Olen vuosien ajan näihin aikoihin vuodesta, syyskuun alkupuolella tai puolivälissä, varannut itselleni aikaa viikon reissulle jonnekin ulkoilemaan, ja melkein aina olen lähtenyt Lappiin. Niin tänä vuonnakin, tällä kertaa kohteena oli Inarin ja Utsjoen kuntien alueella sijaitseva Muotkatunturin erämaa, jossa ennen en ollutkaan kulkenut, ja jota monien tiedän pitävän suosikkialueenaan.
Enkä ihmettele, upeaa tunturiylänköä ja muutakin vaihtelevaa maastoa riittää loputtomiin, eikä muista kulkijoista juuri ole riesaa. Mitään matkailuinfraa ei itse erämaa-alueella käytännössä ole, paitsi muutama satunnainen poro- tai pyyntikämppä (jotka eivät sattuneeet omalle reitilleni), ja 1960-luvulla puihin merkitty Inarista Karigasniemeen ulottuva reitti, joka on kyllä nykyisinkin ihan hyvin tallattu polku.
Tämän vuoden reissun erityispiirteisiin kuului vuodenaikaan nähden aivan outo lämpö: kun joskus näihin aikoihin tulee jo ensilumi, nyt yölläkin oli toistakymmentä astetta. Onneksi uskoin sääennusteita, ja otin mukaani kesämakuupussin. Lämpötiloista seurasi se, että lentäviä ötököitä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon. Yleensä niistä ei ole riesaa, mutta nyt jotkut kuuluivat jopa jättäneen reissunsa kesken niistä suivaantuneena. Onneksi kuivuus ei kuitenkaan ollut riesana, kuten vuosi sitten.
Lähdin liikkeelle illansuussa Muotkanruoktusta, jonka eteen Rovaniemeltä lähtenyt bussi seitsemän tunnin matkan jälkeen sopivasti saapuu, ja kuljin matkalla yöpyen tuntureita pitkin kohti alueen korkeinta tunturia Kuárvikozzâa. Kuárvikozzân läheisyyteen saavuttuani kuitenkin sumu ja pilvisyys oli sen verran kovaa, että jätin sen huiputtamisen tekemättä, ja jatkoin matkaani edelleen kohti suurta Stuorrávžin kanjonia. Stuorrávžista taas lähdin Karigasniemen suuntaan, ja viimeisen päivän kävelyksi tuli peräti 27 kilometriä, koska kun kerran kävellään niin miksi ei käveltäisi kunnolla? Ainoastaan viimeiset kymmenen kilometriä ennen Karigasniemeä olivat aika tylsää ja märkää maastoa, muuten sai kävellä upeissa ja kiinnostavissa maisemissa.
Muotkatunturin erämaahan tulee varmasti toistekin lähdettyä, nyt kun on alue on tullut katsastettua. Karigasniemen Guossi-hotellille annan erityissuosituksen: norjalaisia asiakkaita taitaa olla kiittäminen siitä, että tuollaisessa tuppukylässä on noin tasokas hotelli ja ravintola. Sinne päätin Muotkanruoktulta lähteneen reissuni, kävin suihkussa, syömässä ja vuodevaatteiden välissä nukkumassa, ja aloitin melkein vuorokauden mittaisen kotimatkan.
Kun vuonna 1998 Kokoomus juhli 80-vuotista historiaansa, me mieskuoro Könsikkäiden kanssa kiersimme vuoden aikana kaikki maan yhtään suuremmat kaupungit palkattuina artisteina laulamassa ja näyttelemässä puolueen historian merkkihetkiä mainiossa kokoomusvaikuttaja Pirkko-Liisa Ollilan käsikirjoittamassa esityksessä. Minun roolini oli olla Hugo Suolahti, yksi Kokoomuksen keskeisistä perustajista ja vankka monarkismin kannattaja, niin kuin kokoomuslaiset muutenkin tuolloin. Vastanäyttelijöikseni sain aina puolueen paikallisia merkkihenkilöitä tai sen ajan valtakunnallisia tähtiä, keitä nyt mihinkin tilaisuuteen oli kutsuttu.
En ole koskaan äänestänyt Kokoomusta, ja tuolloinkin meitä nuoria miehiä motivoivat reissuun etenkin kiertue-elämän ilot, mutta muistan kuitenkin, että mihin vaan mentiin, niin siellä oli koolla kunnon väkeä: asiallista, hyvin käyttäytyvää, ystävällistä, huumorintajuista. Aikaa toki tällä välillä on kulunut, mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miten siitä mukavasta sivistyneestä porukasta on muotoutunut sellainen, joka liittoutuu rasistien ja räyhähenkien kanssa ja näyttelee kummallista kansalaisten älyä ja ymmärryskykyä väheksyvää kaksinaamaista teatteria, teeskennellen että hallitukseen pesiytynyt ihmisviha ei olisi sitä itseään.
Minun roolihahmoni, Kokoomuksen perustaja Hugo Suolahti ei tällaista katsoisi hyvällä. Suolahti oli humanisti, germaanisen filologian professori ja kansleri Helsingin yliopistossa, joka vankasta kansallismielisyydestään huolimatta vastusti tiukasti kaikenlaista ääriajattelua. Ylioppilaiden piirissä nousi aitosuomalaisia ja radikaaleja liikkeitä, mutta nämä Suolahti torjui äärioikeistolaisina, suvaitsemattomina ja historiattomina. Suolahti korosti sivistyneisyyden merkitystä, hallituskoalitioitakin mietittäessä Suolahti pohti ovatko hallituskumppanit taatusti riittävän sivistyneitä.
Tietenkin puolueet, kuten kaikki muutkin liiikkeet, elävät ja muuttuvat ajan myötä, mutta sivistyneen ja suvaitsevaisen konservatiivin Suolahden ja nykyisen Kokoomuksen välillä on aika vaikea enää nähdä yhteyttä. Sanotaan, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie pian koko käden. Nyt taitaa olla Kokoomuksella menossa käden lisäksi jo paljon muutakin.
Minut on eilen nimitetty syyskuusta alkaen HAM Helsingin taidemuseosäätiön hallitukseen, eli luvassa on todella mielenkiintoisia luottamustehtäviä!
HAM Helsinkihän pyörittää paitsi saman nimistä taidemuseota Tennispalatsissa, tuottaa myös mm. parhaillaan käynnissä olevan Helsinki Biennaalin ja hallinnoi kaupungin valtavaa taidekokoelmaa, myös pitkin kaupunkia sijaitsevaa julkista taidetta. Taas aktiivisena on myös keskustelu siitä, kauanko HAM vielä majailee Tennispalatsissa, vai löytyisikö sille joku uusi sijainti - ehdotuksia on useampiakin.
Näihin kaikkiin pääsee varmasti säätiön muun hallinnon lisäksi perehtymään kun työ kunnolla lähtee käyntiin - silloin aiheesta lisää!
Huvila-teltta ei ole koskaan vielä pettänyt. Viimeisen vajaan viikon aikana olen käynyt Helsingin loppukesän illassa katsomassa kolme hyvin erilaista keikkaa, ja näistä kaikista Anoushka Shankar oli kaikista intensiivisin, suorastaan maaginen. Se pääsi sille harvinaiselle tasolle, jossa musiikki tempasi niin yleisön kuin soittajatkin siinä määrin mukaansa, että sinänsä omilla paikoillaan pysytelleiden soittajienkin näytti olevan välillä vaikea pysyä nahoissaan.
Sitar on vieraillut länsimaisessa musiikissa 1960-luvulta lähtien, ja silloin asialla usein tietenkin oli Anoushkan isä Ravi. Ravi Shankarkin teki länsimaisten muusikoiden kanssa erilaisia crossover-teoksia, mutta Anoushkan musiikissa on kyse jo jostain muusta kuin crossoverista tai "maailmanmusiikista". Sitarin soundi ja Shankarin ilmaisu tietenkin on aivan leimallisen intialainen, mutta Anoushka Shankarin musiikki ei kuulosta siltä, että tässä joku soittaa sitaria jazzbändin kanssa, vaan tämä on vain älyttömän ilmaisuvoimaista ja sävyiltään rikasta musiikkia, jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri siten kuin pitääkin. Siis ehkä kuitenkin maailmanmusiikkia ilman päälleliimattua "maailmanmusiikin" leimaa.
Onnistuin ripeäjalkaisena saamaan teltan takaa myyntikojusta viimeisen täyden kolmen vinyylin setin Shankarin kiertueeltaan julkaisemia levyjä, jota moni muukin tuntui himoitsevan. Nämä eivät jää pelkästään levyhyllyyni pölyä keräämään.
Näin Manic Street Preachersin elävänä edelisen kerran puoli elämää sitten Provinssirockissa vuonna 1999. Oasikset ja muut ysäribrittirockin suuruudet eivät tehneet koskana tehneet minuun mitenkään lähtemätöntä vaikutusta, mutta Manicsin kanssa vietin kyllä aikaa - se oli pohjimmiltaan aika konstailematonta rockia, sävyltään hieman melankolista asennemusiikkia, joka kuitenkin toistuvasti loisti listojen kärjessä ja kuuluu ehdottomana osana ysärin soundtrackiin. Yhtyeen lyriikoista en aina saanut täysin kiinni, mutta vähintäänkin niistä tarttui korvaan ja mieleen monia klassikoksi nousseita sisältäviä onelinereita.
Manics oli ja on myös häpeilemättömän poliittinen, mutta ei ollenkaan julistavalla tavalla. Se lauloi fasisteista jo ennen kuin ne olivat meilläkin hallituksessa, ja kysyi jo ysärillä että vieläkö meinaamme tämänkin sietää, sillä seuraavana samasta saavat kärsiä lapsemme.
Ja kyllähän me siedimme, Manics kiertää maailmaa neljättä vuosikymmentä, on vanhojenkin biisien kanssa ehkä aiempaakin ajankohtaisempi, mutta maailma sen kun paskeentuu. Mitenhän yhtye itse ajattelee, onkohan tällaisella yhteiskunnallisella asennemusalla vielä muuta funktiota kuin viritellä yleisön nostalgisia fiiliksiä? Nämä ovat vähän kuin taistelulauluja sellaisille taisteluille, joihin meidän sukupolvemme ei koskaan jaksanut kunnolla ryhtyä. Ja aivan, lapsien hommaksi taitaa jäädä tämän sotkun siivoaminen.
Viimeisen lomaviikon suunnitelmat olivat jääneet hieman epämääräisiksi, joten keksin lähteä pitkästä aikaa pidemmälle pyöräretkelle. Pakkasin vanhan ja hieman kankeakulkuisen Nishikini retkivarusteilla, otin seuraavana aamuna junan Lahteen ja lähdin ajamaan.
Kilometrejä tuli reitillä Lahti-Vääksy-Pulkkilanharju-Sysmä-Hartola-Joutsa-Pertunmaa-Kuortti-Jaala-Lahti neljättäsataa, reitti ulottui neljän eri maakunnan alueelle ja sille osui kaikenlaisia teitä valtateistä kärrypolkuihin. Suurimman osan matkastahan suomalaisen maantien varrella ei ole mitään kovin mielenkiintoista, mutta paikoittain reitille osui oikein kauniita paikkoja, kuten Pulkkilanharju tai minulle aiemmin tuntematon todella idyllisen oloinen Vuolenkosken kylä.
Ja toki myös kulttuurimaisemia, kuten Sysmä, joka jostain syystä on ollut rautakaudelta ja keskiajalta aina viime vuosisadan alkuvuosiin saakka ollut monella tavalla keskeinen paikka, ja selvästi yhä vieläkin poikkeuksellinen virkeä maaseutu- ja mökkeilykeskus. Sieltä minun esi-isänikin ovat Helsinkiin muuttaneet, kävinkin samalla katsomassa isoisoisäni ja isoisoisoisäni synnyinpaikkoja.
Se, mikä kiinnitti huomion, oli että ainakaan näiden teiden varsilla ei eläimiä näkynyt missään. Iitissä oli kaksi hevosta, siinä kaikki. Eikö kotieläimiä enää ole, vai eivätkö ne laidunna? Villejä eläimiäkin näkee enemmän Helsingissä liikkuessaan, tällä reissulla en tainnut bongata muuta erityistä kuin vesimyyrän Pulkkilanharjulla, komean kurkiparin jossain Sysmässä ja peuran Jaalan seudulla.
Nyt sitten jo olenkin takaisin työarjessa. Kiitos tukahduttavien helteiden, tämä ilmastointi tuntuu nyt ihan tervetulleelta.
On erittäin hyviä perusteita sille, miksi kaupungeista pyritään nykyisin rakentamaan tiiviitä ja liikkumisen kannalta tehokkaita. Yksinomaan tehokkuuteen tähtääminen kuitenkin jättää sivuun vahvat perusteet sille, miksi hieman vähemmän tehokas kaupunki luultavasti silti on parempi ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta.
Tässä artikkelissa kerrotaan siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmä tarvitsee jatkuvaa luontoaltistusta - siitä on hyötyä etenkin varhaislapsuuden aikana. Onhan tästä paljon aiemminkin ollut tietoa, kuten myös siitä, miten tärkeää luonto on ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tuoreessa Jenni Lehtimäen tutkimuksessa kuitenkin on uutta näyttöä siitä, että monet elintasosairaudet tai -häiriöt – adhd, astma, autismi, atooppinen ihottuma ja tulehdukselliset suolistosairaudet – ovat olleet yhteydessä juuri tiiviisti rakennettuun asuinympäristöön.
Helsingin suunnittelussa on usein lausuttu hyvänä tavoitteena myös se, että luontoon pitää päästä helposti. Näyttää tämänkin perusteella kuitenkin siltä, että se ei yksin riitä: ihminen voi fyysisesti ja henkisesti paremmin kun luonto ei ole jotain mihin tarvitsee erikseen mennä, vaan jotain sellaista joka ympäröi asumista - ja jota ehkä kantautuu myös mikrobien muodossa asuntoihin sisälle. Myös kaupunkisuunnittelussa on syytä ajatella holistisemmin kuin vain yksinkertaistavien ja vain kapeaa siivua monimutkaisesta todelisuudesta mittaavien tehokkuusmittarien kautta.
Sama koskee toki montaakin muuta asiaa: on hyvä että erilaisia asioita mitataan ja asetetaan numerotavoitteita, mutta liian usein unohdetaan se, että sosiaalinen ja ekologinen todellisuus on kompleksinen, ja mittareiden ulkopuolelle väistämättä jää asioita jotka saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin kuin ne mitattavat asiat. Joskus myös tehottomuus voi olla tehokkuutta viisaampi valinta.
Ja myös ihan kuten tässäkin artikkelissa sanotaan: kaupunkisuunnittelun jännitteisiin haasteisiin ei ole ihan helppoja ratkaisuja. Sekä koko ajan täydentyvä tutkimus että erilaiset toteutuksista seuraavat vastareaktiot kuitenkin viittaavat siihen, että parantamisen varaa on.
Henkilökohtainen tulokseni kuntavaalissa oli 231 ääntä, se on ihan kelpo tulos ja kaksi ääntä enemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa - suunta on siis nousujohteinen. Valtuustopaikka toki jäi kauas, mutta Helsingin kaupunkipolitiikassa vaikuttamisen kanavia on toki paljon muitakin kuin vain valtuuston penkkien kuluttaminen.
Kuten kuvasta näkyy, kannatukseni painottuu vahvasti tänne Helsingin itäiseen saaristoon - suunnilleen puolet tuloksesta tulikin täältä. Laajasalon tuloksissa olinkin ihan kärkikahinoissa.
Kiitos luottamuksesta kaikille äänensä antaneille ja lukuisille kannustavia viestejä lähettäneille! Äänet eivät menneet hukkaan, sillä valtuustoon valittiin Vihreiden joukosta erittäin fiksua porukkaa. Tunnelma Korjaamon vaalivalvojaisissa oli oikein positiivinen ja toiveikas.
Kansalaiset, jos toivotte tietynlaista politiikkaa, auttakaa ehdokkaitanne. Sen ei tarvitse tarkoittaa välttämättä enempää kuin sitä, että jaatte somessa niiden julkaisuja ja suosittelette suosikkejanne kavereillenne.
Suurin uhka demokratiaa kohtaan juuri nyt on se, että rahalla saa koko ajan enemmän valtaa. Vielä emme Suomessa ole siinä, missä Yhdysvallat, mutta kyllä kuntavaaleissakin kohta näkyy hyvin se, ketkä saavat runsaimmin rahakkaiden lahjoituksia ja luultavammin siksi myös ajavat muutenkin vallakkaiden etuoikeuksia. Sosiaalisen median piti olla se kanava, joka demokratisoisi median ja tarjoaisi kenelle tahansa mahdollisuuden tavoittaa suuria massoja, mutta toisin kävi. Somekanavat muutamia tuoreita myönteisiä poikkeuksia lukuun ottamatta eivät juuri tarjoa näkyvyyttä muille, kuin niille joilla on riittävästi paalua siitä maksaa. Siis ainakaan ilman, että viestien suhteen myötämieliset ihmiset antamat oman vetoapunsa yksinkertaisesti kannattamiaan viestejä jakamalla.
Demokratia ei tarkoita vain sitä, missä neljän vuoden välein vaaleissa valitaan pieni joukko edustamaan kaikkia muita, vaan kaikkea muutakin kansalaiskeskustelua, kannustamista ja vastustamista. Siis edes näin vaalien alla, antakaa äänenne moniääniselle demokratialle, maksimoikaa oma vaikutusvaltanne, suositelkaa suosikkejanne ja jakakaa kannattamianne viestejä omille verkostoillenne
Jos tässä tuntuu olevan järkeä, sitä voi vaikka heti harjoitella jakamalla esimerkiksi tämän viestin. 😁
Ehdokkuus kuntavaaleissa on tietynlaista hölmön hommaa. Paitsi että se vaatii pirusti työtä, se ottaaa myös rahaa. Oman rahan sijoittaminen ehdokkuuteen on huono investointi: jos vaaleissa menestyy, saa palkkioksi lisää työtä, mistä maksetaan vaadittuun työmäärään nähden melko vaatimattomat kokouspalkkiot, josta puolue vie osan ja verottaja vielä lisää.
Keskimääräinen helsinkiläinen läpimennyt ehdokas käytti edellisissä vaaleissa rahaa vaaleihin 8385€. Monikaan ei pysty tai ole halukas tekemään vain omilla rahoillaan tämän mittaluokan riskisijoitusta. Eniten rahaa vaaleissa käyttävät eivät välttämättä ole niitä, joila olisi kaupungin hyväksi eniten annettavaa, vaan niitä, joita tukevat varakkaat sukulaiset, etujaan ajavat yritykset tai joiden tukena ovat esimerkiksi ammattiliitot.
Hyviä asioita ajavalle ehdokkaalle lahjoittaminen on vahva demokratiateko. Helsingin vihreät ehdokkaat, minä mukana, löytyvät täältä. Sopivaa ehdokasta klikkaamalla löytyy myös lahjoituslinkki. Lahjoituksen tulokset näkyvät siinä, että ehdokas näkyy. Yksikään naama ei ilmesty mainokseen ilman, että ehdokas on mainoksen jollain rahalla maksanut.
Nyt saattoi käydä niin, että vuoden paras keikka oli ehkä jo tammikuun viimeisenä päivänä.
En oikein osannut odottaa mitään aivan erityistä, mutta siitä lähtien kun Savoy-teatterin verhot avautuivat, musiikki vei mukanaan, ja oli tunne että on osana suurta taidetta. Moni senioripainotteisessa yleisössä oli varmaankin saapunut kuuntelemaan poplegenda Pepe Willbergiä, kovimmat Jukka Eskolan jazzystävät ehkä olivat kuulleet kokoonpanon jo G-livelab -keikoilla, mutta Savoy-teatterissa esiintyi nyt näiden ja muiden loistavien taiteilijoiden välityksellä edesmennyt Otto Donner.
Usein kestävä taide on sellaisia, joka syntyessään on ehkä hetken hurmaa, mutta jonka pysyvä arvo tunnistetaan vasta paljon myöhemmin. Esimerkiksi kestosuosikkini Johann Sebastian Bach sävelsi arkityössään Tuomaskirkon kanttorina kaikenlaisia nopeaan kulutukseen tarkoitettuja musiikkikappaleita, mutta niiden ajaton mestarillisuus hoksattiin vasta paljon myöhemmin.
Väitän, että vähän sama juttu on tapahtunut Henrik Otto Donnerin sävellysten kanssa. Monet Donnerin sävellyksistä syntyivät aikalaisrunoilijoiden tekstehin nopeasti, Willberginkin kertomuksen mukaan 1960-luvun lopun Pori Jazzin yössä muun bändin puuhaillessa kuka mitäkin, mutta näin yli 50 vuotta sävellysten synnyn jälkeen lopputulos kuulostaa samalla syntyajankohdaltaan, mutta myös ajattomalta. Ei ole mitään syytä, miksei tämä musiikki liikuttaisi myös sadan vuoden kuluttua.
Konsertti ei kuitenkaan olisi ollut niin poikkeuksellisen erinomainen, ellei siinä olisi esiintynyt ihmeellisellä tavalla sointinsa, herkkyytensä ja tulkintakykynsä säilyttänyt Pepe Willberg ja suomalaisen jazzin kirkkaimpaan kärkeen kuuluva Jukka Eskola Statement. Miten on mahdollista, että 78-vuotiaan Pepe Willbergin lauluäänessä ei ole minkäänlaista seniorimiinusta? Tulkinta on vähintään yhtä hyvää, kuin silloin kun nämä kappaleet levytettiin. Ja Jukka Eskolan bändi on yksinkertaisesti tajuttoman kova. Mestarillisuus välittyi ilman minkäänlaista alleviivausta: biisit olivat samaan aikana uskollisia Donnerin sävellyksille, mutta oli selvää että tarkoitus ei ole vain apinoida originaalia.
Näitä keikkoja samalla kokoonpanolla ja ohjelmistolla saattaa tulla vielä lisää. Tämä kannattaa käydä kuuntelemassa. Ja niin Otto Donnerin säveltämiin Love Records -originaaleihin, kuin myös keikalla julkistettuun tuoreeseen levyyn kannattaa tutustua, ne eivät ole vain pastisseja ajastaan, vaan nyt voi jo sanoa, että kuuluvat suomalaisen kulttuurin kestäviin merkkiteoksiin.
Olin jossain vaiheessa jo päättänyt, että en lähtisi kuntavaaleihin uudestaan ehdolle. En erityisesti kaipaa elämääni lisää kokouksia ja kampanjoinniksi kutsuttu itsensä myyminen kuuluu epämiellyttävimmiksi tuntemiini asioihin.
Lykkäsin päätöstä pitkälle, mutta päätin lopulta, että kun minulla joka tapauksessa on taipumus puuttua asioihin, jotka minullekin kuuluvat, niin parempi ottaa se homma jatkossakin tosissaan. Se mitä olen kaupunkipoliitiikan piirissä ja Vihreiden edustajana esimerkiksi ympäristö- ja lupajaostossa viimeisen neljän vuoden aikana tehnyt, on myös ollut merkityksellistä ja toivottavasti myös jossain määrin vaikuttavaa.
Niinpä tässä taas ollaan, huhtikuussa on vaalit. Sen kunniaksi tässä tiettävästi elämäni ensimmäinen saliselfie.
Lähden vaaleihin puolustamaan kaupunkiluontoa, lähidemokratiaa ja omaleimaisia helsinkiläisiä kaupunginosia, seuraavin viestein.
Kotikaupunkini Helsinki kuuluu parhaimmistoon sen suhteen, mitä kaupungeissa maailmalla on ylipäätään tarjolla. En tiedä toista kaupunkia, joka tarjoaa yhtä korkeaa elämisen laatua: upean luonnon ja Itämeren syleilyyn rakentunut kaupunki, joka on samaan aikaan riittävän suuri, että se voi tarjota kaiken sen mitä muutkin suurkaupungit, mutta samalla riittävän pieni, että se on välttynyt monilta muiden suurten kaupunkien ongelmilta.
Samalla Helsinkiä uhkaa kuitenkin moni sellainen asia, joka uhkaa tehdä Helsingistä vähemmän Helsingin. Helsingin eri alueet uhkaavat muuttua tylsemmiksi ja vähemmän omaleimaisiksi. Kaikki eivät ymmärrä tai anna arvoa helsinkiläiselle elämäntavalle, jossa kaupunkilaisuuteen kuuluu esimerkiksi se, että luontokaan ei koskaan ole kaukana. On vaikuttajia, jotka näkevät lähiöt jotenkin keskeneräisenä tai puutteellisen kaupunkina ja lähiluonnon vain rakennusmaavarantona. Tällaista olen vastustanut ja tulen vastustamaan.
Juuri näistä samoista syistä viime vuosinakin on asukkaiden ja kaupungin välille noussut konflikteja, joissa paikalliset asukkaat ovat usein kokeneet jäävänsä suunnitelmien jalkoihin ja valmistelukoneiston jyräämäksi. Kaupungilla on vuorovaikutusprosesseja, mutta ne eivät vaikuta niin paljon kuin pitäisi, ja niiden tulokset saatetaan toisinaan suorastaan sivuuttaa. Helsingistä vaikuttaa tulleen liian suuri nykyiselle hallinnolle, ja demokratia on uhattuna, kun paikallisesti merkittäviä päätöksiä saattavat tehdä päättäjät, joilla ei ole mitään omakohtaista yhteyttä päätöstensä vaikutuksiin. Siksi tulee edistää sitä, että päätösvaltaa siirtyy entistä konkreettisemmin myös paikallisemmalle tasolla, kaupunginosiin. Tulen edistämään lähidemokratiaa.
Kolmanneksi, Suomen on vallannut toivottomuus ja tulevaisuususkon puute. Helsingin ei ole mikään pakko langeta samaan ankeuteen, vaan Suomen suurimmalla kaupungilla on mahdollisuus ja vähän velvollisuuskin paikata sitä, mitä muut ovat rikkoneet. Perusjuttujen - koulujen, terveydenhoidon, kulttuurin - on yksinkertaisesti toimittava. Näissä vaaleissa on syytä äänestää arvopohjansa mukaisesti: oikeusvaltion, demokratian, kaikkien tasavertaisen kohtelun, reilun ja heikommista huolta pitävän yhteiskunnan puolesta. Helsingin kuuluu näyttää tietä toiveikkaampaan tulevaisuuteen.
Kaupungin päätöksenteossa on tietenkin hurjan paljon muitakin tärkeitä asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä, jotka minua ajavat taas laittamaan tähän aikaani ja energiaani.
Minulla ei ole omaa kampanjaorganisaatiota, ei edes tukiryhmää. Jos näitä asioita kiinnostaa lähteä edistämään, otan mielelläni vastaan apua, tukea ja kannustusta.
Tämä oli se kohukonsertti, mikä yllätti Kirkkonummen opetusjohtajan uskonnollisella sisällöllään. Ja sitä tosiaan riitti, kolme ja puoli tuntia barokkituuttausta. Se Jeesuskin mainittiin suunnilleen kolmen tunnin ja viidentoista minuutin kohdalla, mutta hoksaavammalle oli kyllä jo aiemminkin aika selvää mistä esityksessä oli kyse.
Kolme ja puoli tuntia on paljon aikaa. Händel sävelsi tämän kuukaudessa. Tiivistäminen on taito, ja ehkä Händelin olisi kannattanut kuitenkin käyttää edes vähän enemmän aikaa sävellystyöhön jos sillä olisi luonnistunut ytimekkäämpi ilmaisu. Mutta kaipa tällainen runsaus kuuluu barokkityyliin. Ja onhan tämä kestostaan huolimatta ollut ensiesityksestään huolimatta valtavan suosittu teos.
Tekee kuitenkin helposti mieli verrata tätä Bachin oratorioihin, ja pakko todeta että ne uppoavat minuun kyllä ihan eri tavalla. Händelin Messiaasta puuttuu tarina: teksti on vain irrallisia jotenkin järjestyksessä eteneviä raamattusitaatteja, ja musiikki muutamia itsestäänselviä kohokohtia lukuun ottamatta aika perustavaraa, taitavaa mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Bachin passioissa sen sijaan on tarina ja oikeiden runoilijoiden tekemiä tekstejä, ja jokainen sävel tuntuu tarkasti mietityltä. Bachin voisin ottaa autiolle saarelle, Händelin kanssa aika kävisi pitkäksi.
Helsingin kamarikuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri hoitivat kyllä homman hienosti. Sointi varsinkin kuorolla kokonaisuudessaan oli upeaa.
Nyt oli ensi-illassa niin huikea ooppera, että kannattaa ostaa liput kun niitä vielä saa!
Ooppera on taidemuotona hyvin usein tuhlailevan runsas ja suurimuotoinen, ja sellaista oli toki tämäkin. Pohjalaisia kuitenkin välttää erään monien oopperoiden usein rasittavaksi käyvän piirteen: juonenkulun jumittumisen loputtomiin aarioihin ja elämää suuremmiksi kuvatuissa tunteissa vellomiseen. Pohjalaisissa juoni tuntuu peräti kulkevan.
Ei ole ihme, että tämä sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa esitetty ooppera on saanut jonkinlaisen kansallisen klassikon aseman: pohjalaisia kansansävelmiä usein lainaava musiikki on helposti lähestyttävää, ja koko ajan myös tarinan kannalta relevanttia. Homma yksinkertaisesti toimii yhteen, ja koko tuotanto esiintyjineen ja lavastuksineen on ihan nappisuoritus!
Ennen kaikkea tämä kuitenkin on osuva tarina suomalaisuuden ydinominaisuuksista: oikeudentunnosta, itsekunnioituksesta ja siitä että vapautta puolustetaan vaikkapa henkensä uhalla. Lakien mukaan ollaan halukkaita elämään, mutta jos venäläistä valtaa edustava vallesmanni haluaa käyttää valtaansa lakienkin ohitse, sellaisen orjuuden ruoskan alle ei alistuta.
Pohjalaisuus on tässä pikemminkin symboli tietylle asenteelle, kuin pyrkimys tietyn suomalaisen heimon etnografiseen kuvaamiseen. Voi olla, että Pohjanmaalta tilausajolla saapuvat oopperaturistit pettyvät, sillä pohjalaisuuteen usein liittyvä itsekorostus ja pohjalaisuuden symbolit tästä puuttuvat - yleisön joukossa kyllä näki montakin jussipaitaa. Pikemminkin oopperan "pohjalaisuus" on jotain sellaista sinnikästä ja suoraselkäistä, jota on meissä kaikissa, samalla tavalla kuin mystisempi ja lyyrisempi "karjalaisuuskin".
Tämä on sellainen ooppera, jota on helppo suositella sellaisellekin, jonka ei muuten tule oopperassa käytyä. Leevi Madetojan musiikki sopii korvaan ja Paavo Westerbergin ohjaus toimii. Tulevissa näytöksissä näkyy yhä olevan hyvin lippuja jäljellä, mutta kun sana leviää, ei ehkä pitkään.
Vasta Elon Muskin kaikin keinoin tukeman Trumpin kohta koittava paluu Yhdysvaltain johtoon herätti monet mediat, yritykset, poliitikot ja kansalaiset myös siihen, että ennen Twitteriksi kutsuttu X-alusta ei enää Muskin valtaannousun jälkeen ole ollut millään tavalla neutraali keskustelualusta, vaan sitä on määrätietoisesti kehitetty disinformaation ja poliittisen vaikuttamisen välineeksi. Viimeistään nyt lienee useimmille selvää, että alustan käyttäminen on käytännössä tuenosoitus Muskin ja Trumpin yhteiselle kaoottiselle ja harhaiselle agendalle.
Muskin X on kuitenkin vain jäävuoren huippu, ja sosiaalisen median kentässä todellisuudessa moneen muuhun verrattuna melko pieni tekijä. Aivan sama riski sosiaalisen median kanavien ja erilaisten muidenkin verkon media-alustojen käytöstä demokratian rapauttamiseen tai muun vihamielisen agendan ajamiseen liityy käytännössä kaikkiin muihinkin laajasti käytettyihin digitaalisiin alustoihin.
Kun sosiaalista mediaa käytetään disinformaation levittämiseen ja mielipiteiden muokkaamiseen, uhattuna on demokratia, ja erityisesti eurooppalainen, tietoon, ymmärrykseen ja laajojen joukkojen informoituun osallistumiseen perustuva demokratia.
Samaan aikaan on silmiinpistävää miten aseettomalta ja neuvottomalta Eurooppa on vaikuttanut tämän uhan edessä. Kaikki laajimmin käytetyt sosiaalisen median kanavat ja muut merkittävät digitaaliset alustat tulevat muualta kuin Euroopasta, eikä Euroopassa ole päästy juuri puheita pidemmälle teknologisen suvereniteetin tavoittelussa.
Sen sijaan valtaan on Suomessakin päässyt puolueita, jotka tietoisesti tuhoavat jäljellä olevia eurooppalaisia vahvuuksia, kuten vahvoja, journalistisesti korkeatasoisia yleisradioyhtiöitä, monipuolista koulutusta ja tutkimusta tai kirjastolaitosta, vaikka Orpo-Purran hallitusohjelmaankin on kirjattu näiden käytännön toimien kanssa selvässä ristiriidassa oleva "informaatiopuolustuksen" tavoite.
Odotellessa määrätietoisia ja vaikuttavia toimia eurooppalaisen teknologisen suvereniteetin vahvistamiseksi vastuu kaatuu kuitenkin meille jokaiselle. Teknologiajättien palveluiden käyttämistä tuskin käytännössä voi täysin välttää, mutta riippuvuuttaan niistä voi pyrkiä vähentämään.
Esimerkiksi viranomaistiedottamiselle paras ja luotettavin kanava ei ole X:n sijaan Threads tai edes Bluesky, vaan omassa osoitteessa toimivat omat vanhan ajan kotisivut. Kotisivuilta sama tieto sitten voi toki levitä mihin vain kanaviin, missä ihmistenkin liikkuvat. Tarvitaan tiedon hallinnan suvereniteettia korostavaa viestinnällistä strategiaa. Esimerkiksi Cory Doctorow on puhunut paljon POSSE-mallin: puolesta: julkaisut julkaistaan ensin omalla alustalla, sieltä ne voidaan syndikoida minne tahansa muualle.
X:lle vaihtoehtoisten sosiaalisen median kanavissakin on eroja. Kanavia arvioidessaan on syytä kiinnittää huomiota siihen, kenellä on valta vaikuttaa kanavan luonteeseen ja tulevaisuuteen, ja panostaa niihin jotka perustuvat avoimille protokollille - siis sellaisille, jotka eivät teknisessä mielessä ole riippuvaisia vain yhden yrityksen palveluista. Tällaisia ovat esimerkiksi standardoidulle ActivityPub-protokollalle perustuva Mastodon (ja lukuisat muut samassa Fediverse-verkostossa toimivat palvelut ja samaa protokollaa tukevat alustat, kuten nykyisin myös esimerkiksi WordPress) ja omalle AT-prokollalleen perustuva Bluesky. Kumpaakin käyttäessään on suvereniteetin kannalta paljon turvatummassa tilanteessa kuin esimerkiksi Facebookin tai Linkedinin valitessaan.
Mutta kyllä meillä on oikeus odottaa eurooppalaiselta yhteisöltämmekin toimia tiedonvälityksemme suvereniteetin varmistamiseksi. Jos puhutaan vain sosiaalisesta mediasta, jonka merkityksen tiedämme nykyisen yhteiskunnan ja tiedonvälityksen kannalta hyvin keskeinen, se tarkoittaa paitsi pelisääntöjen asettamista, myös viestinnällisen suvereniteetin hallintaa edistävän hajautetun ja avoimen sosiaalisen median infrastruktuurin kehityksen tukemista, ja kenties vielä konkreettisemmin näiden verkostojen operoimista, siis palvelinten pyörittämistä.
Voisiko tällainen sosiaalisen median infrastruktuurin operointi olla itse asiassa luonteva tehtävä julkisille yleisradioyhtiöille? Teknologiset ratkaisut siihen olisivat jo valmiina.
Yliskylänlahden ehdotettu asemakaava on nykyisessäkin muodossaan monella tavalla ongelmallinen. Jätin tänään kaupunkiympäristölautakunnalle muistutuksen vain yhdestä sen ongelmasta. En ole ihan vakuuttunut, että suunnitelmassa on otettu huomioon miten ehdotetut rakenteet toimivat kuumenevassa ilmastossa, jossa lämpötilat ovat korkeampia ja hellekaudet pidempiä.
Yliskylänlahden asemakaavaehdotuksessa suunnitellaan rakentamista koko nykyisen Tengströminpuiston kangasmetsän alueelle. Vaikka nyt käsillä olevassa ehdotuksessa rannan lehtoalueet pyritäänkin säilyttämään, se on silti yhä hyvin ongelmallinen tuhotessaan asukkaille hyvin tärkeän lähimetsäalueen ja alueen olemuksen kannalta tärkeän luontomiljöön poikkeuksellisen raskaan rakentamisen alle.
Muissa, myös aiemmassa kaavan käsittelyvaiheissa tulleissa huomautuksissa nostetaan esille tähän liittyen olennaisia huolia ja huomioita, mutta haluan kiinnittää huomionne ja pyytää ottaa uuteen tarkempaan pohdintaan erään nimenomaan viimeisimmässä ehdotuksessa korostuneen ongelman.
Tutkimuksessa ja suunnitelmissa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisesta on viime aikoina entistä voimakkaammin nostettu esille lämpösaarekeilmiö, jossa rakennetun ympäristön ominaisuudet aiheuttavat merkittävää paikallista lämpötilan nousua. Lämpösaarekeilmiön aiheuttamien ongelmien voidaan olettaa tulevina vuosikymmeninä merkittävästi kasvavan lämpötilojen noustessa ja hellejaksojen pidentyessä.
Lämpösaarekeilmiö syntyy erityisesti tiheästi rakennetuille alueille, joissa sekä rakennukset että kadut keräävät ja varastoivat auringonsäteilyä. Rakennusten korkeus on merkittävä vaikuttava tekijä ilmiön vahvistumiseen. Toisaalta puut, puistot ja puistikot taas toimivat lämpösaarekkeiden syntyä ehkäisevästi. Ilmatieteen laitoksen tutkija Achim Drebsin mukaan puusta ja puistoista on suurin hyöty, kun niitä ”ei olisi vain siellä täällä, vaan niitä jätettäisiin pitkinä nauhoina kaupungin läpi. Näin saataisiin rakennettua niin sanottuja vihreitä väyliä.” (https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000008126965.html)
Suunnitelmassa merkittävä tällainen viherväylä on tarkoitus korvata läpirakennetulla ympäristöllä. Tästä näkökulmasta silmiinpistävin osa suunnitelmaa on Laajasalontien varteen suunniteltu massiivinen pysäköintitalo, jota ympäröi jokaiselta sivulta korkea asuintorni. Pysäköintitalon katolle on suunniteltu betonipiha. Kuten hyvin tiedetään, betoniselle pihakannella eivät kasva esimerkiksi puut, vaan sinne istutettava kasvillisuus on väistämättä matalaa, eikä tarjoa viilennystä tai apua esimerkiksi lämpösaarekeilmiön torjuntaan.
Ehdotan tästä syystä, että ennen tämän ehdotuksen lopullista hyväksymistä, tutkitaan tuoreinta tieteellistä ymmärrystä hyödyntäen, millaisia lämpösaarekeilmiöön liittyviä riskejä liittyy tässä esitettyyn rakentamiseen, ja tarvittaessa muutetaan suunnitelmia tavalla, joka minimoi näitä riskejä.
Parin päivän takainen kulttuuripettymys Kansallisteatterissa vaati korjaussarjaa, ja sellaista lähdin hakemaan Oopperatalolta, jossa maailmanensi-illan sai Earthrise-niminen "ooppera". Jos Jäniksen vuosi haki innoituksensa kesäteatterista, Earthrise oli lähtökohdiltaan selvästi korkeakulttuurisempi: esiintyjinä oli näyttelijä, laulaja, barokkiorkesteri ja kolme videoruutua, tyylilaji paikoin lähempänä esitelmää kuin teatteria. Tällä kertaa ehdin ottaa viskilasinkin (15,60€) varmuuden vuoksi jo ennen esitystä.
Earthrisessä laulanut Anni Elif Egecioglu oli äänenkäytöltään aivan huikea ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea esityksessä tuntui olevan pointti ja se jätti jälkeensä myös ajatuksia, eikä pelkkiä fiiliksiä.
Ja yksi keskeinen pointti tuli ainakin tarinassa Vincentio (Galileon isä) Galileista, joka kammoksui polyfonista musiikkia, koska se ei sopinut kreikkalaisen filosofian ajatukseen puhtaasta musiikista. Taide, tiede ja todellisuus eivät kuitenkaan tyhjene teoriaan, vaan todellisuuden kuvaaminen - tehdään se sitten tieteen (jota edustaa Earthrisen päähenkilö Kepler) tai taiteen välityksellä - voi vaatia monen samaan aikaan vaikuttavan asian tai teeman yhtäaikaista kuvaamista. Ja koska maailman ongelmat ovat monimutkaisia ja ristiinkytkeytyneitä, tarvitaan myös taidetta, joka ei ole helppoa, itsestäänselvää, valmiiksinaurettua, vaan toisinaan myös vaikeaa, vaativaa, polyfonista, jännitteistä.
Jos Jäniksen vuosi oli lähestymistavaltaan postmoderni, Earthrise oli pikemminkin metamoderni: barokkiorkesterin musiikki ja keskiaikaisten tieteentekijöiden ajatukset keskustelivat siinä sujuvasti ilmastokriisistä.
On hyvä että on puskahuumoria, mutta vielä parempi että on tällaista muutakin!
Kansallisteatterilla ei mene juuri nyt kovin vahvasti: pari päivää sitten se ilmoitti yt-neuvotteluista ja nyt tulee suurelle näyttämölle ensi-iltaan aikamoinen rimanalitus.
Ehkä on kuvaavaa, että omassa markkinoinnissaankin teatteri kutsuu Jäniksen vuotta "kesämökkiteatteriksi". Jonkinlainen epäonnistunut kesäteatteri tästä kohelluksesta tulikin mieleen: näytelmä on kavalkadi irrallisia äänekkäitä ja koheltavia kohtauksia, joilla kai kaikilla on juuret Arto Paasilinnan kirjassa 50 vuoden takaa. Siitä löytyy niin työnsä jättävä Vatanen, jalkansa loukannut jänis kuin teoriat Kekkosen kallonmuodosta.
Mitään punaista lankaa näiden kohtausten välillä ei kuitenkaan tunnu olevan, kyseessä on vain kasa kohtauksia ilman mitään järkevää pointtia, ja koheltavaa, eikä kovin hauskaa puskahuumoria puskahuumorin vuoksi. Siis tyyliin, että Vatanen, kaksi poliisia ja jänis menevät saunaan, ja kovimmaksi löylynheittäjäksi paljastuu - voitteko uskoa - jänis! Eheeheeheh!!!
Tämä oli niin tyhjänpäiväinen, että olin jo valmis puoliajalla lähtemään kotiin, mutta vaimo suostutteli kuitenkin jäämään. Otin lasillisen viskiä ja ajattelin että josko se sillä. Toinen puolisko olikin sitten tyylilajiltaan ennemmin vakava ja synkkä, ja siinä olisi voinut ehkä ollakin jotain järkeä, ellei pitkä ensimmäinen puolikas olisi ollut niin mitäänsanomaton.
Loppuaplodien aikaan alkoi käydä jo tekijöitä sääliksi, sillä pakkohan niidenkin on tiedostaa, että tämä ei nyt ole kovin hyvä, ja tätä pitäisi jaksaa jatkaa esittää samalla innolla ja intensiteetillä helmikuulle saakka. Voi olla, että jossain vaiheessa jollakulla porukasta alkaa tehdä mieli olla kuin Vatanen, haistattaa paskat kaikelle ja lähteä Kansallisteatterin sijaan vaikka Lappiin.
Näytelmän tyhjyys on harmi, sillä Jäniksen vuosihan on suomalaisen kirjallisuuden eniten käännettyjä merkkiteoksia, ja Risto Jarvan elokuva ehdoton klassikko. Itse tarinastahan löytyisi luontokadon ja merkitysten monikriisin aikana vaikka mitä ulottuuvuksia käsiteltävästi, mutta nyt Kristian Smeds ei ollut saanut siitä puserrettua lavalle muuta kuin tyhjänpäiväistä höhötystä.
Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.
Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.
Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.
Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.
Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.
Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.
Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.
Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?
Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.
Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.
Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.
Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.
Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.
Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.
Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.
Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.
Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.
Yliskylänlahden alueen asemakaava on etenemässä seuraavaan vaiheeseen. Edellisellä kierroksella rakennettavaksi suunnitellusta alueesta poistettiin sentään uhanalainen rantalehto, mutta yhä vieläkin kaavasuunnitelmassa katoaa koko (!!!) Tengströminpuiston nimen saanut komeiden vanhojen mäntyjen kangasmetsä ja nykyinen paljon käytetty metsäinen ulkoilutie muuttui autolla läpi ajettavaksi kaduksi. Suuren osan metsästä haukkaa valtava parkkihalli. Suunnitelma on yhä suorastaan brutaali.
Toteutuessaan suunnitelma tuhoaa merkittävästi ja lopullisesti juuri sitä lähiluontoa, jonka merkityksestä tutkimukset puhuvat, ja jota helsinkiläiset ovat kaupungin omissa kyselyissä sanoneen haluavansa priorisoida ja säästää. Tämä rakennettavaksi suunniteltu alue ei ole mikä tahansa metsikkö, vaan keskuspuistomainen liikkumisen, virkistyksen ja yhtenäisen luonnon ydinalue, ja hyvin olennainen osa sitä mitä on Laajasalo.
On tässä vaiheessa melko selvää, että sellaista suunnitelmaa ei ole mahdollista tehdä, jossa metsää ei yhtään menetettäisi. Kun Laajasalontien varteen rakennetaan, väistämättä rakentamista tulee myös jossain määrin tämän metsän päälle. Mutta ne suunnitelman osat, jossa rakentaminen tunkeutuu läpi koko metsän aina ulkoilutiehen asti, tulisi hylätä, ja tehdä suunnitelma uudestaan sellaisena, jossa rakentaminen olisi metsän kohdalta rajattu juuri Laajasalontien varteen. Suunnitelma tarvitsee lisää kunnianhimoa ja kekseliäisyyttä luonnon säästämisen suhteen.
Kaavaehdotus etenee päätettäväksi kaupunginvaltuustoon saakka, mutta nyt sitä käsitellään kaupunkiympäristölautakunnassa. Vihreiden kanavissa tästä on käyty keskustelua, ja viesti lautakunnasta on, että muutoksia suunnitelmaan pidetään epätodennäköisinä, koska monien muiden puolueiden oli vaikea suostua edes edellisellä kierroksella saavutettuun lehdon säästämiseen. Juurisyy näin rajulle suunnitelmalle on monien kyllä jo vanhentuneena pitämässä yleiskaavassa, jossa tälle kohdalle on merkitty hyvin tiiviin rakentamisen ruutu. Tämä virhe pitäisi siis korjata.
Suunnitelmaa vastustetaan kaupunkilaisten keskuudessa laajasti, eikä tätä tällaisena tosiaan voi mitenkään pitää hyvänä. Siksi ei auta kuin pitää tästä meteliä, ja jatkaa vaikuttamista.
