"Sekasotkua musiikin asemasta" (vol 2.)

(Radion Sinfoniaorkesteri musiikkitalolla 10.3.2023)

Helmikuu meni hiihdellessä ja muuten kiireisenä, joten kulttuuriharrastuksetkin olivat vähäisempiä, mutta onneksi lopulta pääsin taas takaisin korkeakulttuuurin pariin. Edellinen kulttuuripäiväkirjamerkintäni käsitteli Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperaa, jonka (oletetusti) Stalin tunnetusti tuomitsi lauseella "Sekasotkua musiikin asemasta". Nyt sitten otan itse vapauden ja riskin käyttää samaa lausahdusta, sillä juuri muuta ajatusta ei Radion Sinfoniaorketerin Musica Nova-festivaaleilla esittämä Sampo Haapamäen sävellys Homo Sapiens herättänyt.

Ehkä historia osoittaa minut yhtä lailla harhautuneeksi ja makuni suhteen jumiutuneeksi kuin Stalininkin, mutta konsertin pääteoksena esitetty Ylen tilausteos oli epämiellyttävää kuunneltavaa. Musiikkimakuni on laaja ja avantgardistinen, mutta tästä en saanut mitään otetta. Parikymmentäminuuttinen esitys oli kertakaikkiaan vain sekava ja teennäinen. Sopraano Tuuli Lindeberg toki teki kovan yksilösuorituksen hyvin vaativassa osuudessaan, mutta konsertin ei ole tarkoitus olla urheilusuoritus.

Sävellyksen teennäisyyttä kuvaa hyvin katkelma tästä Haapamäen omasta runosta, jota Lindeberg ihan antaumuksella tulkitsi :

nyt kaikkeuden alkion laajenevassa räpäyksessä istukan algoritmi tulehtuu gravitoivan napanuoran repeilyksi. nanobuffetin etäpesäkkeiden kiertoradat äityvät universaaliin siroaviksi kyborgisodiksi. keskenmeno synnyttää neljän ristiinnaulitun perusvuorovaikutuksen lain: ääretön piste, ulottuvuussäie, syyllinen

Siis mitä helvettiä?

Ihan varmasti Haapamäen musiikilla on jossain yleisönsä ja ihailijansa, mutta tulipahan ainakin todettua että hyvin avaralla omalla maullanikin on rajansa.

Liki psykoottisen synkältä vaikuttaneen sävellyksen valopilkku oli tämä yksittäinen rytmisoitin.

Vieressäni istuneella naisella oli siinä määrin vaikeuksia pidätellä naurua sen nähdessään, että purskahdukset menivät jo röhkimisen puolelle. Siinä vaiheessa minuakin jo nauratti, vaikka teoksessa ei (kai) ollut tarkoitus olla mitään hauskaa.

Konsertin muut teokset sen sijaan olivat hienoja! Erityisesti ensimmäisenä esitetty Francisco Collin 19-vuotiaana säveltämä Aqua Cinerea op. 1 vei täysin mukanaan sointivyöryihinsä. Vähän samaa oli myös islantilaisen Thurídur Jónsdóttirin Flow and Fusion -teoksessa, jonka saattoi kuvitella kuvaavan tulivuorenpurkausta, kuten tuntuu että muutenkin islantilaisten säveltäjien teokset kuulostavat. Japanilaisen Akiko Yamanen Arcade taas oli omalla hauska yhdistelmä pitkää viulumattoa ja satunnaisia äänifragmentteja, ei nyt mitään suurta musiikkia, mutta sen saattoi kyllä kuvitella tulevan Tokion metelin keskeltä. Clara Iannottan "dead wasps in the jam-jar (ii)" tosin herätti kysymyksen, että eikös tämän taustanauhojen päällä soitetun teoksen olisi voinut säveltää orkesterin sijaan suoraan syntentisaattoreille.

Konsertti on kokonaisuudessaan nähtävissä tallenteena Yle Areenassa.