(Julkaistu Helsingin Sanomissa 31.12.2025)

Australian esimerkin innoittamana monessa muussakin maassa suunnitellaan nyt sosiaalisen median sovellusten kieltämistä lapsilta ja nuorilta.

Kieltolaki on harvoin toimiva ratkaisu, ja se tuskin on sitä myöskään sosiaalisen median sovelluksiin liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi.

Perimmäinen syy sosiaalisen median sovellusten käytön aiheuttamiin ongelmiin nousee tavoista, joilla kaupalliset somesovellukset on tietoisesti suunniteltu aiheuttamaan riippuvuutta ja maksimoimaan sovellusten parissa käytetty aika. Tämä on pahantahtoista, käyttäjän psykologisia heikkouksia hyödyntämään pyrkivää suunnittelua, eikä se kohdistu vain lapsiin ja nuoriin vaan yhtä lailla myös aikuisiin.

Kaikin puolin parempi tapa puuttua näihin ongelmiin on kohdistaa rajoitustoimet sovellusten käyttäjien sijaan niiden tuottajiin. Samalla tavalla kuin kuluttajien saataville ei saa tarjota terveydelle haitallisia aineita sisältäviä elintarvikkeita, tulee Euroopassa rajoittaa voimakkaasti myös sitä, millaisia ohjelmallisia keinoja on sallittua käyttää sovellusten käyttäjiin vaikuttamiseksi ja millaista käyttäjän käytökseen perustuvaa profilointitietoa sovellukset saavat niiden käytöstä kerätä.

Ei ole perusteetonta kutsua monia nykyisiä sosiaalisen median sovelluksia digitaalisiksi huumeiksi ja historian tehokkaimmiksi manipulaatiovälineiksi. Terveellisempi ja toimivampi sosiaalinen media on kuitenkin mahdollinen, kuten osoittavat Mastodonin ja Blueskyn tapaiset käyttäjien profiloinnista ja vihamielisistä algoritmeista vapaat somealustat. Oikeus terveelliseen digitaaliseen toimintaympäristöön kuuluu lasten lisäksi myös aikuisille.

Olen vuosien ajan näihin aikoihin vuodesta, syyskuun alkupuolella tai puolivälissä, varannut itselleni aikaa viikon reissulle jonnekin ulkoilemaan, ja melkein aina olen lähtenyt Lappiin. Niin tänä vuonnakin, tällä kertaa kohteena oli Inarin ja Utsjoen kuntien alueella sijaitseva Muotkatunturin erämaa, jossa ennen en ollutkaan kulkenut, ja jota monien tiedän pitävän suosikkialueenaan.

Enkä ihmettele, upeaa tunturiylänköä ja muutakin vaihtelevaa maastoa riittää loputtomiin, eikä muista kulkijoista juuri ole riesaa. Mitään matkailuinfraa ei itse erämaa-alueella käytännössä ole, paitsi muutama satunnainen poro- tai pyyntikämppä (jotka eivät sattuneeet omalle reitilleni), ja 1960-luvulla puihin merkitty Inarista Karigasniemeen ulottuva reitti, joka on kyllä nykyisinkin ihan hyvin tallattu polku.

Tämän vuoden reissun erityispiirteisiin kuului vuodenaikaan nähden aivan outo lämpö: kun joskus näihin aikoihin tulee jo ensilumi, nyt yölläkin oli toistakymmentä astetta. Onneksi uskoin sääennusteita, ja otin mukaani kesämakuupussin. Lämpötiloista seurasi se, että lentäviä ötököitä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon. Yleensä niistä ei ole riesaa, mutta nyt jotkut kuuluivat jopa jättäneen reissunsa kesken niistä suivaantuneena. Onneksi kuivuus ei kuitenkaan ollut riesana, kuten vuosi sitten.

Lähdin liikkeelle illansuussa Muotkanruoktusta, jonka eteen Rovaniemeltä lähtenyt bussi seitsemän tunnin matkan jälkeen sopivasti saapuu, ja kuljin matkalla yöpyen tuntureita pitkin kohti alueen korkeinta tunturia Kuárvikozzâa. Kuárvikozzân läheisyyteen saavuttuani kuitenkin sumu ja pilvisyys oli sen verran kovaa, että jätin sen huiputtamisen tekemättä, ja jatkoin matkaani edelleen kohti suurta Stuorrávžin kanjonia. Stuorrávžista taas lähdin Karigasniemen suuntaan, ja viimeisen päivän kävelyksi tuli peräti 27 kilometriä, koska kun kerran kävellään niin miksi ei käveltäisi kunnolla? Ainoastaan viimeiset kymmenen kilometriä ennen Karigasniemeä olivat aika tylsää ja märkää maastoa, muuten sai kävellä upeissa ja kiinnostavissa maisemissa.

Muotkatunturin erämaahan tulee varmasti toistekin lähdettyä, nyt kun on alue on tullut katsastettua. Karigasniemen Guossi-hotellille annan erityissuosituksen: norjalaisia asiakkaita taitaa olla kiittäminen siitä, että tuollaisessa tuppukylässä on noin tasokas hotelli ja ravintola. Sinne päätin Muotkanruoktulta lähteneen reissuni, kävin suihkussa, syömässä ja vuodevaatteiden välissä nukkumassa, ja aloitin melkein vuorokauden mittaisen kotimatkan.

(Julkaistu alunperin Kirkonkello-blogissa)

Koko sosiaalisen median historia on pohjimmiltaan muutosten ja murrosten historiaa, mutta erityisesti viimeisen parin vuoden aikana entistä keskeisemmäksi kysymykseksi ovat nousseet kanavavalintojen ja tehokkaimpien somestrategioiden pohdinnan sijaan esimerkiksi epävarmuudet ja eettiset kysymykset. Onko yksilöiden ja organisaatioiden syytä esimerkiksi eettisistä tai käytännöllisistä syistä luopua joistain somekanavista? Entä onko somestrategia syytä miettiä jotenkin toisin, kun on aiempaa laajemmin tiedostettu, että moniin vakiintuneisiin kanaviin liittyy epävarmuuksia?

# Kahdeksan sosiaalisen median tilannekuvaa

Somekentän murros tulee taatusti jatkumaan. Usein sosiaalisen median kenttää kuvataankin käsitteellä (1) fragmentaatio: koko kenttä on muuttunut entistäkin hajanaisemmaksi, ja ihmiset hajaantuneet yhä useampiin erilaisiin somepalveluihin. Mikään yksittäinen kanava ei tavoita laajasti kaikkia. Tavoittavuus on siis mietittävä jollain muulla tavalla kuin vain sillä, että tehdään sivu Facebookiin – vaikkakin on todettava, että Facebook ainakin jollain tasolla tavoittaa yhä kaikista varsinaisista somekanavista suurimman joukon suomalaisista.

Toiseksi, vanhoissa ja vakiintuneissa somekanavissa (2) _tavoittavuus on heikentynyt _ainakin perinteisesti organisaatioiden käyttämillä keinoilla.  Tämä ei tietenkään ole uusi uutinen, moni pitkän linjan toimija onkin törmännyt heikentyneeseen tavoittavuuteen erityisesti Facebookissa. Facebookin emoyhtiö Meta on vuosien ajan jatkuvasti säätänyt eri palveluissaan sisältöalgoritmejaan pyrkimyksenään löytää omalta kannaltaan sellainen optimaalinen taso, jossa palvelu on riittävän hyvä pitääkseen ihmiset vielä mukana, mutta samalla myös riittävän heikko, että esimerkiksi suurempia yleisöjä tavoittelevien olisi välttämätöntä ostaa näkyvyyttä myös rahalla.

Oheinen kuvaaja (lähde) on valaiseva: seurattujen Facebook-sivujen julkaisujen osuus käyttäjän syötteessä on ajoittain ollut jopa lähellä nollaa, kavereiden julkaisujen osuus syötteestä on koko ajan vähentynyt, kun taas sellaisten julkaistujen osuus, joihin käyttäjällä ei ole omaa itse osoitettua intressiä, on noussut merkittävästi.

Tätä kehitystä ja liiketoimintastrategiaa, jossa aluksi tarjotaan paljon ilmaista hyvää, mutta sitten tietoisesti muutetaan palvelua koko ajan huonommaksi, kuvaa kanadalainen teknologiakirjoittaja Cory Doctorow käsitteellä (3) enshittification, suomeksi sen voisi kääntää vaikkapa sanalla ”paskeentuminen”. Alustojen liiketoimintalogiikka siis perustuu sille, että aluksi ilmaisella tai edullisella palvelulla hankitaan mahdollisimman laaja käyttäjäkunta, jolle palvelusta tulee eri tavoin välttämätön, ja samalla raivataan kilpailijoita ja vaihtoehtoisia kanavia pois valittua liiketoimintastrategiaa häiritsemästä, ja kun käyttäjät on saatu kunnolla koukkuun, aloitetaan samanaikaisesti palvelun heikentäminen ja heikentyneen maksuttoman palvelun mahdollistama rahastaminen.

Paskeentuminen on itsessään niljainen liiketoimintastrategia, mutta sosiaalisen median alustoihin ja somen käyttöön ylipäätään liitetään koko ajan enemmän myös muita (4) _eettisiä kysymyksiä. _Monet palvelut on suunniteltu koukuttaviksi, ikään kuin digitaalisiksi huumeiksi, jotka pyrkivät saamaan käyttäjät viettämään kanssaan mahdollisimman paljon aikaa – käyttäjän sovelluksessa viettämä aika ja käyttäjän reaktioillaan tuottama data nimittäin on konvertoitavaksi rahaksi mainosmyynnin kautta. Voidaan pohtia, kuinka eettistä on olla tukemassa tällaisten riippuvuuksien synnyttämistä.

Toisaalta monien palveluiden toimintalogiikka ja esimerkiksi moderointikäytännöt ovat paljastuneet muullakin tavoin eettisesti kyseenalaiseksi. Varsinkin entisen Twitterin, nykyisen X:n, ja Facebookia ja Instagramia julkaisevan Metan alustojen suhteen on nostettu esille sitä, miten alustojen omistajat ovat käyttäneet näitä tietoiseen poliittiseen mielipidevaikuttamiseen, ja jopa suoranaiseen disinformaation levittämiseen ja asiallisen tiedon pimittämiseen. Sekä Meta että X ovat trumpilaisen politiikan totuudenjälkeisen ajan paineissa luopuneet faktantarkastuksesta.  Alustayhtiöt ovat tietoisesti asettuneet Yhdysvaltain nykyhallinnon rinnalle (mutta, kuten tiedetään, suhde on ajoin myrskyisä), ja palveluita tiedetään käytetyn mielipiteiden manipulointiin myös Euroopassa.

Samanlaisia kysymyksiä ja epäilyksiä liittyy toki myös taustaltaan kiinalaiseen Tiktokiin, josta on oltu ehkä suhteettomankin paljon huolissaan verrattuna varsin samanlaisella logiikalla toimiviin Metan palveluihin. Sekä Metan palvelut, että Tiktok keräävät valtavan määrän dataa esimerkiksi käyttäjän toiminnasta, sijainnista, kiinnostuksista ja verkostoista, ja pyrkivät tämän pohjalta luomaan jokaisesta käyttäjästä yksityiskohtaisen profiilin, joka taas mahdollistaa hyvin täsmällisesti persoonallisesti räätälöidyn mainonnan – tai mikä ettei muunkinlaisen manipuloinnin paitsi sovelluksissa itsessään, myös muissa verkostoonsa liittyneissä palveluissa. Tätä seurantaa on tehty usein käyttäjien omista valinnoista piittaamatta, ja esimerkiksi Meta jäi äskettäin kiinni siitä, että se oli hyödyntänyt löytämäänsä Android-puhelinten tietoturva-aukkoa käyttäjien seurantaan silloinkin, kun käyttäjä oli pyrkinyt toimimaan yksityisesti esimerkiksi incognito-tilaa käyttämällä tai evästeitä poistamalla. Sosiaalisen median palveluiden käyttö on siis suuri riski (5) yksityisyydensuojalle, ja tästä näkökulmasta turvallisin tapa käyttää niitä puhelimessakin on selaimen kautta, eikä sovelluksessa.

Osittain näihin kytkeytyvä asia on alustoihin liittyvä (6) epävarmuus. Facebookin ja Instagramin tiedetään sulkeneen lukuisten käyttäjien tilejä mielivaltaisesti ja ilman päteviä syitä, tai muuten rajoittaneen tilien toimintaa, ja näitä käyttäjän kannalta negatiivisia muutoksia on ollut hyvin vaikea saada peruutetuksi. Tarinoita suljetuista tileistä kuulee jatkuvasti, ja useimmiten syy jonkin tilin sulkemiseen ei ole koskaan selvinnyt.

Oman lisäepävarmuutensa tuo se, että EU:ssa on sekä Metaa että X:ää kohtaan käynnissä tutkintoja EU:n sosiaalisen median lainsäädäntöä koskevista rikkomuksista. Vaikka voidaan pitää epätodennäköisenä sitä, että palveluita määrättäisiin EU:ssa kokonaan suljettaviksi tai että palvelut itse vetäytyisivät EU:n markkinoilta, mahdottomana tätä ei voida pitää – molemmat ovat tällaisella itse uhanneet, mikäli EU pakottaa ne noudattamaan eurooppalaista lainsäädäntöä ja asettaa niille lain mahdollistamia jättisakkoja.

Yhä useammat pitävät myös omaa sosiaalisen median käyttöään ongelmallisena ja pyrkivät tietoisesti (7) vähentämään omaa sosiaalisen median käyttöään. Vastuullisen viestijän on siksi syytä myös miettiä, millä tavalla pystyy tarjoamaan vastaavan ajan tasaisen tietosisällön myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta halua käyttää sosiaalista mediaa. Kukaan tuskin haluaa myöskään omalla sosiaalisen median sisällöntuotannollaan olla tarkoituksella ruokkimassa riippuvuuksia.

Kaupallisten ja oligarkkimiljardöörien omistamien sosiaalisen median kanavien rinnalle on noussut useita erilaisia (8) uudenlaisia sosiaalisen median kanavia, jotka pyrkivät välttämään monia edelläkin mainittuja aiempien sosiaalisen median kanavien virheitä ja ongelmia, ja tarjoamaan reilumman, omaehtoisemman ja käyttäjien omaa kontrollia korostavan sosiaalisen median kokemuksen. Tällaisia ovat esimerkiksi Twitterin korvaajaksi mielletty Bluesky, ja Fediverseksi kutsuttu keskenään yhteensopivien avointen sosiaalisten median palveluiden kokonaisuus, joista tunnetuimpiin kuuluvat myöskin Twitterin kaltainen Mastodon ja Instagramia muistuttava Pixelfed. Esimerkiksi monet Twitteristä lähteneet tutkijaverkostot ovat siirtyneet Blueskyhin ja erilaisia teknologia- ja aktivistiverkostoja taas Mastodoniin. Sosiaalisen median käytön kokonaisvolyymiin nähden näiden palveluiden käyttö on vielä melko vähäistä, mutta kasvavaa – ja ennen kaikkea sellaista, jonka moni sosiaalisen median eettisiä ongelmia pohtiva haluaisi nähdä kasvavan.

# Lähtökohtia digiviestinnän strategioille

Nämä tilannekuvan piirteet on syytä ottaa huomioon digitaalisen viestinnän strategiaa pohdittaessa. Muutoksen ja epävarmuuden aikana strategiaa onkin syytä tarkastella ainakin näistä kahdesta eri näkökulmasta:

• missä juuri nyt tavoitamme kohderyhmämme ja missä meidät tavoittaa?
• mitkä kanavat takaavat meille sen, että tavoitamme haluamamme yleisöt tulevaisuudessakin, tai missä mieluiten toivoisimme heidät tavoittavamme?

Koska kanavat ja yleisöt ovat hajallaan pitkin poikin erilaisia palveluita, digiviestinnän strategiaa ei voi rakentaa vain yhden tai kahden kanavan varaan, vaan lähtökohdaksi on otettava monikanavaisuus. Siihen, kuinka laajan monikanavaisuuden toteuttaminen on realistista, vaikuttavatkin toki sitten monet käytännölliset asiat, ennen kaikkea käytössä olevat resurssit.

Strategiaa ei voi perustaa pelkästään toiveajattelulle: yleisön tavoittamiseksi on tietenkin syytä viestiä niissä kanavissa, joissa tietää yleisönsä tavoittansa, elleivät sitten esimerkiksi painavat eettiset syyt toisin vaadi. Esimerkiksi on painavia eettisiä perusteita sille, että äärioikeistolaisen propagandan ja disinformaation täyttämän X:n käytöstä on syytä viimeistään nyt luopua, kuten laajasti on jo tehty. Tehokas ja vaikuttava viestintä kuitenkin useimmiten edellyttää monien eri sosiaalisen median kanavien käyttämistä, mutta silloin on hyvä ymmärtää tekevänsä kompromisseja edellä kuvattujen näkökulmien kanssa. Esimerkiksi Tiktok on kanava, jonka kautta monet nuorimmat ikäryhmät saavat uutisensakin – siihen liittyy toki haasteita ja riskejä, mutta ne tiedostaen toimimalla on mahdollista myös tehdä tuloksellista viestintää.

Samaan aikaan yleisön tavoittamiseksi jatkossakin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin kehittämään ja kasvattamaan myös sellaisia kanavia, joita voi pitää pidemmällä tähtäimellä vakaampina ja varmempina, ja ehkä myös sellaisia, joiden kautta toivoisi tulevaisuudessa tavoittavansa yleisönsä. Kanavista vakain ja parhaiten omassa hallinnassa oleva ovat tietenkin omat verkkosivut – jos jossain vaiheessa someen panostaminen on johtanut omien verkkosivujensa hyödyntämisen ja kehittämisen laiminlyöntiin, kannattaa palata taas myös niiden kehittämisen pariin.

# Viestinnän suvereniteetti

Laajemmin ja pidemmällä tähtäimellä digitaalista viestintää pohdittaessa onkin syytä pohtia suvereniteetin käsitettä. Kaupallisia sosiaalisen median alustoja käytettäessä viestintä tapahtuu aina enemmän tai vähemmän alustan omistajan ehdoilla. Et oikeasti omista Facebook- tai Instagram-seuraajiasi: ne ovat sinulla vain lainassa alustan tarjoavalta yhtiöltä, ja jos sinun ja alustafirman intressit menevät jollain tavalla ristiin, voit milloin tahansa menettää ne. Yhtä hyvin somekanava voi lähteä alta vain peruuttamattomaksi jäävän virhearvion seurauksena – tällaistakin tapahtuu jatkuvasti. Viestijän omassa intressissä on tietenkin edistää sellaista viestintää, jossa yleisöt ja niille tarjottavat sisällöt ovat mahdollisimman pitkälti viestijän omassa kontrollissa.

Suvereniteetin näkökulmasta käytössä olevat kanavat voidaankin jakaa niihin, jotka ovat 1) alustana ja yleisöjen tavoittamisen osalta omassa hallinnassa (esim. verkkosivusto, uutiskirjeet ja esimerkiksi Fediverse, jossa on mahdollista itse operoida omaa sosiaalisen median palvelintaan), ja niihin, joissa 2) alustalla näkyvän sisällön tavoittavuus on riippuvainen alustan omistajan ratkaisuista ja joissa seuraajat ovat ensisijaisesti alustan omistajan omistusta. Suuret kaupalliset sosiaalisen median kanavat kuuluvat kaikki jälkimmäiseen ryhmään, ja pidemmän tähtäimen suvereniteetin takaamiseksi on tärkeää panostaa yhtä lailla myös ensimmäisiin. Uudet avoimet sosiaalisen median alustat osaltaan pyrkivät juuri ratkaisemaan tätä viestinnällisen suvereniteetin haastetta – ne pyrkivät rakentamaan sosiaalisen median verkostot sillä tavalla hajautetuiksi, että verkoston valta ei pääse keskittymään vain yksiin käsiin.

# Verkkosivujen merkitys on taas nousussa?

Sosiaalista mediaa ei kannatakaan tarkastella irrallisena, vaan osana kaikkea muutakin digitaalista viestintää. Yksi tapa hahmottaa verkkosivujen ja sosiaalisen roolit digitaalisessa viestinnässä löytyy POSSE-strategiasta. POSSE tulee sanoista ”Publish on your Own site, Syndicate Everywhere”, ja sen keskeinen ajatus on siinä, että kaiken julkaisemisen keskipisteenä pidetään julkaisijan itsensä omistamia verkkosivuja. Verkkosivut eivät kuitenkaan sellaisenaan tavoita yleisöjä muissa kanavissa, joten tästä syystä verkkosivujen julkaisuja on syytä levittää mahdollisimman moniin eri sosiaalisen median kanaviin – siis käytännössä eri somekanaviin. Tavoitteena on vahvistaa juuri julkaisijan omaa omistajuutta sisältöihinsä tinkimättä silti maksimaalisen tavoittavuuden tavoittelusta. Julkaisuja seuraavalle yleisölle POSSE taas tarjoaa mahdollisuuden seurata julkaisijan sisältöjä juuri haluamistaan kanavista – ja tiedon siitä, että kaikki olennainen löytyy aina myös julkaisijan omilta verkkosivuilta.

POSSE-strategian toteuttamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, eikä sitä ole aina välttämättä mahdollista tai tarpeenkaan noudattaa täysin johdonmukaisesti, mutta se on silti hyvä tapa hahmottaa omilla verkkosivuilla tehtyjen julkaisujen ja lukuisten sosiaalisen median kanavien välistä suhdetta.

Kun vuonna 1998 Kokoomus juhli 80-vuotista historiaansa, me mieskuoro Könsikkäiden kanssa kiersimme vuoden aikana kaikki maan yhtään suuremmat kaupungit palkattuina artisteina laulamassa ja näyttelemässä puolueen historian merkkihetkiä mainiossa kokoomusvaikuttaja Pirkko-Liisa Ollilan käsikirjoittamassa esityksessä. Minun roolini oli olla Hugo Suolahti, yksi Kokoomuksen keskeisistä perustajista ja vankka monarkismin kannattaja, niin kuin kokoomuslaiset muutenkin tuolloin. Vastanäyttelijöikseni sain aina puolueen paikallisia merkkihenkilöitä tai sen ajan valtakunnallisia tähtiä, keitä nyt mihinkin tilaisuuteen oli kutsuttu.

En ole koskaan äänestänyt Kokoomusta, ja tuolloinkin meitä nuoria miehiä motivoivat reissuun etenkin kiertue-elämän ilot, mutta muistan kuitenkin, että mihin vaan mentiin, niin siellä oli koolla kunnon väkeä: asiallista, hyvin käyttäytyvää, ystävällistä, huumorintajuista. Aikaa toki tällä välillä on kulunut, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten siitä mukavasta sivistyneestä porukasta on muotoutunut sellainen, joka liittoutuu rasistien ja räyhähenkien kanssa ja näyttelee kummallista kansalaisten älyä ja ymmärryskykyä väheksyvää kaksinaamaista teatteria, teeskennellen että hallitukseen pesiytynyt ihmisviha ei olisi sitä itseään.

Minun roolihahmoni, Kokoomuksen perustaja Hugo Suolahti ei tällaista katsoisi hyvällä. Suolahti oli humanisti, germaanisen filologian professori ja kansleri Helsingin yliopistossa, joka vankasta kansallismielisyydestään huolimatta vastusti tiukasti kaikenlaista ääriajattelua. Ylioppilaiden piirissä nousi aitosuomalaisia ja radikaaleja liikkeitä, mutta nämä Suolahti torjui äärioikeistolaisina, suvaitsemattomina ja historiattomina. Suolahti korosti sivistyneisyyden merkitystä, hallituskoalitioitakin mietittäessä Suolahti pohti ovatko hallituskumppanit taatusti riittävän sivistyneitä.

Tietenkin puolueet, kuten kaikki muutkin liiikkeet, elävät ja muuttuvat ajan myötä, mutta sivistyneen ja suvaitsevaisen konservatiivin Suolahden ja nykyisen Kokoomuksen välillä on aika vaikea enää nähdä yhteyttä. Sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie pian koko käden. Nyt taitaa olla Kokoomuksella menossa käden lisäksi jo paljon muutakin.

Minut on eilen nimitetty syyskuusta alkaen HAM Helsingin taidemuseosäätiön hallitukseen, eli luvassa on todella mielenkiintoisia luottamustehtäviä!

HAM Helsinkihän pyörittää paitsi saman nimistä taidemuseota Tennispalatsissa, tuottaa myös mm. parhaillaan käynnissä olevan Helsinki Biennaalin ja hallinnoi kaupungin valtavaa taidekokoelmaa, myös pitkin kaupunkia sijaitsevaa julkista taidetta. Taas aktiivisena on myös keskustelu siitä, kauanko HAM vielä majailee Tennispalatsissa, vai löytyisikö sille joku uusi sijainti - ehdotuksia on useampiakin.

Näihin kaikkiin pääsee varmasti säätiön muun hallinnon lisäksi perehtymään kun työ kunnolla lähtee käyntiin - silloin aiheesta lisää!

Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.

Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.

Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.

Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.

Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.

Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.

Viimeisen lomaviikon suunnitelmat olivat jääneet hieman epämääräisiksi, joten keksin lähteä pitkästä aikaa pidemmälle pyöräretkelle. Pakkasin vanhan ja hieman kankeakulkuisen Nishikini retkivarusteilla, otin seuraavana aamuna junan Lahteen ja lähdin ajamaan.

Kilometrejä tuli reitillä Lahti-Vääksy-Pulkkilanharju-Sysmä-Hartola-Joutsa-Pertunmaa-Kuortti-Jaala-Lahti neljättäsataa, reitti ulottui neljän eri maakunnan alueelle ja sille osui kaikenlaisia teitä valtateistä kärrypolkuihin. Suurimman osan matkastahan suomalaisen maantien varrella ei ole mitään kovin mielenkiintoista, mutta paikoittain reitille osui oikein kauniita paikkoja, kuten Pulkkilanharju tai minulle aiemmin tuntematon todella idyllisen oloinen Vuolenkosken kylä.

Ja toki myös kulttuurimaisemia, kuten Sysmä, joka jostain syystä on ollut rautakaudelta ja keskiajalta aina viime vuosisadan alkuvuosiin saakka ollut monella tavalla keskeinen paikka, ja selvästi yhä vieläkin poikkeuksellinen virkeä maaseutu- ja mökkeilykeskus. Sieltä minun esi-isänikin ovat Helsinkiin muuttaneet, kävinkin samalla katsomassa isoisoisäni ja isoisoisoisäni synnyinpaikkoja.

Se, mikä kiinnitti huomion, oli että ainakaan näiden teiden varsilla ei eläimiä näkynyt missään. Iitissä oli kaksi hevosta, siinä kaikki. Eikö kotieläimiä enää ole, vai eivätkö ne laidunna? Villejä eläimiäkin näkee enemmän Helsingissä liikkuessaan, tällä reissulla en tainnut bongata muuta erityistä kuin vesimyyrän Pulkkilanharjulla, komean kurkiparin jossain Sysmässä ja peuran Jaalan seudulla.

Nyt sitten jo olenkin takaisin työarjessa. Kiitos tukahduttavien helteiden, tämä ilmastointi tuntuu nyt ihan tervetulleelta.

On erittäin hyviä perusteita sille, miksi kaupungeista pyritään nykyisin rakentamaan tiiviitä ja liikkumisen kannalta tehokkaita. Yksinomaan tehokkuuteen tähtääminen kuitenkin jättää sivuun vahvat perusteet sille, miksi hieman vähemmän tehokas kaupunki luultavasti silti on parempi ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta.

Tässä artikkelissa kerrotaan siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmä tarvitsee jatkuvaa luontoaltistusta - siitä on hyötyä etenkin varhaislapsuuden aikana. Onhan tästä paljon aiemminkin ollut tietoa, kuten myös siitä, miten tärkeää luonto on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tuoreessa Jenni Lehtimäen tutkimuksessa kuitenkin on uutta näyttöä siitä, että monet elintasosairaudet tai -häiriöt – adhd, astma, autismi, atooppinen ihottuma ja tulehdukselliset suolistosairaudet – ovat olleet yhteydessä juuri tiiviisti rakennettuun asuinympäristöön.

Helsingin suunnittelussa on usein lausuttu hyvänä tavoitteena myös se, että luontoon pitää päästä helposti. Näyttää tämänkin perusteella kuitenkin siltä, että se ei yksin riitä: ihminen voi fyysisesti ja henkisesti paremmin kun luonto ei ole jotain mihin tarvitsee erikseen mennä, vaan jotain sellaista joka ympäröi asumista - ja jota ehkä kantautuu myös mikrobien muodossa asuntoihin sisälle. Myös kaupunkisuunnittelussa on syytä ajatella holistisemmin kuin vain yksinkertaistavien ja vain kapeaa siivua monimutkaisesta todelisuudesta mittaavien tehokkuusmittarien kautta.

Sama koskee toki montaakin muuta asiaa: on hyvä että erilaisia asioita mitataan ja asetetaan numerotavoitteita, mutta liian usein unohdetaan se, että sosiaalinen ja ekologinen todellisuus on kompleksinen, ja mittareiden ulkopuolelle väistämättä jää asioita jotka saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin kuin ne mitattavat asiat. Joskus myös tehottomuus voi olla tehokkuutta viisaampi valinta.

Ja myös ihan kuten tässäkin artikkelissa sanotaan: kaupunkisuunnittelun jännitteisiin haasteisiin ei ole ihan helppoja ratkaisuja. Sekä koko ajan täydentyvä tutkimus että erilaiset toteutuksista seuraavat vastareaktiot kuitenkin viittaavat siihen, että parantamisen varaa on.

Henkilökohtainen tulokseni kuntavaalissa oli 231 ääntä, se on ihan kelpo tulos ja kaksi ääntä enemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa - suunta on siis nousujohteinen. Valtuustopaikka toki jäi kauas, mutta Helsingin kaupunkipolitiikassa vaikuttamisen kanavia on toki paljon muitakin kuin vain valtuuston penkkien kuluttaminen.

Kuten kuvasta näkyy, kannatukseni painottuu vahvasti tänne Helsingin itäiseen saaristoon - suunnilleen puolet tuloksesta tulikin täältä. Laajasalon tuloksissa olinkin ihan kärkikahinoissa.

Kiitos luottamuksesta kaikille äänensä antaneille ja lukuisille kannustavia viestejä lähettäneille! Äänet eivät menneet hukkaan, sillä valtuustoon valittiin Vihreiden joukosta erittäin fiksua porukkaa. Tunnelma Korjaamon vaalivalvojaisissa oli oikein positiivinen ja toiveikas.

Kansalaiset, jos toivotte tietynlaista politiikkaa, auttakaa ehdokkaitanne. Sen ei tarvitse tarkoittaa välttämättä enempää kuin sitä, että jaatte somessa niiden julkaisuja ja suosittelette suosikkejanne kavereillenne.

Suurin uhka demokratiaa kohtaan juuri nyt on se, että rahalla saa koko ajan enemmän valtaa. Vielä emme Suomessa ole siinä, missä Yhdysvallat, mutta kyllä kuntavaaleissakin kohta näkyy hyvin se, ketkä saavat runsaimmin rahakkaiden lahjoituksia ja luultavammin siksi myös ajavat muutenkin vallakkaiden etuoikeuksia. Sosiaalisen median piti olla se kanava, joka demokratisoisi median ja tarjoaisi kenelle tahansa mahdollisuuden tavoittaa suuria massoja, mutta toisin kävi. Somekanavat muutamia tuoreita myönteisiä poikkeuksia lukuun ottamatta eivät juuri tarjoa näkyvyyttä muille, kuin niille joilla on riittävästi paalua siitä maksaa. Siis ainakaan ilman, että viestien suhteen myötämieliset ihmiset antamat oman vetoapunsa yksinkertaisesti kannattamiaan viestejä jakamalla.

Demokratia ei tarkoita vain sitä, missä neljän vuoden välein vaaleissa valitaan pieni joukko edustamaan kaikkia muita, vaan kaikkea muutakin kansalaiskeskustelua, kannustamista ja vastustamista. Siis edes näin vaalien alla, antakaa äänenne moniääniselle demokratialle, maksimoikaa oma vaikutusvaltanne, suositelkaa suosikkejanne ja jakakaa kannattamianne viestejä omille verkostoillenne

Jos tässä tuntuu olevan järkeä, sitä voi vaikka heti harjoitella jakamalla esimerkiksi tämän viestin. 😁

Ehdokkuus kuntavaaleissa on tietynlaista hölmön hommaa. Paitsi että se vaatii pirusti työtä, se ottaaa myös rahaa. Oman rahan sijoittaminen ehdokkuuteen on huono investointi: jos vaaleissa menestyy, saa palkkioksi lisää työtä, mistä maksetaan vaadittuun työmäärään nähden melko vaatimattomat kokouspalkkiot, josta puolue vie osan ja verottaja vielä lisää.

Keskimääräinen helsinkiläinen läpimennyt ehdokas käytti edellisissä vaaleissa rahaa vaaleihin 8385€. Monikaan ei pysty tai ole halukas tekemään vain omilla rahoillaan tämän mittaluokan riskisijoitusta. Eniten rahaa vaaleissa käyttävät eivät välttämättä ole niitä, joila olisi kaupungin hyväksi eniten annettavaa, vaan niitä, joita tukevat varakkaat sukulaiset, etujaan ajavat yritykset tai joiden tukena ovat esimerkiksi ammattiliitot.

Hyviä asioita ajavalle ehdokkaalle lahjoittaminen on vahva demokratiateko. Helsingin vihreät ehdokkaat, minä mukana, löytyvät täältä. Sopivaa ehdokasta klikkaamalla löytyy myös lahjoituslinkki. Lahjoituksen tulokset näkyvät siinä, että ehdokas näkyy. Yksikään naama ei ilmesty mainokseen ilman, että ehdokas on mainoksen jollain rahalla maksanut.

# Pepe Willberg ja Jukka Eskola statement Otto Donnerin sävellysten pareissa Savoy-teatterissa 31.1.2025

Nyt saattoi käydä niin, että vuoden paras keikka oli ehkä jo tammikuun viimeisenä päivänä.

En oikein osannut odottaa mitään aivan erityistä, mutta siitä lähtien kun Savoy-teatterin verhot avautuivat, musiikki vei mukanaan, ja oli tunne että on osana suurta taidetta. Moni senioripainotteisessa yleisössä oli varmaankin saapunut kuuntelemaan poplegenda Pepe Willbergiä, kovimmat Jukka Eskolan jazzystävät ehkä olivat kuulleet kokoonpanon jo G-livelab -keikoilla, mutta Savoy-teatterissa esiintyi nyt näiden ja muiden loistavien taiteilijoiden välityksellä edesmennyt Otto Donner.

Usein kestävä taide on sellaisia, joka syntyessään on ehkä hetken hurmaa, mutta jonka pysyvä arvo tunnistetaan vasta paljon myöhemmin. Esimerkiksi kestosuosikkini Johann Sebastian Bach sävelsi arkityössään Tuomaskirkon kanttorina kaikenlaisia nopeaan kulutukseen tarkoitettuja musiikkikappaleita, mutta niiden ajaton mestarillisuus hoksattiin vasta paljon myöhemmin.

Väitän, että vähän sama juttu on tapahtunut Henrik Otto Donnerin sävellysten kanssa. Monet Donnerin sävellyksistä syntyivät aikalaisrunoilijoiden tekstehin nopeasti, Willberginkin kertomuksen mukaan 1960-luvun lopun Pori Jazzin yössä muun bändin puuhaillessa kuka mitäkin, mutta näin yli 50 vuotta sävellysten synnyn jälkeen lopputulos kuulostaa samalla syntyajankohdaltaan, mutta myös ajattomalta. Ei ole mitään syytä, miksei tämä musiikki liikuttaisi myös sadan vuoden kuluttua.

Konsertti ei kuitenkaan olisi ollut niin poikkeuksellisen erinomainen, ellei siinä olisi esiintynyt ihmeellisellä tavalla sointinsa, herkkyytensä ja tulkintakykynsä säilyttänyt Pepe Willberg ja suomalaisen jazzin kirkkaimpaan kärkeen kuuluva Jukka Eskola Statement. Miten on mahdollista, että 78-vuotiaan Pepe Willbergin lauluäänessä ei ole minkäänlaista seniorimiinusta? Tulkinta on vähintään yhtä hyvää, kuin silloin kun nämä kappaleet levytettiin. Ja Jukka Eskolan bändi on yksinkertaisesti tajuttoman kova. Mestarillisuus välittyi ilman minkäänlaista alleviivausta: biisit olivat samaan aikana uskollisia Donnerin sävellyksille, mutta oli selvää että tarkoitus ei ole vain apinoida originaalia.

Näitä keikkoja samalla kokoonpanolla ja ohjelmistolla saattaa tulla vielä lisää. Tämä kannattaa käydä kuuntelemassa. Ja niin Otto Donnerin säveltämiin Love Records -originaaleihin, kuin myös keikalla julkistettuun tuoreeseen levyyn kannattaa tutustua, ne eivät ole vain pastisseja ajastaan, vaan nyt voi jo sanoa, että kuuluvat suomalaisen kulttuurin kestäviin merkkiteoksiin.

Olin jossain vaiheessa jo päättänyt, että en lähtisi kuntavaaleihin uudestaan ehdolle. En erityisesti kaipaa elämääni lisää kokouksia ja kampanjoinniksi kutsuttu itsensä myyminen kuuluu epämiellyttävimmiksi tuntemiini asioihin.

Lykkäsin päätöstä pitkälle, mutta päätin lopulta, että kun minulla joka tapauksessa on taipumus puuttua asioihin, jotka minullekin kuuluvat, niin parempi ottaa se homma jatkossakin tosissaan. Se mitä olen kaupunkipoliitiikan piirissä ja Vihreiden edustajana esimerkiksi ympäristö- ja lupajaostossa viimeisen neljän vuoden aikana tehnyt, on myös ollut merkityksellistä ja toivottavasti myös jossain määrin vaikuttavaa.

Niinpä tässä taas ollaan, huhtikuussa on vaalit. Sen kunniaksi tässä tiettävästi elämäni ensimmäinen saliselfie.

Lähden vaaleihin puolustamaan kaupunkiluontoa, lähidemokratiaa ja omaleimaisia helsinkiläisiä kaupunginosia, seuraavin viestein.

Kotikaupunkini Helsinki kuuluu parhaimmistoon sen suhteen, mitä kaupungeissa maailmalla on ylipäätään tarjolla. En tiedä toista kaupunkia, joka tarjoaa yhtä korkeaa elämisen laatua: upean luonnon ja Itämeren syleilyyn rakentunut kaupunki, joka on samaan aikaan riittävän suuri, että se voi tarjota kaiken sen mitä muutkin suurkaupungit, mutta samalla riittävän pieni, että se on välttynyt monilta muiden suurten kaupunkien ongelmilta.

Samalla Helsinkiä uhkaa kuitenkin moni sellainen asia, joka uhkaa tehdä Helsingistä vähemmän Helsingin. Helsingin eri alueet uhkaavat muuttua tylsemmiksi ja vähemmän omaleimaisiksi. Kaikki eivät ymmärrä tai anna arvoa helsinkiläiselle elämäntavalle, jossa kaupunkilaisuuteen kuuluu esimerkiksi se, että luontokaan ei koskaan ole kaukana. On vaikuttajia, jotka näkevät lähiöt jotenkin keskeneräisenä tai puutteellisen kaupunkina ja lähiluonnon vain rakennusmaavarantona. Tällaista olen vastustanut ja tulen vastustamaan.

Juuri näistä samoista syistä viime vuosinakin on asukkaiden ja kaupungin välille noussut konflikteja, joissa paikalliset asukkaat ovat usein kokeneet jäävänsä suunnitelmien jalkoihin ja valmistelukoneiston jyräämäksi. Kaupungilla on vuorovaikutusprosesseja, mutta ne eivät vaikuta niin paljon kuin pitäisi, ja niiden tulokset saatetaan toisinaan suorastaan sivuuttaa. Helsingistä vaikuttaa tulleen liian suuri nykyiselle hallinnolle, ja demokratia on uhattuna, kun paikallisesti merkittäviä päätöksiä saattavat tehdä päättäjät, joilla ei ole mitään omakohtaista yhteyttä päätöstensä vaikutuksiin. Siksi tulee edistää sitä, että päätösvaltaa siirtyy entistä konkreettisemmin myös paikallisemmalle tasolla, kaupunginosiin. Tulen edistämään lähidemokratiaa.

Kolmanneksi, Suomen on vallannut toivottomuus ja tulevaisuususkon puute. Helsingin ei ole mikään pakko langeta samaan ankeuteen, vaan Suomen suurimmalla kaupungilla on mahdollisuus ja vähän velvollisuuskin paikata sitä, mitä muut ovat rikkoneet. Perusjuttujen - koulujen, terveydenhoidon, kulttuurin - on yksinkertaisesti toimittava. Näissä vaaleissa on syytä äänestää arvopohjansa mukaisesti: oikeusvaltion, demokratian, kaikkien tasavertaisen kohtelun, reilun ja heikommista huolta pitävän yhteiskunnan puolesta. Helsingin kuuluu näyttää tietä toiveikkaampaan tulevaisuuteen.

Kaupungin päätöksenteossa on tietenkin hurjan paljon muitakin tärkeitä asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä, jotka minua ajavat taas laittamaan tähän aikaani ja energiaani.

Minulla ei ole omaa kampanjaorganisaatiota, ei edes tukiryhmää. Jos näitä asioita kiinnostaa lähteä edistämään, otan mielelläni vastaan apua, tukea ja kannustusta.