(Julkaistu alunperin Kirkonkello-blogissa)

Koko sosiaalisen median historia on pohjimmiltaan muutosten ja murrosten historiaa, mutta erityisesti viimeisen parin vuoden aikana entistä keskeisemmäksi kysymykseksi ovat nousseet kanavavalintojen ja tehokkaimpien somestrategioiden pohdinnan sijaan esimerkiksi epävarmuudet ja eettiset kysymykset. Onko yksilöiden ja organisaatioiden syytä esimerkiksi eettisistä tai käytännöllisistä syistä luopua joistain somekanavista? Entä onko somestrategia syytä miettiä jotenkin toisin, kun on aiempaa laajemmin tiedostettu, että moniin vakiintuneisiin kanaviin liittyy epävarmuuksia?

Kahdeksan sosiaalisen median tilannekuvaa

Somekentän murros tulee taatusti jatkumaan. Usein sosiaalisen median kenttää kuvataankin käsitteellä (1) fragmentaatio: koko kenttä on muuttunut entistäkin hajanaisemmaksi, ja ihmiset hajaantuneet yhä useampiin erilaisiin somepalveluihin. Mikään yksittäinen kanava ei tavoita laajasti kaikkia. Tavoittavuus on siis mietittävä jollain muulla tavalla kuin vain sillä, että tehdään sivu Facebookiin – vaikkakin on todettava, että Facebook ainakin jollain tasolla tavoittaa yhä kaikista varsinaisista somekanavista suurimman joukon suomalaisista.

Toiseksi, vanhoissa ja vakiintuneissa somekanavissa (2) _tavoittavuus on heikentynyt _ainakin perinteisesti organisaatioiden käyttämillä keinoilla.  Tämä ei tietenkään ole uusi uutinen, moni pitkän linjan toimija onkin törmännyt heikentyneeseen tavoittavuuteen erityisesti Facebookissa. Facebookin emoyhtiö Meta on vuosien ajan jatkuvasti säätänyt eri palveluissaan sisältöalgoritmejaan pyrkimyksenään löytää omalta kannaltaan sellainen optimaalinen taso, jossa palvelu on riittävän hyvä pitääkseen ihmiset vielä mukana, mutta samalla myös riittävän heikko, että esimerkiksi suurempia yleisöjä tavoittelevien olisi välttämätöntä ostaa näkyvyyttä myös rahalla.

Oheinen kuvaaja (lähde) on valaiseva: seurattujen Facebook-sivujen julkaisujen osuus käyttäjän syötteessä on ajoittain ollut jopa lähellä nollaa, kavereiden julkaisujen osuus syötteestä on koko ajan vähentynyt, kun taas sellaisten julkaistujen osuus, joihin käyttäjällä ei ole omaa itse osoitettua intressiä, on noussut merkittävästi.

Tätä kehitystä ja liiketoimintastrategiaa, jossa aluksi tarjotaan paljon ilmaista hyvää, mutta sitten tietoisesti muutetaan palvelua koko ajan huonommaksi, kuvaa kanadalainen teknologiakirjoittaja Cory Doctorow käsitteellä (3) enshittification, suomeksi sen voisi kääntää vaikkapa sanalla ”paskeentuminen”. Alustojen liiketoimintalogiikka siis perustuu sille, että aluksi ilmaisella tai edullisella palvelulla hankitaan mahdollisimman laaja käyttäjäkunta, jolle palvelusta tulee eri tavoin välttämätön, ja samalla raivataan kilpailijoita ja vaihtoehtoisia kanavia pois valittua liiketoimintastrategiaa häiritsemästä, ja kun käyttäjät on saatu kunnolla koukkuun, aloitetaan samanaikaisesti palvelun heikentäminen ja heikentyneen maksuttoman palvelun mahdollistama rahastaminen.

Paskeentuminen on itsessään niljainen liiketoimintastrategia, mutta sosiaalisen median alustoihin ja somen käyttöön ylipäätään liitetään koko ajan enemmän myös muita (4) _eettisiä kysymyksiä. _Monet palvelut on suunniteltu koukuttaviksi, ikään kuin digitaalisiksi huumeiksi, jotka pyrkivät saamaan käyttäjät viettämään kanssaan mahdollisimman paljon aikaa – käyttäjän sovelluksessa viettämä aika ja käyttäjän reaktioillaan tuottama data nimittäin on konvertoitavaksi rahaksi mainosmyynnin kautta. Voidaan pohtia, kuinka eettistä on olla tukemassa tällaisten riippuvuuksien synnyttämistä.

Toisaalta monien palveluiden toimintalogiikka ja esimerkiksi moderointikäytännöt ovat paljastuneet muullakin tavoin eettisesti kyseenalaiseksi. Varsinkin entisen Twitterin, nykyisen X:n, ja Facebookia ja Instagramia julkaisevan Metan alustojen suhteen on nostettu esille sitä, miten alustojen omistajat ovat käyttäneet näitä tietoiseen poliittiseen mielipidevaikuttamiseen, ja jopa suoranaiseen disinformaation levittämiseen ja asiallisen tiedon pimittämiseen. Sekä Meta että X ovat trumpilaisen politiikan totuudenjälkeisen ajan paineissa luopuneet faktantarkastuksesta.  Alustayhtiöt ovat tietoisesti asettuneet Yhdysvaltain nykyhallinnon rinnalle (mutta, kuten tiedetään, suhde on ajoin myrskyisä), ja palveluita tiedetään käytetyn mielipiteiden manipulointiin myös Euroopassa.

Samanlaisia kysymyksiä ja epäilyksiä liittyy toki myös taustaltaan kiinalaiseen Tiktokiin, josta on oltu ehkä suhteettomankin paljon huolissaan verrattuna varsin samanlaisella logiikalla toimiviin Metan palveluihin. Sekä Metan palvelut, että Tiktok keräävät valtavan määrän dataa esimerkiksi käyttäjän toiminnasta, sijainnista, kiinnostuksista ja verkostoista, ja pyrkivät tämän pohjalta luomaan jokaisesta käyttäjästä yksityiskohtaisen profiilin, joka taas mahdollistaa hyvin täsmällisesti persoonallisesti räätälöidyn mainonnan – tai mikä ettei muunkinlaisen manipuloinnin paitsi sovelluksissa itsessään, myös muissa verkostoonsa liittyneissä palveluissa. Tätä seurantaa on tehty usein käyttäjien omista valinnoista piittaamatta, ja esimerkiksi Meta jäi äskettäin kiinni siitä, että se oli hyödyntänyt löytämäänsä Android-puhelinten tietoturva-aukkoa käyttäjien seurantaan silloinkin, kun käyttäjä oli pyrkinyt toimimaan yksityisesti esimerkiksi incognito-tilaa käyttämällä tai evästeitä poistamalla. Sosiaalisen median palveluiden käyttö on siis suuri riski (5) yksityisyydensuojalle, ja tästä näkökulmasta turvallisin tapa käyttää niitä puhelimessakin on selaimen kautta, eikä sovelluksessa.

Osittain näihin kytkeytyvä asia on alustoihin liittyvä (6) epävarmuus. Facebookin ja Instagramin tiedetään sulkeneen lukuisten käyttäjien tilejä mielivaltaisesti ja ilman päteviä syitä, tai muuten rajoittaneen tilien toimintaa, ja näitä käyttäjän kannalta negatiivisia muutoksia on ollut hyvin vaikea saada peruutetuksi. Tarinoita suljetuista tileistä kuulee jatkuvasti, ja useimmiten syy jonkin tilin sulkemiseen ei ole koskaan selvinnyt.

Oman lisäepävarmuutensa tuo se, että EU:ssa on sekä Metaa että X:ää kohtaan käynnissä tutkintoja EU:n sosiaalisen median lainsäädäntöä koskevista rikkomuksista. Vaikka voidaan pitää epätodennäköisenä sitä, että palveluita määrättäisiin EU:ssa kokonaan suljettaviksi tai että palvelut itse vetäytyisivät EU:n markkinoilta, mahdottomana tätä ei voida pitää – molemmat ovat tällaisella itse uhanneet, mikäli EU pakottaa ne noudattamaan eurooppalaista lainsäädäntöä ja asettaa niille lain mahdollistamia jättisakkoja.

Yhä useammat pitävät myös omaa sosiaalisen median käyttöään ongelmallisena ja pyrkivät tietoisesti (7) vähentämään omaa sosiaalisen median käyttöään. Vastuullisen viestijän on siksi syytä myös miettiä, millä tavalla pystyy tarjoamaan vastaavan ajan tasaisen tietosisällön myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta halua käyttää sosiaalista mediaa. Kukaan tuskin haluaa myöskään omalla sosiaalisen median sisällöntuotannollaan olla tarkoituksella ruokkimassa riippuvuuksia.

Kaupallisten ja oligarkkimiljardöörien omistamien sosiaalisen median kanavien rinnalle on noussut useita erilaisia (8) uudenlaisia sosiaalisen median kanavia, jotka pyrkivät välttämään monia edelläkin mainittuja aiempien sosiaalisen median kanavien virheitä ja ongelmia, ja tarjoamaan reilumman, omaehtoisemman ja käyttäjien omaa kontrollia korostavan sosiaalisen median kokemuksen. Tällaisia ovat esimerkiksi Twitterin korvaajaksi mielletty Bluesky, ja Fediverseksi kutsuttu keskenään yhteensopivien avointen sosiaalisten median palveluiden kokonaisuus, joista tunnetuimpiin kuuluvat myöskin Twitterin kaltainen Mastodon ja Instagramia muistuttava Pixelfed. Esimerkiksi monet Twitteristä lähteneet tutkijaverkostot ovat siirtyneet Blueskyhin ja erilaisia teknologia- ja aktivistiverkostoja taas Mastodoniin. Sosiaalisen median käytön kokonaisvolyymiin nähden näiden palveluiden käyttö on vielä melko vähäistä, mutta kasvavaa – ja ennen kaikkea sellaista, jonka moni sosiaalisen median eettisiä ongelmia pohtiva haluaisi nähdä kasvavan.

Lähtökohtia digiviestinnän strategioille

Nämä tilannekuvan piirteet on syytä ottaa huomioon digitaalisen viestinnän strategiaa pohdittaessa. Muutoksen ja epävarmuuden aikana strategiaa onkin syytä tarkastella ainakin näistä kahdesta eri näkökulmasta:

• missä juuri nyt tavoitamme kohderyhmämme ja missä meidät tavoittaa?
• mitkä kanavat takaavat meille sen, että tavoitamme haluamamme yleisöt tulevaisuudessakin, tai missä mieluiten toivoisimme heidät tavoittavamme?

Koska kanavat ja yleisöt ovat hajallaan pitkin poikin erilaisia palveluita, digiviestinnän strategiaa ei voi rakentaa vain yhden tai kahden kanavan varaan, vaan lähtökohdaksi on otettava monikanavaisuus. Siihen, kuinka laajan monikanavaisuuden toteuttaminen on realistista, vaikuttavatkin toki sitten monet käytännölliset asiat, ennen kaikkea käytössä olevat resurssit.

Strategiaa ei voi perustaa pelkästään toiveajattelulle: yleisön tavoittamiseksi on tietenkin syytä viestiä niissä kanavissa, joissa tietää yleisönsä tavoittansa, elleivät sitten esimerkiksi painavat eettiset syyt toisin vaadi. Esimerkiksi on painavia eettisiä perusteita sille, että äärioikeistolaisen propagandan ja disinformaation täyttämän X:n käytöstä on syytä viimeistään nyt luopua, kuten laajasti on jo tehty. Tehokas ja vaikuttava viestintä kuitenkin useimmiten edellyttää monien eri sosiaalisen median kanavien käyttämistä, mutta silloin on hyvä ymmärtää tekevänsä kompromisseja edellä kuvattujen näkökulmien kanssa. Esimerkiksi Tiktok on kanava, jonka kautta monet nuorimmat ikäryhmät saavat uutisensakin – siihen liittyy toki haasteita ja riskejä, mutta ne tiedostaen toimimalla on mahdollista myös tehdä tuloksellista viestintää.

Samaan aikaan yleisön tavoittamiseksi jatkossakin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin kehittämään ja kasvattamaan myös sellaisia kanavia, joita voi pitää pidemmällä tähtäimellä vakaampina ja varmempina, ja ehkä myös sellaisia, joiden kautta toivoisi tulevaisuudessa tavoittavansa yleisönsä. Kanavista vakain ja parhaiten omassa hallinnassa oleva ovat tietenkin omat verkkosivut – jos jossain vaiheessa someen panostaminen on johtanut omien verkkosivujensa hyödyntämisen ja kehittämisen laiminlyöntiin, kannattaa palata taas myös niiden kehittämisen pariin.

Viestinnän suvereniteetti

Laajemmin ja pidemmällä tähtäimellä digitaalista viestintää pohdittaessa onkin syytä pohtia suvereniteetin käsitettä. Kaupallisia sosiaalisen median alustoja käytettäessä viestintä tapahtuu aina enemmän tai vähemmän alustan omistajan ehdoilla. Et oikeasti omista Facebook- tai Instagram-seuraajiasi: ne ovat sinulla vain lainassa alustan tarjoavalta yhtiöltä, ja jos sinun ja alustafirman intressit menevät jollain tavalla ristiin, voit milloin tahansa menettää ne. Yhtä hyvin somekanava voi lähteä alta vain peruuttamattomaksi jäävän virhearvion seurauksena – tällaistakin tapahtuu jatkuvasti. Viestijän omassa intressissä on tietenkin edistää sellaista viestintää, jossa yleisöt ja niille tarjottavat sisällöt ovat mahdollisimman pitkälti viestijän omassa kontrollissa.

Suvereniteetin näkökulmasta käytössä olevat kanavat voidaankin jakaa niihin, jotka ovat 1) alustana ja yleisöjen tavoittamisen osalta omassa hallinnassa (esim. verkkosivusto, uutiskirjeet ja esimerkiksi Fediverse, jossa on mahdollista itse operoida omaa sosiaalisen median palvelintaan), ja niihin, joissa 2) alustalla näkyvän sisällön tavoittavuus on riippuvainen alustan omistajan ratkaisuista ja joissa seuraajat ovat ensisijaisesti alustan omistajan omistusta. Suuret kaupalliset sosiaalisen median kanavat kuuluvat kaikki jälkimmäiseen ryhmään, ja pidemmän tähtäimen suvereniteetin takaamiseksi on tärkeää panostaa yhtä lailla myös ensimmäisiin. Uudet avoimet sosiaalisen median alustat osaltaan pyrkivät juuri ratkaisemaan tätä viestinnällisen suvereniteetin haastetta – ne pyrkivät rakentamaan sosiaalisen median verkostot sillä tavalla hajautetuiksi, että verkoston valta ei pääse keskittymään vain yksiin käsiin.

Verkkosivujen merkitys on taas nousussa?

Sosiaalista mediaa ei kannatakaan tarkastella irrallisena, vaan osana kaikkea muutakin digitaalista viestintää. Yksi tapa hahmottaa verkkosivujen ja sosiaalisen roolit digitaalisessa viestinnässä löytyy POSSE-strategiasta. POSSE tulee sanoista ”Publish on your Own site, Syndicate Everywhere”, ja sen keskeinen ajatus on siinä, että kaiken julkaisemisen keskipisteenä pidetään julkaisijan itsensä omistamia verkkosivuja. Verkkosivut eivät kuitenkaan sellaisenaan tavoita yleisöjä muissa kanavissa, joten tästä syystä verkkosivujen julkaisuja on syytä levittää mahdollisimman moniin eri sosiaalisen median kanaviin – siis käytännössä eri somekanaviin. Tavoitteena on vahvistaa juuri julkaisijan omaa omistajuutta sisältöihinsä tinkimättä silti maksimaalisen tavoittavuuden tavoittelusta. Julkaisuja seuraavalle yleisölle POSSE taas tarjoaa mahdollisuuden seurata julkaisijan sisältöjä juuri haluamistaan kanavista – ja tiedon siitä, että kaikki olennainen löytyy aina myös julkaisijan omilta verkkosivuilta.

POSSE-strategian toteuttamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, eikä sitä ole aina välttämättä mahdollista tai tarpeenkaan noudattaa täysin johdonmukaisesti, mutta se on silti hyvä tapa hahmottaa omilla verkkosivuilla tehtyjen julkaisujen ja lukuisten sosiaalisen median kanavien välistä suhdetta.

Meidän olisi ehkä syytä yrittää pärjätä myös ilman amerikkalaisia alustoja

Euroopassa on nyt havahduttu siihen, että Yhdysvaltojen siirryttyä täysimittaiseen trumpilaisuuteen, Eurooppa ei voi enää puolustuksessaan luottaa vain Yhdysvaltojen apuun. Siihen emme kuitenkaan vielä ole täysin heränneet, että geopoliittisen muutoksen rinnalla on tapahtunut myös teknologiapoliittinen murros. Siinä missä Euroopan pitää panostaa paljon entistä vahvemmin itsenäiseen puolustukseen, sen tulee panostaa myös teknologiseen riippumattomuuteen. Laitteet valmistavaan Kiinaan liittyvät uhat ja riskit ovat meille selviä, mutta teknologia-alustoja dominoivaan Yhdysvaltoihin liittyvät riskit ja uhat saattavat olla vielä suurempia, sillä niihin liittyy nyt eri tavalla myös muun poliittisen painostuksen riski.

Käymme keskusteluja amerikkalaisilla alustoilla, amerikkalaiset pyörittävät sähköpostipalveluitamme, kirjoitamme tekstit, valmistelemme esitykset ja teemme laskelmat amerikkalaisten editoreilla ja ympäristöissä. Euroopan unionissa on pitkään tehty strategioita Euroopan teknologisen suvereniteetin edistämiseksi, mutta nyt yhtäkkiä tästä projektista tulikin paljon aiempaa akuutimpi. Merkit ja viestit ovat aivan selviä siitä, että Yhdysvallat on tosissaan aikomuksissaan käyttää hallitsemiaan alustoja ja teknologioita paitsi niiden samojen teknologioiden ja alustojen dominanssin vahvistamiseen, myös Euroopan painostamiseen muullakin tavoin poliittisesti mieleisekseen.

Tämän toteaminen ei edellytä mitään korkeampaa päättelyä, aiheesta on puhuttu täysin avoimesti. Yhdysvaltain tavoitteet ovat kahtalaisia: amerikkalaisten yritysten teknologinen dominanssi ja sen kautta saavutettu vaikutusvalta tulee säilyttää, eikä Euroopan unionin tulee muutenkaan rajoittaa näiden toimintaedellytyksiä esimerkiksi alustojen kautta tapahtuvaa viestintää tai algoritmeja säätelemällä.

Näitä tavoitteita pidetään niin tärkeinä, että Yhdysvalloissa ollaan valmiita käyttämään täysin suhteettomiltakin vaikuttavia painostuskeinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Esimerkiksi jo syyskuussa Trumpin vaalikampanjan aikana varapresidentti JD Vance uhkasi Eurooppaa sillä, että Yhdysvallat vetäytyy Natosta jos EU reguloi Elon Muskin X-alustaa.

Amerikkalaiset teknologioligarkit ovatkin Trumpin voiton jälkeen yksi toisensa jälkeen innolla ryömineet nuolemaan Trumpin saappaita., ja toivovat Trumpilta vastapalveluksia. Yhdysvaltain teknologiaoligarkkeja ärsyttää erityisesti Euroopan unionin lainsäädäntö, ja sen pohjalta teknologiajäteille määrätyt jättisakot. Amerikkalaisten teknologiajättien on nimittäin toistuvasti todettu rikkoneen unionin kansalaisten ja reilun markkinatalouden turvaksi luomia pelisääntöjä.

EU:n lainsäädännön rikkomisen seurauksena esimerkiksi Metalle on viime vuonna määrätty melkein 800 miljoonan euron sakko, ja edellisenä vuonna se joutui maksamaan GDPR-lainsäädännön rikkomisesta peräti 1,2 miljardin euron sakon. Myös esimerkiksi Microsoftia uhataan parhaillaan sakolla, jonka suuruus on perätin 10% sen globaalista 211 miljardin dollarin liikevaihdosta, ja Muskin X on parhaillaan digikomissaari Henna Virkkusen johtamassa tutkinnassa, jonka seurauksena se saattaa saada jopa 6 prosenttia sen globaalista liikevaihdosta vastaavat sakot. Metan Zuckerberg kertoo avoimesti tuoreessa haastattelussaan toivovansa Trumpin hallinnolta Euroopan painostamista olemaan piittaamatta amerikkalaisten yritysten rikkomuksista.

Henna Virkkunen on paljon vartijana. Taipuminen tällaisen ulkoisen painostuksen seurauksena merkitsisi luopumista keskeisistä eurooppalaisista periaatteista.

Siksi Euroopan olisikin edettävä paljon aiempaa nopeammin teknologisen suvereniteetin tavoittelussa, ja pyrittävä pääsemään palvelu palvelulta ja alusta alustalta irti riippuvuudestaan amerikkalaiseen teknologiaan. Luopuminen X:n kaltaisten vaikuttamis- ja propagandakanavien rutiininomaisesta käytöstä on vasta ensimmäinen, helppo ja itsestäänselvä askel. Sosiaalisen median kanavien ohella on siirrettävä katse myös muihin pilvi- ja SaaS-palveluihin, joita käytetään Euroopassa laajasti tavalla, jolla luovutamme valtavasti painostusvoimaa Yhdysvaltain radikaalille hallinnolle, joka ei enää suhtaudu meihin lähtökohtaisesti ystävällismielisesti.

Esimerkiksi Euroopan komissio on osoittanut huolta käytännössä melkein kaikilla suomalaisilla työpaikoilla käytössä olevan Microsoft365-ympäristön laajasta käytöstä. Komission huolena on erityisesti se, että nyt muutaman ei-eurooppalaisen yrityksen käsiin on annettu aivan kohtuuttoman paljon valtaa suhteessa eurooppalaisiin toimijoihin, ja näiden yritysten hallitseva markkina-asema mahdollistaa monenlaista kiusaa ja hankaluuksien aiheuttamista. Esimerkiksi migraatio alustalta toiselle on tietoisesti tehty mahdollisimman hankalaksi, ja kun helppoja vaihtoehtoja ei ole, käyttäjät ovat sidoksissa alustaan tavalla, joka mahdollistaa nyt kohtuullisten hintojen miltei mielivaltaisen nostamisen.

Keinoja kuitenkin on. Kuten komissiokin toteaa, parhaita tarjolla olevia keinoja teknologisen suvereniteetin lisäämiseen löytyy avoimen lähdekoodin ohjelmistojen laajamittaisesta käyttöönotosta. Laajoja tähän liittyviä projekteja onkin jo käynnissä eri Euroopan maissa. Esimerkiksi Ranskassa julkisen sektorin käyttöön on kehitteillä Microsoftin toimisto-ohjelmistojen kokonaisuutta korvaava La Suite Numerique -kokonaisuus, ja Saksassa vaikuttaa valtiollinen Zentrum Digitale Souveränität, joka samalla tavalla kehittää nimenomaan julkisen sektorin käyttöön suunniteltua OpenDesk-nimistä toimisto- ja ryhmätyöohjelmistojen kokonaisuutta. Hollannissa yliopistot käynnistävät pilotin, jossa me siirtyvät käyttämään avoimen lähdekoodin Nextcloud-ympäristöä, tietoisena tavoitteenaan irrottautuminen suurten amerikkalaisten teknologiayritysten kahleista.

Maailma toden teolla on muuttunut, eikä siihen voi luottaa etteikö se muuttuisi entistäkin inhottavammaksi. Yhtä lailla kuin meidän ei kuulu antaa digitaalista sosiaalista todellisuuttamme amerikkalaisten pahantahtoisten oligarkkien ohjailtavaksi, myöskään yritysten ja julkisen sektorin prosesseja ei tule rakentaa sellaisten pilvipalveluiden varaan, joissa tiedon tai välineiden hallinta ei ole yrityksen itsensä käsissä ja kokonaisuudessaan eurooppalaisen lainsäädännön piirissä.

Digitaalisen suvereniteetin edistämisen prosessit edistyvät unionissa luultavasti aiempaakin rivakammin, mutta sitäkin ennen sama suvereniteettipyrkimys on syytä ottaa huomioon myös arkisia alusta- ja ohjelmistoratkaisuja tehdessään.

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 21.11.2024)

Sosiaalisen median alustat ovat vakiintuneet merkittäviksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja vuorovaikutuksen välineiksi. Myös viranomaisille ja poliitikoille nämä alustat ovat usein tärkeitä kanavia kansalaisten tavoittamiseksi.

Se joka hallitsee kansalaisten laajasti käyttämää sosiaalisen median kanavaa, käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa. On kuitenkin silmiinpistävää, ettei yksikään laajimmin käytetyistä sosiaalisen median kanavista ole eurooppalaista alkuperää. Valtaa keskinäisen viestintämme suhteen käyttävät nyt voimat, jotka eivät välttämättä jaa kanssamme samoja arvoja.

Ennen Twitterinä tunnetun X:n kehitys on tästä hälyttävä esimerkki. Ostettuaan palvelun Elon Musk on miljardiluokan tappioista huolimatta muokannut palvelusta disinformaation levittämisen ja poliittisen mielipidevaikuttamisen välineen. Myös palvelun sisältöalgoritmi on muokattu sellaiseksi, jossa Muskin oma ja kannattamansa agendan mukainen sisältö nousee erityisesti esille. Muskin vetoapu oli keskeinen tekijä Donald Trumpin uuden valtaannnousun tiellä.

Kaikki kaupalliset sosiaalisen median kanavat keräävät käyttäjistään valtavan määrän yksityiskohtaista tietoa. Käyttäessään näitä palveluita myöskään eurooppalaiset eivät ole turvassa vastaavalta manipulaatiolta. Euroopan unioni on pyrkinyt reguloimaan suuria sosiaalisen median alustoja, mutta tilanne vaatii pelkän lainsäädännön lisäksi myös aktiivisempia toimia viestinnän teknologisen suvereniteetin turvaamiseksi.

Julkisten toimijoiden, poliitikkojen ja median on tarkasteltava uudelleen sosiaalisen median strategioitaan: ohjaavatko ne kansalaisia käyttämään kanavia, joissa nämä muuta informaatiota tavoitellessaan potentiaalisesti altistuvat tietoiselle manipulaatiolle? Sellaisilta kanavilta, joilla vaikuttamispyrkimys on silmiinpistävää, kuten Muskin X, olisi yhteiskunnallisesti vastuullisten toimijoiden poistuttava.

Ennen kaikkea on kuitenkin pohdittava, millä tavalla pitkäjänteisesti vahvistetaan oman viestinnän ja laajemmin yhteiskunnan viestintäympäristöjen suvereniteettia ja resilienssiä vaikutusyrityksiä vastaan.

Teknisillä alustaratkaisuilla on tästä näkökulmasta suuri merkitys. Julkisten toimijoiden kannalta esimerkiksi avoimeen Activitypub-protokollaan perustuva ja alustan hajautettuun omistajuuteen perustuva eurooppalainen Mastodon olisi merkittävästi kestävämpi ratkaisu kansalaisten kanssa käytävään vuorovaikutukseen kuin amerikkalaisten tai kiinalaisten somejättien alustat. Myös uudempi tulokas, voimakkaassa kasvussa oleva Bluesky on kehittämässä alustaansa vastaavalla tavalla hajautetuksi.

Ei ole selkeää, mille kuuluu yhteiskunnallinen ohjaus ja toimijuus tässä ja muissakin informaatiopuolustukseen laskettavissa asioissa. Luultavaa kuitenkin on, että ellemme tunnista monesta suunnasta mahdollisesti vihamielisemmäksi muuttuvan informaatioympäristön riskejä ja ole valmiita itse kukin toimimaan riskien torjumiseksi, heikkouksiamme tullaan käyttämään arvojamme vastaan.

Arvot ja arvostukset muuttuvat nyt nopeammin kuin hallinto ja päätöksenteko pysyvät perässä - mutta niin ekokriisin aikana pitääkin tapahtua.

Pari vuotta sitten Stansvikinkallion kaava vedettiin voimakkaan vastustuksen vuoksi poikkeuksellisesti uudelleen arvioitavaksi, ja nyt myös sitä ympäröivän tiealueen suunnitelmat tuntuvat törkeiltä ja tuhoisilta.

Kun luonto tuhotaan, sitä ei saada takaisin. Laajasalolaiset ja muutkin helsinkiläiset ovat hyvin laajasti nousseet vastustamaan sitä, että Stansvikin metsää hävitettäisiin yhtään nykyistä enemmän.

Tiesuunnitelman hyväksyminen oli sitä kannattaneilta Demareilta, Kokoomukselta, Persuilta ja RKP:lta selkeä virhe, mutta mitään peruuttamatonta ei vielä ole tapahtunut. Ei pidä antaakaan tapahtua.

Kuitenkin siihen saakka kunnes löytyy hallinnollinen keino ehkä vain muutaman päivän päässä uhkaavien hakkuiden pysäyttämiseksi, ei voi kuin antaa tukensa metsään leiriytyneille ja Stansvikin asiaa mediassa esillä pitäneille Suojellaan Stansvik -aktivisteille.

"Sekasotkua musiikin asemasta" (vol 2.)

(Radion Sinfoniaorkesteri musiikkitalolla 10.3.2023)

Helmikuu meni hiihdellessä ja muuten kiireisenä, joten kulttuuriharrastuksetkin olivat vähäisempiä, mutta onneksi lopulta pääsin taas takaisin korkeakulttuuurin pariin. Edellinen kulttuuripäiväkirjamerkintäni käsitteli Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperaa, jonka (oletetusti) Stalin tunnetusti tuomitsi lauseella "Sekasotkua musiikin asemasta". Nyt sitten otan itse vapauden ja riskin käyttää samaa lausahdusta, sillä juuri muuta ajatusta ei Radion Sinfoniaorketerin Musica Nova-festivaaleilla esittämä Sampo Haapamäen sävellys Homo Sapiens herättänyt.

Ehkä historia osoittaa minut yhtä lailla harhautuneeksi ja makuni suhteen jumiutuneeksi kuin Stalininkin, mutta konsertin pääteoksena esitetty Ylen tilausteos oli epämiellyttävää kuunneltavaa. Musiikkimakuni on laaja ja avantgardistinen, mutta tästä en saanut mitään otetta. Parikymmentäminuuttinen esitys oli kertakaikkiaan vain sekava ja teennäinen. Sopraano Tuuli Lindeberg toki teki kovan yksilösuorituksen hyvin vaativassa osuudessaan, mutta konsertin ei ole tarkoitus olla urheilusuoritus.

Sävellyksen teennäisyyttä kuvaa hyvin katkelma tästä Haapamäen omasta runosta, jota Lindeberg ihan antaumuksella tulkitsi :

nyt kaikkeuden alkion laajenevassa räpäyksessä istukan algoritmi tulehtuu gravitoivan napanuoran repeilyksi. nanobuffetin etäpesäkkeiden kiertoradat äityvät universaaliin siroaviksi kyborgisodiksi. keskenmeno synnyttää neljän ristiinnaulitun perusvuorovaikutuksen lain: ääretön piste, ulottuvuussäie, syyllinen

Siis mitä helvettiä?

Ihan varmasti Haapamäen musiikilla on jossain yleisönsä ja ihailijansa, mutta tulipahan ainakin todettua että hyvin avaralla omalla maullanikin on rajansa.

Liki psykoottisen synkältä vaikuttaneen sävellyksen valopilkku oli tämä yksittäinen rytmisoitin.

Vieressäni istuneella naisella oli siinä määrin vaikeuksia pidätellä naurua sen nähdessään, että purskahdukset menivät jo röhkimisen puolelle. Siinä vaiheessa minuakin jo nauratti, vaikka teoksessa ei (kai) ollut tarkoitus olla mitään hauskaa.

Konsertin muut teokset sen sijaan olivat hienoja! Erityisesti ensimmäisenä esitetty Francisco Collin 19-vuotiaana säveltämä Aqua Cinerea op. 1 vei täysin mukanaan sointivyöryihinsä. Vähän samaa oli myös islantilaisen Thurídur Jónsdóttirin Flow and Fusion -teoksessa, jonka saattoi kuvitella kuvaavan tulivuorenpurkausta, kuten tuntuu että muutenkin islantilaisten säveltäjien teokset kuulostavat. Japanilaisen Akiko Yamanen Arcade taas oli omalla hauska yhdistelmä pitkää viulumattoa ja satunnaisia äänifragmentteja, ei nyt mitään suurta musiikkia, mutta sen saattoi kyllä kuvitella tulevan Tokion metelin keskeltä. Clara Iannottan "dead wasps in the jam-jar (ii)" tosin herätti kysymyksen, että eikös tämän taustanauhojen päällä soitetun teoksen olisi voinut säveltää orkesterin sijaan suoraan syntentisaattoreille.

Konsertti on kokonaisuudessaan nähtävissä tallenteena Yle Areenassa.

Kansallisooppera: Dmitri Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, 11.2.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

"Sekasotkua musiikin asemasta", kirjoitti (ilmeisesti) Stalin Pravda-lehdessä nähtyään Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperan. Diktaattorien surkeaa taidemakua voi käyttää heuristisena apuvälineenä loistavien mestariteosten tunnistamiseen, sillä sellaisesta tässä on kysymys.

Tämä ooppera on kaikkea muuta kuin pikkunätti. Tarina kertoo surkeasta tuppukylästä ja siellä asuvasta kaikin puolin inhottavasta kauppiasperheestä, jonka pojan on joutunut naimaan kuitenkin vähän enemmän elämältään odottava nuori nainen. Tuhnupoika ei saa aikaiseksi lasta eikä paskaakaan, ja siksi verevä - ja myöskin jo valmiiksi inhottava - vieraileva työmies Sergei kiinnostaa. Loppuja tarinasta voi arvailla.

Jos selkeälinjainen sosialistinen realismi oli Stalinin käsitys hyvästä taiteesta, niin ymmärrän miksi tämä ei iskenyt. Musiikki on usein kovaäänistä, pauhaavaa, rytmistä, jossain sanottiin jopa että pornofonista. Se on myös hauskaa ja ironista, usein se onkin jokin musiikissa joka tekee jostain tilanteesta sarkastisen. Šostakovitš on säveltäjänä nero.

Kansallisoopperan salissa oli näytöksessä poikkeuksellisen paljon tyhjää tilaa, useimmiten oopperat on loppuunmyyty. Ehkä se johtui siitä, että venäläisestä kulttuurista on näinä aikoina vaikea varauksetta nauttia. Šostakovitš kuitenkin oli elämänsä aikana siinä määrin vaikeuksissa oman aikansa yhteiskunnallisen ja kulttuurisen diktatuurin kanssa, että ehkä voi ajatella Šostakovitšin musiikin sen myötä ansainneen aseman dissidenttitaiteena.

Venäläistä yhteiskuntaahan tämä ooppera ei myöskään kuvaa millään tavalla ihannoiden - aivan päinvastoin. Alusta alkaen oopperassa leijuu seksuaalisen väkivallan uhka, ja ihan konkreettisestikin väkivalta. Kansa on juoppoa ja petollista, myös oopperan sankaritar murhailee loppuun saakka. Tämä on kulttuurisen rappion kuvaus, se maailma joka tässä esitetään on kaikkea muuta kuin terve ja hyvinvoiva. Valitettavasti siinä on paljon samoja piirteitä kuin venäläisessä yhteiskunnassa tänäänkin.

• Hesarin artikkeli samasta oopperasta

Dungen Tavastialla 1.2.2023

⭐⭐⭐⭐

Ruotsalaisen Dungenin keikka Flow-festivaalin pallolavalla vuonna 2016 on jäänyt mieleeni upeana maagisena kokemuksena. Jos pitäisi nimetä yksittäinen "paras" keikka, mille olen sattunut, se luultavasti voisi olla tämä. Mukana oli varmaankin ulkomusiikillisiakin seikkoja, kuten lämmin kesäilta ja itsessäänkin maagisen hieno pallolava, mutta muistan Dungenin soiton olleen poikkeuksellisen hienoa. Tuli selväksi, että tässä on bändi, jolla on paitsi vahva oma musiikillinen näkemys, myös ihan poikkeuksellista musikaalisuutta.

Odotukset olivat siis huiman korkealla myös Tavastian keikkaan, jonne varasin liput heti kun huomasin yhtyeen olevan Suomeen tulossa. Dungenia on tullut viime vuosina kuunneltua paljon, ja viimeisin levy En Är För Mycket och Tusen Aldrig Nog teki myös (jälleen kerran) vaikutuksen.

Ei Dungen pettänytkään. Musiikki soi hienosti, ja yhtyeestä välittyi paitsi musikaalisuus, myös tietty vaatimaton sympaattisuus.

Mutta ei tämä silti sille Flown keikalle vetänyt vertoja. Seisoskelin miksauspöydän vierustalla, mutta siitä huolimatta soundimaailma oli jotenkin tukkoinen. Vaikutti siltä, että konsertin koko setti ei ollut ihan täysin yhtyeen hallussa, aika paljon oli yhtyeellä outoa hapuilua biisien välillä - mutta toisaalta näiden tilanteiden välittömyys vain vahvisti kuvaa sympaattisesta porukasta, joka on tullut soittamaan ystävilleen. Silti joku maaginen silaus tästä jäi puuttumaan. Hyvä keikka, mutta ei silti ihan huippua.

Outi Tarkiainen: Ring of Fire and Love — Radion Sinfoniaorkesteri 19.1.2023

⭐⭐⭐⭐⭐

Harrastan korkeakulttuuria henkisenä vastaiskuna kaikkea sitä toivottomuutta, latteutta ja suoranaista typeryyttä vastaan, joka aikaamme tuntuu toisinaan vaivaavan. Se, että yhteiskuntamme ylläpitävät jotain niin suurta, tuhlailevaa ja taloudellisella rationaliteetilla perustelematonta kuin sinfoniaorkesteri tai kansallisooppera, on tuo valonpilkahduksen toisenlaisesta toivoa, hyvyyttä ja kauneutta arvostavasta maailmasta.

Silti klassisestakin musiikista suuri osa on minusta teennäistä, latteaa ja tyhjänpäiväistä. Siitä musiikkiperinteestä, jotka meillä kutsutaan "klassiseksi" minua koskettaa aidosti erityisesti Bach ja ylipäänsä barokki, mutta Bachin jälkeen seuranneen varsinainen klassisen musiikin kultakauden tuotokset koen yleensä teennäisiksi kuriositeeteiksi, joille on vaikeaa nähdä tänä päivänä muuta kuin historiallista relevanssia. Mitä romanttisemmat ovat sävellyksen sävyt, sitä enemmän huomaa säveltäjän yliyrittämisen: pyritään välittämään joitain sellaisia syviä ja eksistentiaalisesti värisyttäviä tunteita, joita nykyihmisen on enää mahdoton epäironisesti kokea.

Silti valtaosa klassisen musiikin konserteista vaikuttaa keskittyvän juuri tällaisiin — ne ovat kuulijalle helposti vastaanotettavaa harmonista sointimattoa, ja sitä musiikkia, joita orkestereilta on totuttu odottamaan. Varsinaisesti minua kiinnostavaa klassista musiikkia alettiin Bachin aikojen jälkeen oikeastaan tekemään laajemmin uudestaan vasta 1900-luvulla.

Niinpä klasarikonserteissa, joissa on — yllä mainituistakin syistä — tullut paljon istuttua, joutuu usein kuuntelemaan paljon sinänsä hienoja, virtuoosimaisia, nerokkaitakin teoksia, jotka eivät kuitenkaan värisytä juuri muita kuin korvien värekarvoja. Mutta silti kun niissäkin jaksaa riittävästi istua, yhdentekevyyksien välistä saattaa aina joskus löytyä jokin jalokivi.

Sellainen oli Outi Tarkiaisen pari vuotta sitten ensimmäisen kerran esitetty Ring of Fire and Love, yhdeksän minuuttia kestävä orkesteripurkaus. Tarkiainen itse kertoo kappaleestaan näin:

The Ring of Fire on Tyynen valtameren ympäri kiertyvä vulkaaninen vyöhyke, jossa tapahtuu valtaosa maailman maanjäristyksistä – toisaalta termillä viitataan myös valoilmiöön, nimittäin rengasauringonpimennyksessä kehään, jollaisena auringon reunat hehkuvat, kun kuu pimentää siitä keskiosan. Samaista termiä käytetään kuitenkin kuvaamaan myös naisen tuntemusta, kun synnytyksessä vauvan pää on läpäisemässä hänen lantionsa. Tuo hetki on vauvan elämän vaarallisin, jossa valtava paine puristaa pientä kalloa valmistaen häntä elämään tavalla, jota ei voi korvata mitenkään toisin. The Ring of Fire And Love on orkesteriteos tästä järisyttävästä, uutta luovasta jakaiken mullistavasta voimasta, jonka lävitse he yhdessä kulkevat.

Ja siltä se kuulostikin! Jotain hehkuvaa, elävää, polttavaa on syntymäisillään. Tulivuori purkautuu, räjähtelee ja laavavirrat virtaavat.

Ei musiikkia yleensä yksin sanoin voi kuvailla, vaan parasta on kuunnella se itse. Konsertti löytyy tallenteena Yle Areenasta, mutta tietenkään tallenteena musiikki ei tee samanlaista vaikutusta kuin orkesterin vierestä, vakiopaikaltani, Musiikkitalon H-katsomon eturivistä.

Ei konsertti muutenkaan yhdentekevä ollut: varsinkin Rahmaninovin pianokonsertti kyllä toimi: se edellytti solistiltaan virtuoosimaisuutta ja sen edellytyksen solisti täydellisesti täytti. Elgarin Elegia-muunnelmat taas olivat englantilaista perusjöötiä, hvyin englantilaisen kuuloisia, mutta jo enmemmän siellä tunteita liioittelevan yhdentekevyyden suunnalla. Tarkiaisen tulivuori oli kuitenkin se, josta puristui tämän konsertin timantti.

Akseli Gallen-Kallela-näyttely Suomen Kansallismuseossa

⭐⭐⭐⭐⭐

Lauantai-iltapäivän museokorttivierailu osoittautui erittäin onnistuneeksi! Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely on valtavan hieno. Vaikka suurin osa teoksista on toki sellaisia, joita on ollut mahdollisuus alkuperäisinäkin nähdä muissa museoissa -- ja tietenkin kaikki osa suomalaisuuden keskeisintä kuvastoa -- on siltikin mahtavan hienoa nähdä kaikki tarjolla oleva yhdellä kertaa!

Jos täytyy nimetä yksi taiteilija, joka on eniten vaikuttanut siihen millaisena suomalaisuuden näemme, sen täytyy olla Gallen-Kallela. Niin keskeinen on Gallen-Kallela ollut suomalaiseksi omaksutun kalevalaisen mytologian kuvittamisessa.

Tämän näyttelyn katsomisen pitäisi olla isänmaallinen velvollisuus.

Gallen-Kallelan jälkeen musekorttikierroksemme jatkui HAM-museon näyttelyissä. Alakerran Viggo Wallensköld toimi mainiosti, mutta kakkoskerroksen suuressa tilassa ollut Lilibeth Cuenca Rasmussen oli täysin tyhjänpäiväinen. Valitettavasti turhan usein tämä on ollut fiiliksenä tämän saman tilan näyttelyissä. HAMin omille kokoelmille perustuva Pehmo taas oli oikein kiva - ei mitään tajunnan räjäyttävää, mutta yksittäisiä kiinnostavia töitä, joissa yhdistävänä tekijänä olivat tekstiilimateriaalit.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

⭐⭐⭐⭐

Kirjastossa käydessäni huomasin kauhukseni, että minullahan oli kotonani jo vanhaksi ehtinyt laina. Rikun Facebook-tuttuna ja siksikin Rikun tarinankerronnan lahjat tuntevana olin laittanut kirjaan varaukseen heti silloin kun huomasin sen olevan julkaistumaisillaan, mutta tietenkin kävi niin että oma paikkani varausjonossa aukesi juuri jouluhämminkien aikoihin ja kirja unohtui kuukaudeksi omaan hyllyyni.

Kirjan päähenkilö on kovasti Rikua itseään muistuttava henkilö: elokuvaohjaajan kanssa seurusteleva, peliriippuvuuden, aineiden, syyllisyyden, ahdistuksen, tunteiden ja vastuullisuuden kysymysten kanssa kamppaileva kamppaileva keski-ikäinen mies, joka käy läpi isänsä valtavaa jäämistöä ja pohtii kaikkien elämänsä haasteiden taustalla kummittelevaa isäsuhdettaan. Lajityyppinä on siis autofiktio, joka toimii kehyksenä kirjan varsinaiselle annille: kokoelmalle erilaisia hauskoja ja kipeitä pohdintoja, teräviä havaintoja ja myös monia sellaisia osuvia menestyvän, kaupunkilaisen, verkostoituneen elämän ja asennemaailman kyseenalaistuksia, joista voisi kysyä puhuuko nyt päähenkilö vai sen isä.

Ehkä autofiktiivinen Riku ei aina saavuta ihan samaa pistävän osuvaa nerokkuutta kuin samaa nimeä kantava sosiaalisen median nerokas tili, vai onko kyse vain siitä että kirjassa kipeät kokemukset ovat vielä enemmän pinnalla ja vähemmän ironisesti etäännytettynä kuin somessa? Siitä huolimatta kirjan kanssa vietetty ilta tuntui illalta nerokkaan muita syvemmälle näkevän ihmisen seurassa, ja koska parinsadan sivun mitta ei vaadi istumalihaksilta yhden illan suoritusta enempää, ehtii kirjakin taas palautua kaupunginkirjaston kiertoon vain muutaman päivän myöhässä.

Meri Valkama: Sinun, Margot

⭐⭐⭐

Tämä kirja lienee tullut esille suosituksena eri sosiaalisen median kanavissa ehkäpä eniten viimeisen vuoden aikana, ja aikomukseni on pitkään ollut se lukea. Lopulta vuodenvaihteen tienoille sain siihen tartuttua, ja aloittakoon tämä kirja myös tämän vuoden 2023 alussa keksimäni uudenvuodenlupauksen: kirjaan tänne huomioitani ja arvioitani erilaisista vuoden aikana nauttimistani kulttuurituotteista.

Valkaman paljon luettu kirja on saanut huomiota myös ulkokirjallisista syistä viime kesänä tapahtuneen oudon episodin, jossa Parnasson kirjoittaja kuvitteli fiktiivistä romaania ilmeisesti todellisia tapahtumia kuvaavaksi, seurauksena. Toden ja tarun sekoittuminen ei sinänsä tämän kirjan osalta ihmetytä, kirja kuvaa uskottavasti suomalaisen kommunistitoimittajaperheen elämää 1980-luvun Itä-Berliinissä, ja Valkaman perhetaustan tiedetään olevan saman kaltainen.

Kirjan ansiot ovatkin juuri ajankuvassa, ja sen kyvyssä herättää kysymyksiä siitä, oliko Itä-Euroopan sosialistisen maiden yhteiskunnissa kuitenkin kaikkien kauheuksien lisäksi myös jotain sellaisia positiivisia arvoja, jotka kenties kadotettiin yhteiskuntien romahtaessa. Näin kirjan henkilöt ainakin kokevat: aiemmasta olisi ollut hyvä säästää edes jotain.

Kirjan heikkoudeksi kuitenkin koin jonkinlaisen kielellisen latteuden, joka tuli esille etenkin dialogeissa. Vuoropuhelut tuntuivat toisinaan tarpeettomilta ja jotenkin sarjakuvamaisilta. Kirjan kuvaus oli sujuvaa, mutta kieli ei nostanut lukijaa kuvattujen tapahtumien yläpuolelle. Kiinnostava tarina, mutta taiteellisesti tuotti korkeisiin ennakko-odotuksiin nähden kuitenkin lievän pettymyksen.

Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, miljoonat venäläiset pakenivat maasta. Sadat miljoonat silti jäivät.

Monien mielestä diktatoriseen, väkivaltaiseen ja sortavaan diktatuuriin jääminen on merkki hiljaisesta tuesta tyrannin vallalle ja politiikalle.

Kun Elon Musk valtasi Twitterin, ryhtyi sen mielivaltaiseksi diktaattoriksi ja aloitti toimittajien ja vähemmistöjen vainot, miljoonat palvelun käyttäjät pakenivat toisaalle. Sadat miljoonat silti jäivät.

Useimmat niistä, joiden mielestä valtiotyrannia tulee vastustaa jättämällä taakseen koti, perhe, ystävät ja työpaikat, jäivät alustatyrannin kohdatessaan paikoilleen, vaatisihan alustan vaihto vaivaa, uuden opettelua, vanhojen yleisöjen kadottamista ja verkostojen rakentamista uudestaan.

Juuri sen varaan alustatyranni olikin laskenut. Mukavuudenhalu ja saavutetut edut ohittavat periaatteet.

Rinnastus sotaa käyvän valtion ja sosiaalisen median alustan välillä voi vaikuttaa mielivaltaiselta ja liioittelevalta, mutta sitä se ei ole. Elon Musk ymmärtää sen, mikä monilta jää näkemättä: tietoyhteiskunnan olemusta määrittää sen käyttämä informaation ja mielipiteiden vaihdon infrastuktuuri aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin sille valittu valtiomuoto.

Se, joka hallitsee suurta osaa globaalista tiedon infrastruktuurista, hallitsee suurta osaa globaalista yhteiskunnasta.

Venäjän kansan ainoa toivo on vallan vaihtuminen, mutta Twitterin suhteen sekään ei tuo toivoa. Twitterin perimmäinen ongelma ei ole sen omistaja, vaan se että politiikan ja tiedonvälityksen keskeinen järjestelmä ja solmukohta on ylipäätään rakentunut yksityisen yrityksen omistukseen.

Digitaalisen ajan demokratia tarvitsee tiedon infrastruktuurin, joka on kansalaisten hallinnassa, ja joka on suunniteltu siten ettei sitä ole mahdollista kaapata. Sellaiseen infrastruktuuriin taas päästään siirtymään vain jos ihmiset itse niin päättävät: näkevät hieman vaivaa ja kestävät pientä uuden ympäristön epämukavuutta, ja siirtyvät tietoyhteiskunnan paremmalle puolelle

Tarvittiin Elon Musk että itsekin tämän lopulta ymmärsin.