsa kytkeytyneiden - ja myös toisistaan ratkaisevilla tavoilla poikkeavien historioiden välille.

Keskeinen kysymys kirjassa on se, onnistuuko Puola katkaisemaan polarisaation kierteen, ja säilyttämään oikeusvaltion ja demokratian. Sankariksi tässä nousee Puolan kovia kokenut kansa, jonka suhde valtioon ja päättäjiin on paljon etäisempi kuin suomalaisilla, ja joka siksi myös kykenee osoittamaan toisenlaista oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä kuin valtion toimien perään huutelevat suomalaiset.

Puolan rooli ei kriisiytyneessä Euroopassa ole ainakaan vähenemässä. Tämä naapuri on kyllä hyvä tuntea, paitsi kirjojen kautta, myös henkilökohtaisesti.

Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

Tämän kirjan nimi ja tarina tuli ohimennen esille kahvipöytäkeskustelussa, ja uteliaana hankin sen kirjastosta käsiini. Uteliaisuus palkittiin!

1990-luvun alussa julkaistu kirja on hämmentävän ajankohtainen: kirjassa ekokatastrofi on edennyt terminaalivaiheeseen, jäätiköt ovat sulaneet ja merenpinta korkealla. Samaan aikaan "Big Boardiksi" kutsuttu globaali tietoverkko on alkanut herättämään hämmästystä: planeetan biologisen elämän elinolosuhteiden hiipuessa ihmiset ovat siirtäneet omia tietoisuuksiaan jatkamaa elämäänsä tietoverkossa, ja on herännyt kysymys siitä ovatko tietoverkon simulaatiot todella niitä ihmisiä joita he väittävät vain olevansa, vai teeskentelevätkö vain.

Tämä kiinnostaa suuresti myös katolista kirkkoa, joka suunnittelee koejärjestelyn, jossa tietoverkkosieluihin äärimmäisen kielteisesti suhtautuvasta, kuolemaisillaan olevasta papista tehdään tietoverkkoon digikopio, tarkoituksenaan todistaa tietoverkon sisältä ettei tietoverkko-olioilla todellisuudessa ole sielua ja tietoisuutta.

Homma menee kuitenkin mönkään, kun tämä digiolio katoaa Vatikaanin tietoverkosta, ja Big Boardin syövereihin erikoistunut yksityisetsivä Marley Philippe lähetetään verkkoon selvittämään asiaa.

Niin kuin scifin kanssa usein, tämäkin kirja on ollut selvästi edellä aikaansa. Sen asetelma on monelta osin toteutumassa juuri nyt: ekokatastrofi etenee juuri kirjan ennakoimalla uralla ja samaan aikaan on todelllisuudessakin syntynyt palveluita, joissa tekoälyn avulla voidaan luoda simuloitu versio edesmenneistä läheisistä.

Niinpä tämä tieteiskirja yli kolmenkymmenen vuoden takaa ei enää olekaan spekulatiivista scifiä, vaan käsittelee romaanin keinoin ajankohtaisia, todellisia aiheita. Kiehtova lukuelämys, jonka pohdinnat jäävät varmasti mieleen pyörimään, kuten ne olivat jääneet myös kirjan kauan aiemmin lukeneelle kahvipöytäkeskustelijalleni.

Janne Saarikivi on ollut vahva suomen kielen ja sen merkityksen puolustaja erityisesti englannin kielen jatkuvasti kasvavaa painetta vastaan. Tämä kirja on lennokkaalla persoonallisella tyylillä kirjoitettu teksti paitsi suomen kielestä, myös sen merkityksestä niin suomalaisen kansan ja Suomen valtion synnyssä, kuin myös puhuttuna kielenä ja sen pohjalle syntyneenä kulttuurina. Kirja on paitsi varsin valaiseva tietopaketti, myös henkilökohtainen puolustuspuhe - ja myös oikein viihdyttävää luettavaa.

Irakilaisten kohtalo on tässä maailmassa ollut karu, varsinkin jos kirjan kertojaa Hassan "Minervanpöllö" Bumaa on uskominen: Saddamin hirmuhallinto oli sitä aikaa, jota muistellaan nostalgisen kulta-aikana, kun taas sen jälkeen elämässä on ollut enemmän kuolemaa, viinaa, huumeita ja etenkin itsemurhapommittajia kuin iloa. Tie parempaan on voinut löytyä vain kulkemalla ihmissalakuljettajien kyydissä Turkin kautta Eurooppaan, ja esimerkiksi Suomeen, mihin päätyi niin kertoja-Hassan kuin kirjailijakin.

Kirja on kokoelma näitä tarinoita; karuja, mutta viihdyttäviä, usein vähän absurdejakin. Se kertoo paitsi Irakista, myös irakilaisen elämästä Suomessa - tai kaikissa niissä paikoissa, joihin irakilaiset ovat omassa eksoduksessaan päätyneet. Arabiaksi kirjoittava ja monelle kielelle käännetty Blasim lienee luokiteltavissa arabialaiseksi kirjallisuudeksi, mutta yhtä lailla se on suomalaista kirjallisuutta sellaisesta suomalaisesta näkökulmasta, josta suomeksi kirjoittavat eivät kirjoita - eivätkä osaisikaan kirjoittaa. Ja siis hienoa maailmankirjallisuutta, monessakin mielessä.

Jaan Kaplinskin Sama joki -kirjaa kuvataan osittain omaelämänkerralliseksi. Siinä ei tapahdu aivan valtavasti, paitsi toki päähenkilön, parikymppisen nuoren miehen korvien välissä, mutta tämän kaiken pohdinnan, pähkäilyn ja sisäisen painin kuvauksen Kaplinski taitaa mestarillisesti.

Päähenkilö on selvästi Kaplinskia itseään muistuttava yliopisto-opiskelija 1960-luvun Tartossa, joka käy läpi ja pohtii kaikkea sellaista mitä älykäs ja herkkä nuori mies missä tahansa saattaa käydä: elämänvalintoja, omaa taustaansa, seksuaalisuutta, Jumalaa. Samalla kirja antaa elävän kuvan elämästä miehitetyssä Neuvosto-Eestissä; niistä valinnoista, pohdinnoista, harmeista ja riskeistä, joita miehitysvallan puristus tuo mukanaan.

Pelkkä ajankuvaus kirja ei kuitenkaan ole, vaan jotain universaalimpaa. Päähenkilön pohdinnoissa Kaplinski kirjoittaa pikemminkin pohdiskelevaa esseetä monista sellaisista teemoista, jotka eivät ole sidoksissa vain yhteen hetkeen, vaan mihin tahansa.

Syvällinen ja samalla myönteisellä tavalla keveän oloinen kirja taiteen ja taiteilijuuden olemuksesta, ja sen kautta ihmiselämän merkityksestä. Haahtelalla on poikkeuksellinen kyky kirjoittaa todelllisuudesta, jossa pinnan alle kätkeytyy jotain muutakin kuin se ilmeisimmin näkyvä.

Elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, kyyninen ja katkera mies käy läpi pettymyksiään ja suree hukattua elämäänsä. Raakaa, ajoin julmaakin kerrontaa, mutta samalla huumoria ja häivähdyksiä jostain sellaisesta, joka voisi tehdä elämästä merkityksellisen jos siihen tajuaisi tarttua.

This book offers a great overview of how thinkers from different fields have been trying to describe what many have called "metamodernism", the next stage of cultural development after postmodernism. It also aims at a kind of synthesis between them: though many thinkers mentioned have described metamodernism somewhat differently, they all share the same basic logic.

Whereas postmodernism was deconstructive, metamodernism aims at reconstruction: its objective is to move beyond postmodernism, use all the insights gained in previous premodern, modern and postmodern phases, and finally overcome postmodern disintegration. This allows again for a coherent, unironic worldview.