Mansikkapaikka, Kansallisteatteri, 28.8.2024

⭐⭐

Yleensä teatteriesityksen jälkeen on ravittu olo, vaikka esitys ei nyt olisi osoittautunut mitenkään erityisen loistokkaaksi. Kansallisteatterin Mansikkapaikan jälkeen olo oli pikemminkin läkähtynyt.

Sofi Oksasen kirjoittama näytelmä on kuin joutuisi kuuntelemaan tuttavaa, jonka kanssa ei sinänsä ole asioista kovin eri mieltä, mutta joka siitä huolimatta huutaa tavatessa paatoksellisesti kaikesta siitä pahuudesta, jota maailmassa on havainnut, ja josta jokainen asioita yhtään seurannut on joka tapauksessa joka kipeän tietoinen.

Näytelmän aihepiirihän on ajankohtainen: Venäjä on näytelmässäkin hyökännyt Ukrainaan, sortaa omassa maassaan vähemmistöjä ja paasaa televisiokanavillaan kansalaisilleen vainoharhaista propagandaa. Sofi Oksasen käsikirjoituksessa ja Mika Myllyahon ohjauksessa tästä kaikesta kerrotaan kuitenkin niin sormella osoitellen ja vailla mitään sävyjä, että näytelmä itsessäänkin tuntuu ajoittain kuin kylmän sodan ajan tökeröimmältä propagandalta — varsinkin siinä miten venäläiset roolihahmot – mengelemäinen psykiatri ja omahyväisen hedonistinen uusrikas moskovalaistäti – kuvataan vain kertakaikkisen vastenmielisiksi ja aivan tarpeettoman stereotyyppisiksi.

Näyttämöllepanossakaan ei ole mitään erityisen mainittavaa, Hesari omassa kritiikissään kuvaa sitä ihan oikeutetusti "museaaliseksi puheteatteriksi".

Aiheet – Venäjän hyökkäyssota ja räikeä propaganda, seksuaalivähemmistöjen sorto ja eheytyshoidot, suomalaiseen marjabisnekseen liittyvä ihmiskauppa ja korruptio – ovat sinällään ajankohtaisia, tosia ja tärkeitä, mutta tämä ei nyt tuo niiden käsittelyyn mitään sellaista tasoa, jonka takia niitä kannattaisi käsitellä juuri tämän näytelmän kautta.

Tämä ei nyt ollut oikein onnistunut.