Jäniksen vuosi, Kansallisteatteri 15.10.2024

Kansallisteatterilla ei mene juuri nyt kovin vahvasti: pari päivää sitten se ilmoitti yt-neuvotteluista ja nyt tulee suurelle näyttämölle ensi-iltaan aikamoinen rimanalitus.

Ehkä on kuvaavaa, että omassa markkinoinnissaankin teatteri kutsuu Jäniksen vuotta "kesämökkiteatteriksi". Jonkinlainen epäonnistunut kesäteatteri tästä kohelluksesta tulikin mieleen: näytelmä on kavalkadi irrallisia äänekkäitä ja koheltavia kohtauksia, joilla kai kaikilla on juuret Arto Paasilinnan kirjassa 50 vuoden takaa. Siitä löytyy niin työnsä jättävä Vatanen, jalkansa loukannut jänis kuin teoriat Kekkosen kallonmuodosta.

Mitään punaista lankaa näiden kohtausten välillä ei kuitenkaan tunnu olevan, kyseessä on vain kasa kohtauksia ilman mitään järkevää pointtia, ja koheltavaa, eikä kovin hauskaa puskahuumoria puskahuumorin vuoksi. Siis tyyliin, että Vatanen, kaksi poliisia ja jänis menevät saunaan, ja kovimmaksi löylynheittäjäksi paljastuu - voitteko uskoa - jänis! Eheeheeheh!!!

Tämä oli niin tyhjänpäiväinen, että olin jo valmis puoliajalla lähtemään kotiin, mutta vaimo suostutteli kuitenkin jäämään. Otin lasillisen viskiä ja ajattelin että josko se sillä. Toinen puolisko olikin sitten tyylilajiltaan ennemmin vakava ja synkkä, ja siinä olisi voinut ehkä ollakin jotain järkeä, ellei pitkä ensimmäinen puolikas olisi ollut niin mitäänsanomaton.

Loppuaplodien aikaan alkoi käydä jo tekijöitä sääliksi, sillä pakkohan niidenkin on tiedostaa, että tämä ei nyt ole kovin hyvä, ja tätä pitäisi jaksaa jatkaa esittää samalla innolla ja intensiteetillä helmikuulle saakka. Voi olla, että jossain vaiheessa jollakulla porukasta alkaa tehdä mieli olla kuin Vatanen, haistattaa paskat kaikelle ja lähteä Kansallisteatterin sijaan vaikka Lappiin.

Näytelmän tyhjyys on harmi, sillä Jäniksen vuosihan on suomalaisen kirjallisuuden eniten käännettyjä merkkiteoksia, ja Risto Jarvan elokuva ehdoton klassikko. Itse tarinastahan löytyisi luontokadon ja merkitysten monikriisin aikana vaikka mitä ulottuuvuksia käsiteltävästi, mutta nyt Kristian Smeds ei ollut saanut siitä puserrettua lavalle muuta kuin tyhjänpäiväistä höhötystä.