Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.

Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.

Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.

Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.

Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.

Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.

Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.

Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?

Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.

Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.

Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.

Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.

Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.

Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.

Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.

Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.

Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.

Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.

Kyllä taas kannatti lähteä.