Valtio ei ole oikeudenmukaisuuden mittari

Adolf Eichmann oli tavallinen saksalainen insinööri, tolkun ihminen joka vain teki työtänsä: tehokkaasti, kuuliaisesti ja tehtäviään kyseenalaistamatta. Kun hänet vuonna 1961 tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja syylliseksi satojentuhansien kuolemaan, hän vakuutti vain noudattaneensa saamiaan ohjeita ja kertoi ettei koe itseään syylliseksi. Viimeisinä sanoinaan ennen teloitustaan Eichmann kertoi kuolevansa uskossa Jumalaan.

Saksan evankelinen kirkko näki itsensä keskeiseksi saksalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan peruspilariksi, eikä kirkon ja valtion välille haluttu synnyttää jännitteitä. Kun natsit nousivat valtaan ja kirkonkin piirissä alettiin puhua saksalaisista kristityistä, muodostivat ne kristityt jotka eivät suostuneet ajatukseen kirkon alisteisuudesta valtiovallalle Tunnustuskirkon, joka piti kiinni kirkon riippumattomuudesta valtiosta. Sen johtajista monet kuolivat keskitysleireillä ja vankiloissa.

En puhu nyt natsi-Saksasta väittääkseni, että suomalainen yhteiskunta olisi lähelläkään sen henkeä. Ikäviä ajatuksia ja aatteita on kyllä ilmassa, mutta luotan kyllä valtavirran tolkullisten suomalaisten järkeen, hyvyyteen ja rohkeuteen. Vaikka vihaa lietsotaan, niin sellainen ei meihin tehoa. Meidän haasteemme on hiljaisuutemme, voisimme kyllä useamminkin avata suumme oikeiden asioiden puolesta, että emme antaisi liikaa ilmatilaa vihaa ja pelkoa lietsoville räyhähengille.

Kuitenkin kun kirkon toimintaa ja periaatteita vastaan hyökätään sekä esittämällä epätosia väitteitä, että vaatien kirkkoa luopumaan omista periaatteistaan valtiovallan hyväksi, en voi olla kirkkoa puolustamatta.

Ensiksi, on esitetty väite siitä, että arkkipiispa olisi väittänyt kirkon olevan tarjoamassa jotain vaihtoehtoista turva- tai piilopaikkaa niille, joille valtio ei ole turvapaikkaa myöntänyt. Joko lauantaiseen haastatteluun tutustuttiin vain MTV3:n hieman moniselitteisen otsikon verran, tai sitten asioita vääristeltiin tarkoituksella tai yksinkertaisesti ymmärtämättömyyttä. Haastattelussa tästä aiheesta nimittäin käytiin vain tämä keskustelu:

Toimittaja Kari Pyrhönen: "Onko kirkko varautunut näihin paperittomiin turvapaikanhakijoihin, jotka pakenevat ja hakevat ehkä turvaa kirkosta?"

Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Silloin kun ihminen on sellaisessa tilanteessa, että se hakee turvaa, niin kirkon ovet eivät ole kiinni. Ja tähän on varauduttu ja tästä on keskusteltu ja se tarkoittaa sitä, että ihmiset otetaan vakavasti, mutta me emme piilottele ihmisiä, mutta emme myöskään aja ihmisiä pois."

Suomi on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sitoutunut oikeusvaltio, ja toivottavasti se sellaisena pysyykin. Kuitenkin oikeusvaltiossakin voi käydä niin, että poliisi sotkeutuu huumekauppaan, oikeusistuin tekee virheitä tai turvapaikkaa myöntävä viranomainen ei kiireessä ota kaikkea näyttöä huomioon. Siksi oikeusvaltiossa päätökset täytyy voida kyseenalaistaa, ja joskus myös kirkolta voidaan pyytää tällaiseen raskaaseen prosessiin apua. Usein on pyydettykin, ja virheellisiä päätöksiä on pystytty oikaisemaan.

Vähimmillään kirkon tarjoama apu voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että karkotuksestaan ahdistuneelle ihmiselle keitetään pannullinen kahvia, keskustellaan, kenties kuljetaan mukana sen hetken matkaa kun ihminen jättää hyvästit Suomelle -- maalle, johon oli toivonut voivansa muuttaa. Monista kommenteista on paistanut läpi ajatus, että tämäkin on liikaa, että niille jotka eivät turvapaikkaa ole saaneet, ei saisi osoittaa edes empatiaa. Sellainen on puhdasta ilkeyttä.

Toiseksi, on kuitenkin mahdollista, että oikeusvaltiokin alkaa lipsua oikeudenmukaisuuden periaatteista, kohdella ihmisiä eriarvoisesti, karsia ihmisoikeuksia, ja ryhtyy vaatimaan, että sen kansalaiset asettavat kuuliaisuuden valtiota kohtaan kaiken muun edelle. Niin kävi Saksassa, niin on käynyt monessa muussakin maassa, eikä ole mahdotonta, että niin voi käydä vielä joskus Suomessakin. Silloin kenen tahansa moraalisen henkilön on noustava valtiota vastaan ja osoitettava sanoin ja teoin, että sellainen ei käy. Ja kirkon olemukseen tällainen kuuluu jopa aivan keskeisesti, sillä koko kristinusko on lähtöisin kansalaistottelemattomasta Jeesuksesta, joka teloitettiin tämän asetettua rakkauden ja oikeudenmukaisuuden niin uskonnollisten sääntöjen kuin valtiollisen kuuliaisuuden edelle.

Siksi minulle jäsenyyteni kirkkoon on myös henkilökohtainen mielenilmaus siitä, että valtio ei ole moraalin eikä oikeudenmukaisuuden absoluuttinen mittari, kuten myöskään raha ei ole ihmisarvon mittari. Ne, jotka vaativat kirkkoa lopettamaan yhteiskunnallisista asioista puhumisen ja keskittymään vain tuonpuoleisuuteen, vaativat kirkkoa luopumaan omasta olemuksestaan.