Muuta etsiessäni päädyin sattumalta lukemaan Helsingin Sanomia vuoden 1939 lokakuulta. Euroopassa oli jo kovin rauhatonta, sota oli kaikkien puheissa, ja Suomessakin varauduttiin poikkeusoloihin, mutta Helsingissä oli alkamassa silakkamarkkinat

Helsingissä alkavat tiistaina silakkamarkkinat.

Oikeat rauhanajan silakkamarkkinat.

Ja se onkin aivan oikein. Meidän on jatkettava rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.

Nyt taas Euroopan laidalla soditaan ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet, mutta tilanne ei toki ole mitään lähelläkään sellaista, kuin mitä se oli syksyllä 1939. Silti vaikuttaa, että vuoden 1939 oikeasti sotaisten aikojen pyrkimys rauhantoimien jatkamiseen niin pitkään ja niin laajasti kuin mahdollista näyttää ajoittain kääntyneen meillä päälaelleen: sekä mediat että monet turpoteemalla julkisuuteen nousseet poliitikot nauttivat täysin rinnoin pelon levittämisestä ja sotatunnelman lietsomisesta.

Yhden pohjanoteerauksista teki Iltalehti, jonka etusivu maanantaina 15.1.2024 huusi suurin kirjaimin "Asiakirjavuoto Saksassa: Nato ja Venäjä ajautuvat sotaan kesällä 2025".

En ole minkään sortin turpoasiantuntija, mutta jokaiselle joka ymmärtää edes perusteet siitä miten ennakointia harjoittavat organisaatiot toimivat kävi itse jutusta selväksi, että kyse ei todellakaan ollut minkäänlaisesta ennusteesta, vaan yhdestä mielikuvituksellisesta worst-case -skenaariosta, jollaisia käytetään työkaluna arvioimaan organisaation kyvykkyyksiä yllättävissäkin tilanteissa.

On hyvin mahdollista että itse skenaarion kuvaama tapahtumakulku on jopa syntynyt sen keksitystä lopputilanteesta käsin. On annettu epätoivottu ja lähellä tulevaisuutta oleva lopputulos - Eurooppa laajan sotilaallisen konfliktin partaalla vuonna 2025 - ja itse skenaario on rakennettu siitä taaksepäin kulkien: mitä erikoista on täytynyt tapahtua, että näin onnettomaan lopputulokseen on onnistuttu päätymään. Tällainen backcasting on myös hyvin yleinen skenaariotyöskentelyn metodi - usein sen kautta kartoitetaan positiivisia tapahtumakulkuja, mutta mikään ei estä sen käyttämistä myös ikävien tapahtumakulkujen kuvittelemiseksi.

Itse skenaarion vahvasti hypoteettinen luonne ei ole estänyt sitä, että muu media on ottanut samasta pelonlietsonnasta kaiken ilon irti. Esimerkiksi myös Helsingin Sanomien turpotoimittaja Jarmo Huhtanen kirjoitti analyysin, jonka otsikossa kerrotaan että "uhka­kuvan aika­taulu on hätkähdyttävä" ja jonka mukaan "Saksa varautuu sotilaalliseen yhteenottoon Itämerellä Suwałkin käytävän alueella". Huhtanen spekuloi skenaarion yhteydellä Saksan maavoimien helmikuussa alkavaan sotaharjoitukseen ja vihjailee että tässä olisi kyse muustakin kuin pelkästä normaalin varautumisen ja arvioinnin työkaluksi tehdystä skenaariosta: "On myös hyvä miettiä, miksi juuri tämä skenaario on vuodettu julki." Ilta-Sanomissa Pekka Toveri onneksi pääsee täsmentämään mistä on kyse: "skenaarioiden rakentaminen on normaalia sotilastoimintaa, jolla pelataan erilaisia vaihtoehtoja".

Vastaavia pelkoa ja epävarmuutta lietsovia uutisia ja klikkauksia kerjääviä pelko-otsikoita tulee mediassa vastaan kuitenkin päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi ihan asiallisen uutisen Viron puolustusvoimista sanoilla ”Me valmistaudumme sotaan”. Se on tietenkin ihan totta, mutta sitähän puolustusvoimat eri maissa ovat aina tehneet, se on niiden olemassaolon tarkoitus.

Toki nyt ollaan tilanteessa, jossa varautumista on syytä tehdä entistä suuremmalla intensiteetillä: Venäjä on osoittautunut arviointikyvyltään ennakoituakin heikommaksi ja entistäkin häikäilemättömämmäksi, ja epävarmuudet ovat muutenkin lisääntyneet globaalistikin. Varautumiseen meillä on kuitenkin hyvät instituutiot ja entistäkin paremmat kansainväliset verkostot, sekä ymmärrys tarpeesta näiden riittävälle resursoinnille.

Tietenkin kansalaisyhteiskuntaakin on syytä herätellä muuttuneeseen tilanteeseen - vaikka voisi toki ajatella kansalaisten jo vähemmästäkin olevan hereillä. Kun organisaatiot varautuvat erilaisiin tapahtumakulkuihin ja reagoivat muuttuviin tilanteisiin, kuten niiden kuuluukin tehdä, mitä siis kansalaisyhteiskunnan tulisi erityisesti tehdä? Juuri kuten Hesari kirjoittaa jutussaan silakkamarkkinoista lokakuussa 1939: jatkaa "rauhantoimia niin laajassa mitassa ja niin pitkään kuin suinkin on mahdollista!"

Mitä enemmän annamme periksi pelolle, vihan ja vihollisuuksien lietsonnalle, sitä enemmän antaudumme juuri siihen huolen, pelon ja levottomuuden tunnelmaan johon ikävämmät kasvonsa paljastanut itänaapurimme meidän haluaakin ajautuvan. Meidän paras aseemme on olla myötätuntoisia niille jotka kärsivät, antaa tukemme niille jotka tukeamme tarvitsevat - mutta elää omaa elämäämme tyystin piittaamatta Kremlin kaistapäiden uhittelusta aina niin laajassa mitassa kuin suinkin on mahdollista.

Tässä toivoisi mediankin olevan mukana, silläkin hinnalla että tasapainoisempi otsikointi, pienempi määrä Putineja lööpeissä ja puntaroivampi uutisointi tuonee vähemmän klikkejä ja median parissa käytettyjä minuutteja kuin päivittäinen pelonlientsonta.