Earthrise, Alminsali 17.10.2024

Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.

Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.

Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.

Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.

On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!