Korona konkretisoi globaalin kohtalonyhteyden

Juuri tällä hetkellä kolmannes koko planeetan asukkaista elää eristyksissä ja poikkeustilassa. Maailma on koronaepidemian myötä peruuttamattomasti muuttunut, eikä se palaa tämän jälkeen enää entiselleen. Vielä emme tiedä millainen on maailma kun korona on lopulta selätetty, mutta juuri siksi nyt on oikea aika miettiä sitä, millainen se voisi olla, kun lähes koko ihmiskunta on käynyt läpi yhteiskuntajärjestyksiä, turvallisuudentunteitamme ja elämäntapojamme ravistelleen eksistentiaalisen kriisin.

Samalla kun koronavirus on eksistentiaalinen uhka, sen voi myös ajatella avaavan uusia mahdollisuuksia paitsi konkreettisesti ravisuttamalla yhteiskuntien ja globaalien rakenteiden perusteita, myös auttamalla meitä tiedostamaan asioita, joita emme välttämättä ilman koronaa olisi tulleet kollektiivisesti tiedostaneeksi.

Ensiksi, sekä länsimainen kulutusvetoinen kulttuuri, että koko globaali talousjärjestelmä on perustunut tietynlaiselle ideologiselle individualismille, ajatukselle siitä että yksilöiden omien intressiensä perusteella tekemät valinnat ja yksilöt sinänsä ovat ontologisesti ensiarvoisia, siis että maailma rakentuu ennen kaikkea yksilöistä ja yhteisöt ovat jotain näiden vapaaehtoisesti muodostamaa.

Vaikka yksilönvapaus toivottavasti on yhä koronankin jälkeen keskeinen arvo, koronaepidemia osoittaa silti hyvin konkreettisesti sen, että lopulta ontologisesti ensisijainen asia ei olekaan yksilö, vaan yhteisö, tai pikemminkin yksilöiden, yhteisöjen ja koko ekosysteemin - viruksineen kaikkineen - muodostama organismi. Yksilön onnellisuus, turvallisuus ja hyvinvointi on täysin riippuvainen siitä, mitä tapahtuu yhteisön tasolla, ja jos yhteisö epäonnistuu turvallisten ja terveellisten olosuhteiden ylläpidosta, yksilön hyvinvoinnille ei välttämättä ole mitään edellytyksiä. Yksilölle niin arvokas vapaus on olemassa vain, kun yhteisö tarjoaa olosuhteet, jotka mahdollistavat vapauden.

Entä mikä on sitten se yhteisö, jonka hyvinvoinnista yksilö on riippuvainen? Korona kertoo meille, että se ei ole vain perhe tai kansallisvaltio, vaan koko planeetta. Se, mitä tapahtui kiinalaisella lihatorilla viime vuoden loppupuolella, vaikuttaa nyt rajulla tavalla jokaisessa maailman maassa. Planeettaa ei voi tarkastella yksin kokoelmana yksilöitä, ja vaikka kansallisvaltiot ovatkin nyt niitä, joilla on käsissään toimenpidevalta, nekin näyttäytyvät epidemian kannatla keinotekoisilta rakennelmilta.

Toiseksi koronan antamat opit eivät jää vain parempaan ymmärrykseen maailman verkottuneisuudesta, vaan se paljastaa meille jotain olennaista myös prioriteeteistamme. Kiitos koronan, huomaamme nyt, että huolimatta siitä että politiikan kieli ja rationaliteetti on jo vuosikymmeniä ollut vahvasti talousretoriikan hallitsema, laitamme silti tosi paikan tullen puoluekannasta riippumatta ihmisten elämän, terveyden ja hyvinvoinnin talouden edelle. Me todella olemme paraikaa tuhoamassa talouttamme pelastaaksemme ihmishenkiä, mutta samalla juuri nyt voimme tajuta, että se minkä käsitämme taloudeksi, on lopulta vain konstruktio.

Talous ei ole mitään todellista irrallaan ihmisistä ja heidän erilaisista vuorovaikutussuhteistaan. Talousjärjestelmässä ja sen mittareissa ilmenevän tuhon ei tarvitse merkitä vastaavaa tuhoa ihmisisten hyvinvoinnissa - jos vain niin haluamme.

Se, että kuitenkin laitamme yksilöiden hyvinvoinnin yhteisöllisten konstruktioiden edelle, osoittaa sen, että yhteisön ontologisen ensisijaisuuden ei tarvitse johtaa minkäänlaiseen kollektivismiin. Näiden kahden asian, yhteisön ensisijaisuuden ja yksilöiden hyvinvoinnin suojelemisen välillä vaikuttaa olevan niitä hyvällä tavalla tasapainottava jännite.

Kenties vielä kolmas asia, jonka koronasta voimme oppia, on että ongelmiin, uhkiin ja riskeihin pitää puuttua kun asiat vielä ovat hyvin. Siinä vaiheessa kun ongelmat todella realisoituvat, on jo liian myöhäistä. Kulttuurissamme liikkuu paljon sankaritarinoita yksilöistä, jotka ovat saavuttaneet suurta menestystä ottamalla henkilökohtaisia riskejä, mutta yhteiskuntia emme voi rakentaa eksistentiaalisen riskinoton varaan. Sen sijaan tästä eteenpäin meidän on rakennettava sekä yhteiskuntiimme, että koko globaaliin järjestelmään suuremmat turvamarginaalit, tehtävä ne resilienteiksi sekä odotettuja että odottamattomia riskejä vastaan.

Näitä ja muita tästä tilanteesta saamiamme oppeja tarvitsemme, kun koronakriisistä hiljalleen selvitessämme suuntaamme katseen kohti seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä odottavia haasteita, jotka ovat vielä koronaakin suurempia ja dramaattisempia.

Pystymme ratkaisemaan myös koko sivilisaation olemassaoloa uhkaavan globaalin kestävyyskriisin, kun samalla tavalla ymmärrämme, että jokaisen yksilön hyvinvointi ja olemassaolo riippuu täysin koko planeetan hyvinvoinnista ja sen elämän ylläpitojärjestelmien toimivuudesta. Jos on niin, että talous vaikuttaa esteeltä kestävyskriisin ratkaisemiseksi, olemme ymmärtäneet sen väärin; se on vain väline, joka muodostuu ihmisistä ja vuorovaikutuksista. Ekosysteemin hyvinvoinnin suhteen emme voi ottaa riskejä, sillä jos riskeeraamme sen, riskeeraamme samalla itsemme.