Entäpä jos ihminen ei olekaan itsekäs omaa etuaan tavoitteleva laskelmoija?

Globaaliksi puheenaiheeksi nousseella Rutger Bregmanin Hyvän historialla näyttää olevan moniin samankaltainen maailmankuvaa muokkaava vaikutus kuin oli esimerkiksi esimerkiksi Yuval Noah Hararin Sapiens- ja Homo Deus -kirjojen lukemisella. Bregmanin kirjan pääviesti viesti on pohjimmiltaan yksinkertainen: se ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmiset ovat itsekkäitä ja vain omaa etuaan optimoivia laskelmoijia, on väärä, ja perustuu paitsi väärille ennakko-oletuksille, myös tarkoitushakuiselle tutkimuksille, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Pureutumalla monien sosiaalipsykologisen tutkimusten klassikoiden taustaan ja tarkempaan historiaan Bregman osoittaa esimerkiksi niin Zimbardon vankilakokeen kuin Milgramin tottelevaisuuskokeen kuuluisat ja viimeisten vuosikymmenten ihmiskuvaa määrittäneiden tutkimusten tuloksista vedetyt johtopäätökset vääriksi.

Zimbardon vankilakokeenhan piti osoittaa se, että ihminen on pohjimmiltaan toista alistava peto, mutta arkistot paljastavat vanginvartijoiden raa'an käytöksen olleen pitkälti ennalta suunniteltua ja käytännössä Zimbardon manipulaation tulosta. Milgramin tottelevaisuuskokeen taas piti osoittaa, kuinka sokeasti ihmiset alistuvat auktoriteetille, mutta lähemmin tarkasteltuna käy ilmi, että useimmat koehenkilöt eivät oikeasti uskoneet olevansa tilanteessa, jossa antavat toisille ihmisille kuolettavia sähköiskuja.

Entä eivätkö sodat sitten osoita ihmisen olevan pohjimmiltaan verenhimoinen ja paha? Bregmanin mukaan historiallinen aineisto osoittaa, että esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa useimmat sotilaat ampuivat tahallaan ohitse. Useimmat ihmiset kieltäytyvät vahingoittamasta toista, ja siksi sotateollisuus on täytynyt tehdä tappamisesta aina vain etäännytetympää. Koska ihminen ei mielellään tapa toista ihmiseksi tunnistamaansa ihmistä, Yhdysvaltain armeijakin tekee usein tänä päivänä iskujaan toiselta puolelta maailmaa ohjatuilla droneilla.

Bregmanin oma viesti kääntää vallitsevan kyynisen ihmiskuvan päälaelleen: ihmisen menestys lajien joukossa perustuu juuri kiltteydelle, sille että ihminen on kehittynyt sosiaaliseksi eläimeksi, jonka menestys pohjautuu kykyyn tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja toimia myös yhteiseksi hyväksi.

Bregmanin mukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan itsekäs, korruptoitunut ja paha, vaikka niin on meille usein uskoteltukin. Hyvyys ja ystävällisyys on meille luontaista, oman edun tavoittelu, itsekkyys ja raakuus toisia kohtaan sen sijaan on jotain, joka ei tule ihmiseltä luonnostaan vaan vaatii perusteiksiin esimerkiksi toisia ihmisiä alentavia ideologioita, tai sellaisia kertomuksia ja uskomuksia kaikkien ihmisen luontaisesta itsekkyydestä, kuin mille varsinkin taloudellinen ajattelu usein perustuu.

Homo Sapiens on oikeastaan Homo Puppy, ystävälliseksi ja yhteistyökykyiseksi ja lapsenomaisia piirteitä säilyttäväksi kehittynyt ihmisapina, joka ei voittanut muita ihmisapinoita niinkään älykkyydellään, vaan ennemmin hyvyydellään ja yhteistyökyvyllään.

Jos kerran näin on, mistä on sitten saanut alkunsa kyyninen ihmiskuva, johon olemme koko ikämme uskoneet? Bregman johtaa vinoutuneen ihmiskuvan juuret pitkälti valistusajan ajattelijoiden synkkään ihmiskäsitykseen. "Meidän on otaksuttava, että jokainen ihminen on petturi eikä hänellä ole koko toiminnasaan muuta tavoitetta kuin oman etunsa ajaminen", tiivisti David Hume ajattelunsa, ja pitkälti samalle olettamukselle pohjatui kaikkien seuraavien vuosisatojen yhteiskuntafilosofinen ajattelu.

Ajatuksella turmeltuneesta ihmisluonnosta on tietenkin tätäkin pidempi historia, onhan ajatus perisynnistä kristillisen ihmiskuvan ytimessä. "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäni minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.", kirjoitti apostoli Paavali. Kristillisessä perinteessä ahneuden ja ylpeyden kaltaisia syntejä on kuitenkin pidetty vältettävinä ja paheksuttavina asioina, ajatus ahneuden tarpeellisuudesta tai jopa hyveellisyydestä syntyi vasta kun taloustieteen tarkastelutavasta tuli yhteiskunnallisesti hallitseva, ja ihmisen toimintaa ryhdyttiin selittämään oman edun maksimoinnin tavoittelulla.

Jos Bregman on kirjassaan oikeassa, ihmisen turmeltuneessa luonnossa ei olekaan kysymys mistään olemuksellisesta, vaan uskomuksista. Toimimme itsekkäästi ennen kaikkea koska uskomme sellaisen kuuluvan olemuksellisesti ihmisluontoon, ei siksi että ihmisluontomme siihen pakottaisi.

Bregman kertoo kirjassaan tosielämän kärpästen herrasta, löytämästään vanhasta uutisesta poikajoukosta, joka aivan samoin kuin William Goldingin menestyskirjassa haaksirikkoutui pitkäksi aikaa autiolle saarelle ja joutui hengissä pysyäkseen organisoitumaan ja rakentamaan autiolle saarelleen alkeellisen yhteiskunnan. Kuitenkin toisin kuin Goldingin mielikuvituksessa, tosielämän kärpästen herran yhteiskuntaa ei sävyttänyt raakuus, fasismi ja sadismi, vaan hyväntahtoinen luottamus ja yhteistyö. Luonnontilassa ihmisyhteisöjä ei näytäkään uhkaavan väkivaltainen kaaos ja vahvimpien tyrannia.

Bregmanin kirjan viesti onkin pohjimmiltaan viesti siitä, miten merkittävästi siihen miten muiden ihmisten kanssa toimimme ja minkälaista yhteiskuntaa rakennamme vaikuttavat erilaiset uskomukset. Jos uskomme sellaiseen yhteiskunnallinen narratiiviin, jonka pohjalla on ajatus itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta ihmisen perusluonteena, ja siitä seuraava kaikkien sota kaikkia vastaan, saamme lopputuloksena epäluuloisen yhteiskunnan, jossa itsekkyyttä ei pidetä paheena, vain yksinomaan rationaalisena käytöksenä. Jos sen sijaan uskomme Bregmanin vaihtoehtoiseen kertomukseen ihmisen pohjimmiltaan hyvästä ja altruistisesta perusluonteesta, meidän on helpompi rakentaa luottamukseen perustuen tasavertaisempia ja sen myötä myös onnellisempia yhteiskuntia. Kertomuksilla on suuri voima.

Maailmaa riivaavat ekologiset katastrofit ja eriarvoisuuden ja osattomuuden aiheuttamat kriisit osin juuri siksi, että yhteiskunnissamme on kerrottu tarinoita, jotka ovat saaneet meitä uskomaan muun muassa että meidän kuuluu tavoitella ensisijaisesti omaa etuamme, että tuotannon ja kulutuksen on välttämätöntä loputtomasti kasvaa, ja että ihminen ja luonto ovat jotain jyrkästi toisistaan eroavaa. Tällaiset käsitykset ovat siinä määrin syvällä jaetussa ymmärryksessämme, että normaalisti emme välttämättä osaa niitä edes kyseenalaistaa.

Siksi onkin alettu puhumaan paljon siitä, että tarvitsemme yhteiskuntamme kehitystä ohjaamaan toisenlaisia tarinoita: sellaisia, jotka saavat meidän luottamaan toisiimme ja ymmärtämään yhteistyön ja tasavertaisuuden arvon; sellaisia, joiden kautta ymmärrämme materiaalisen kulutuksen kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden loputtoman kiihtymisen olevan oikeasti ristiriidassa tavoittelemamme paremman elämän ja onnellisuuden kanssa; ja myös sellaisia, joiden kautta ymmärrämme, että inhimillisen sivilisaation olemassaolo on täysin riippuvainen niistä ympäröivän planeetan olosuhteista, joissa se on tänne syntynyt.