Millä viha voitetaan?

Juuri nyt on vaikeaa olla optimisti. Amerikkalainen ystäväni kuvasi tuntemuksiaan Facebookissa ahdistukseksi ja suruksi, ja sai osakseen myötätuntoa ja vastakaikua eri puolilta maailmaa. Läntisessä maailmassa monilla tuntuu nyt vallitsevan ikävä tunne siitä, että paljon kaunista ja tärkeää on uhattuna, ehkä jopa katoamassa, ja se mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan on arvaamatonta ja tuskin mitään parempaa. Tähän saakka kehitys on omana elinaikanamme vienyt meitä yleensä vain eteenpäin: vapaampaan, huolettomampaan ja turvallisempaan maailmaan, mutta nyt kaikki tämä tuntuu olevan uhattuna. Tilanne on uusi, eikä kukaan oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Tulevaisuuden taakka tuntuu monella tavalla raskaalta. Maailma oli toki jo ennestään pahassa solmussa, mutta nyt niitä solmuja on tullut paljon lisää. Ei enää riitä, että keskitymme vain ilmastonmuutoksen voittamiseen – joka sekin usein tuntuu haasteena kohtuuttomalta – vaan meidän tulee samalla kiireisesti löytää jokin tapa elää sovussa keskenämme: niin omissa maissamme, kuin eri maiden ja kulttuurien välillä. Tunnelmat ovat nyt huonot ja historia osoittaa, että ihmiskunta kykenee myös kauheuksiin ja järjettömyyksiin.

Kuten monet muutkin, olen yrittänyt ymmärtää, mistä tässä oikein on kyse: miksi positiivisuus ja optimismi on nopeasti kadonnut ja niiden tilalle on noussut viha, epäluulo ja impulsiivisuus? Olen yrittänyt, mutta en ole löytänyt kuin langanpäitä, mutta niitä sitäkin enemmän: vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi, teknologian kehitys ja työpaikkoja uhkaava katoaminen, siirtolaisuus ja pakolaisuus, terrorismin pelko, tuloerojen jatkuva voimakas kasvu, politiikan uudistumiskyvyttömyys, talouden omalakisuus, politiikan ja hallinnon etääntyminen kansalaisista, maailman monimutkaistuminen, sosiaalisen median synnyttämät viestinnälliset kuplat, yhteiskuntien polarisaatio.

Jokaista näistä syistä voisi analysoida erillisenä, ja jokaiseen voisi lähteä etsimään irrallista ratkaisua, mutta se on loputon suo ja jotain pitäisi voida tehdä jo nyt.

Yhdellä tavalla maailma näyttää kuitenkin muuttuneen selkeämmäksi: kun vihaa puhkuva retoriikka julistaa maailmankuvaansa, jonka ytimessä on vahvemman oikeus, itsekkyys, omaisuuden ja kunnian kartuttaminen, myös sen vastakohta alkaa erottua kirkkaammin. Siinä tavoitteena on oikeudenmukaisuus, asenteena kohtuus, myötätunto – ja rakkaus.

Jos haluamme katkaista vihan kierteen, meidän on entistä voimakkaammin sitouduttava sen vastavoimaan. Siis osoitettava, että pidämme jokaista ihmistä arvokkaana riippumatta hänen synnyinperästään tai menestyksestään, siedettävä myös heikkoutta, ja tunnustaa yhtäläiset ihmisoikeudet kaikilla – jopa niilläkin, jotka syntyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Jos asenteenamme ei ole viha, vaan rakkaus, kannamme huolta myös niistä jotka kärsivät: sekä niistä jotka ovat juuri nyt ahtaalla, että myös niistä joihin valintojemme seuraukset kohdistuvat vasta joskus tulevaisuudessa.

Rakkaus on tietenkin myös aivan kristinuskon ytimessä, se on kaikkien kristillisten arvojen pohja. Yhteiskuntamme – niin sekulaarina kuin niitä helposti pidämme – ovat ideaaleiltaan pohjimmiltaan rakentuneet näille kristillisille arvoille, vaikka voi vaatiakin vähän vaivaa kyetä se havaitsemaan. Nyt käynnissä oleva hyökkäys länsimaisten yhteiskuntien tärkeimpiä periaatteita kohtaan on hyökkäys etenkin tätä niiden pohjimmiltaan kristillistä arvopohjaa kohtaan, ja yhä useammin tämä hyökkäyksen kohde ei enää ole kätketty, vaan aivan suorasanainen. Stanfordin yliopiston maineikkaan, mutta edesmenneen filosofian professorin René Girardin mukaan Natsi-Saksan hengellinen tavoite oli karsia yhteiskunnasta pois kristillinen väkivallan ja rakenteiden uhreihin kohdistuva myötätunto. Mitä muuta kuin samaa ideologiaa edustavat ajatukset, joissa esitetään Välimereen hukkuvien pakolaisten auttamisesta rankaisemista?

Yhteiskunnallinen muutos vaatii toki paljon muutakin kuin vain oikeaa asennetta, ja tuntuu kieltämättä hieman naiivilta tuoda keskusteluun näin yksinkertainen ajatus kun ne yhteiskuntien solmut ovat oikeasti vaikeita avata. Mutta kun viha on noussut politiikan vahvimmaksi käyttövoimaksi, on sen voittamiseksi olemassa vain yksi sitä vahvempi vastavoima. Vihan peli on puhallettava poikki ja tarjottava parempaa tilalle. Käynnissä ei ole keskustelu keinoista, vaan maailmankuvien kamppailu.

Kasvavan vihan, kateuden ja itsekkyyden synkentämä maailma tarvitsee nyt niitä, jotka tuovat siihen valoa. Vaikka se houkutteleekin, vihaan ei voi vastata vihalla, vaan kierre on katkaistava ennen kuin se kiihtyy katastrofiksi. Viha voidaan voittaa vain tekemällä sen vastavoima entistä määrätietoisemmin näkyväksi. Useimmille ei liene vaikea valita kumman voiman ohjaamassa yhteiskunnassa mieluiten haluaisivat elää: vihan vai sittenkin rakkauden?