Koti | Lari Lohikoski

Valtio ei ole oikeudenmukaisuuden mittari

Adolf Eichmann oli tavallinen saksalainen insinööri, tolkun ihminen joka vain teki työtänsä: tehokkaasti, kuuliaisesti ja tehtäviään kyseenalaistamatta. Kun hänet vuonna 1961 tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja syylliseksi satojentuhansien kuolemaan, hän vakuutti vain noudattaneensa saamiaan ohjeita ja kertoi ettei koe itseään syylliseksi. Viimeisinä sanoinaan ennen teloitustaan Eichmann kertoi kuolevansa uskossa Jumalaan.

Saksan evankelinen kirkko näki itsensä keskeiseksi saksalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan peruspilariksi, eikä kirkon ja valtion välille haluttu synnyttää jännitteitä. Kun natsit nousivat valtaan ja kirkonkin piirissä alettiin puhua saksalaisista kristityistä, muodostivat ne kristityt jotka eivät suostuneet ajatukseen kirkon alisteisuudesta valtiovallalle Tunnustuskirkon, joka piti kiinni kirkon riippumattomuudesta valtiosta. Sen johtajista monet kuolivat keskitysleireillä ja vankiloissa.

En puhu nyt natsi-Saksasta väittääkseni, että suomalainen yhteiskunta olisi lähelläkään sen henkeä. Ikäviä ajatuksia ja aatteita on kyllä ilmassa, mutta luotan kyllä valtavirran tolkullisten suomalaisten järkeen, hyvyyteen ja rohkeuteen. Vaikka vihaa lietsotaan, niin sellainen ei meihin tehoa. Meidän haasteemme on hiljaisuutemme, voisimme kyllä useamminkin avata suumme oikeiden asioiden puolesta, että emme antaisi liikaa ilmatilaa vihaa ja pelkoa lietsoville räyhähengille.

Kuitenkin kun kirkon toimintaa ja periaatteita vastaan hyökätään sekä esittämällä epätosia väitteitä, että vaatien kirkkoa luopumaan omista periaatteistaan valtiovallan hyväksi, en voi olla kirkkoa puolustamatta.

Ensiksi, on esitetty väite siitä, että arkkipiispa olisi väittänyt kirkon olevan tarjoamassa jotain vaihtoehtoista turva- tai piilopaikkaa niille, joille valtio ei ole turvapaikkaa myöntänyt. Joko lauantaiseen haastatteluun tutustuttiin vain MTV3:n hieman moniselitteisen otsikon verran, tai sitten asioita vääristeltiin tarkoituksella tai yksinkertaisesti ymmärtämättömyyttä. Haastattelussa tästä aiheesta nimittäin käytiin vain tämä keskustelu:

Toimittaja Kari Pyrhönen: "Onko kirkko varautunut näihin paperittomiin turvapaikanhakijoihin, jotka pakenevat ja hakevat ehkä turvaa kirkosta?"

Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Silloin kun ihminen on sellaisessa tilanteessa, että se hakee turvaa, niin kirkon ovet eivät ole kiinni. Ja tähän on varauduttu ja tästä on keskusteltu ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset otetaan vakavasti, mutta me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois."

Suomi on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio, ja toivottavasti se sellaisena pysyykin. Kuitenkin oikeusvaltiossakin voi käydä niin, että poliisi sotkeutuu huumekauppaan, oikeusistuin tekee virheitä tai turvapaikkaa myöntävä viranomainen ei kiireessä ota kaikkea näyttöä huomioon. Siksi oikeusvaltiossa päätökset täytyy voida kyseenalaistaa, ja joskus myös kirkolta voidaan pyytää tällaiseen raskaaseen prosessiin apua. Usein on pyydettykin, ja virheellisiä päätöksiä on pystytty oikaisemaan.

Vähimmillään kirkon tarjoama apu voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että karkotuksestaan ahdistuneelle ihmiselle keitetään pannullinen kahvia, keskustellaan, kenties kuljetaan mukana sen hetken matkaa kun ihminen jättää hyvästit Suomelle -- maalle, johon oli toivonut voivansa muuttaa. Monista kommenteista on paistanut läpi ajatus, että tämäkin on liikaa, että niille jotka eivät turvapaikkaa ole saaneet, ei saisi osoittaa edes empatiaa. Sellainen on puhdasta ilkeyttä.

Toiseksi, on kuitenkin mahdollista, että oikeusvaltiokin alkaa lipsua oikeudenmukaisuuden periaatteista, kohdella ihmisiä eriarvoisesti, karsia ihmisoikeuksia, ja ryhtyy vaatimaan, että sen kansalaiset asettavat kuuliaisuuden valtiota kohtaan kaiken muun edelle. Niin kävi Saksassa, niin on käynyt monessa muussakin maassa, eikä ole mahdotonta, että niin voi käydä vielä joskus Suomessakin. Silloin kenen tahansa moraalisen henkilön on noustava valtiota vastaan ja osoitettava sanoin ja teoin, että sellainen ei käy. Ja kirkon olemukseen tällainen kuuluu jopa aivan keskeisesti, sillä koko kristinusko on lähtöisin kansalaistottelemattomasta Jeesuksesta, joka teloitettiin tämän asetettua rakkauden ja oikeudenmukaisuuden niin uskonnollisten sääntöjen kuin valtiollisen kuuliaisuuden edelle.

Siksi minulle jäsenyyteni kirkkoon on myös henkilökohtainen mielenilmaus siitä, että valtio ei ole moraalin eikä oikeudenmukaisuuden absoluuttinen mittari, kuten myöskään raha ei ole ihmisarvon mittari. Ne, jotka vaativat kirkkoa lopettamaan yhteiskunnallisista asioista puhumisen ja keskittymään vain tuonpuoleisuuteen, vaativat kirkkoa luopumaan omasta olemuksestaan.

Mistä valtamedia oikeasti vaikenee?

Planeetan lämpötilaennätykset menivät taas kirkkaasti rikki. Ja siitä me olemme käsittämättömän hiljaa.

On yksi asia, josta suurimmat mediat oikeasti ovat käsittämättömän hiljaa. Se asia on tämä tässä.

Kun joulukuussa Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin pyrkimyksestä rajoittaa seuraavien vuosikymmenten toimepiteillä maapallon lämpötilan nousu 1.5 asteeseen, meni vain kaksi kuukautta ja ja raja meni jo rikki! Kyseessä on toki vain yhden kuukauden mittaustulos, mutta asiantuntijat ovat tyrmistyneitä. Mitään vastaavaa lämpötilan nousua ei koskaan ennen ole tapahtunut.

Koko talvi on ollut kummallinen. Suomen kylmä tammikuu oli hetkellinen poikkeus, sillä arktisen alueen lämpötila oli tammikuun aikana peräti 7,5°C yli pitkän ajan keskiarvon. Yksittäisinä päivinä globaali lämpötila on ylittänyt jopa kahden asteen rajan, jota maapallon ei pitänyt ylittää ennen vuotta 2100!

Valitettavasti tämä on kuitenkin vasta esimakua siitä mitä on tulossa ellei ilmastonmuutosta saada nopeasti kuriin.

Ottaen huomioon kuinka merkittävästä, jopa koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavasta asiasta on kyse, puhumme mitättömän vähän siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen Pariisissa sovittuun 1,5 asteen tavoitteeseen todella merkitsee. Erityisen äänekkäästi vaikenemme siitä, mitä ilmastonmuutoksen rajoittaminen merkitsee meille itsellemme ja elämäntavoillemme. Se keskustelu on kohta kuitenkin laajemminkin alkamassa, sillä kuten Guardian uutisoi, myös Euroopan Komissio kehottaa eurooppalaisia maita valmistautumaan keskusteluun "perustavanlaatuisista elämäntapamuutoksista" ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi.

Olemme yhteiskuntana aika pitkälti vieläkin laittaneet toivomme yksin teknologian kehityksen mahdollisuuksiin ratkaista länsimaisen elämänmuodon perustavanlaatuiset kestävyysongelmat. Vaikka teknologiat ovat ottaneet monia rohkaisevia loikkia, on silti epätodennäköistä, että teknologinen kehitys ja puhtaiden teknologioiden käyttöönotto etenisi sellaista vauhtia, että kasvihuonekaasujen kasvu ja planeetan lämpötilan nousu olisivat pysäytettävissä yksin niiden kautta. Tarvitaan muutosta myös käyttäytymisessämme. Kestävämpi tapa elää maapallolla ei voi perustua materian ja polttoaineiden kulutukselle ja niiden loputtomalle kasvulle, vaan on opittava elämään planeetan resurssien rajoissa -- tai varautua romahtaneen ekosysteemin ja resurssisotien helvettiin.

Hiljalleen on alettu ymmärtää, että pelkkä nykyisen järjestelmän hienosäätö ei riitä, vaan tarvitsemme myös uusia prioriteetteja -- globaalia elämäntapamuutosta. Yksi hienoimmista ja selkeimmistä esityksistä tästä aiheesta on yllättäen -- ja ehkä sittenkään ei niin yllättäen -- paavi Fransiscuksen viime kesänä julkaisema Laudato Si-teksti. Jos sitä ei ole lukenut, se kannattaa lukea: siinä paavi -- ja paavin apuna toiminut monitieteellinen työryhmä -- esittää hienosti sen, miten ilmastonmuutoksen torjunta on kytköksissä myös kysymyksiin esimerkiksi köyhyydestä, oikeudemukaisuudesta ja elämäntavoista. Maapallo on nähtävä systeeminä, jossa kaikki on keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Piispa Irja Askola sanoo sunnuntain Helsingin Sanomien haastattelussa, että "synnin palkka tarkoittaa sitä, että menettää kontaktin itseensä ja läheisiin". Tähän voisikin lisätä vielä yhden tason: olemme menettäneet myös kontaktin elämää ylläpitävään planeettaan ja ymmärryksemme siitä, että ihmiskunnan elämän jatkuvuus on siitä täysin riippuvainen.

Tavoite päästä eroon kasvihuonepäästöistä vaikuttaa vaikealta, jopa ylivoimaiselta. Elintasomme ja ylipäätään koko länsimaisen kulttuurin viimeisen parinsadan vuoden kehitys on pohjannut juuri fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Saamme siis kiittää omasta hyvinvoinnistamme pitkälti niitä samoja asioita jotka ovat viemässä meitä kohti tuhoa.

Kun katastrofi on vältettävissä vain ennennäkemättömällä globaalilla muutoksella, on helppo vaipua epätoivoon, kieltäytyä uskomasta koko asiaa tai yksinkertaisesti vain sulkea silmänsä. Ikävät tosiasiat eivät kuitenkaan poistu sillä, että niistä vaietaan. Kyynisyydelle ei myöskään saa antaa periksi, asioihin ja maailman tilaan pystyy vaikuttamaan.

Vaikka yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat mitättömiltä, meillä ei kuitenkaan ole muuta paikkaa aloittaa kuin omasta itsestämme. Arkiset yksilötason ekologiset valinnat -- sellaiset joista esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa Ekopaasto-kampanjassa puhutaan -- nähdään usein tyylivalintoina ja elämäntapafiilistelynä, mutta niissä on kyse paljon syvemmästä asiasta: niiden kautta tehdään todeksi sitä kestävämpää elämäntapaa, jota kohti meidän pitäisi olla menossa. Ne osoittavat vahvaa uskoa siihen, että liki mahdottomaltakin näyttävä voi muuttua mahdolliseksi.

Elämäntapamuutosten lisäksi meidän pitää kuitenkin myös pitää itse asiasta meteliä. Vaikeista ja elintärkeistä asioista ei saa vaieta.